Kaskun mukaan Gazan kiivaiden taisteluiden aikana tuoreeltaan uudelleenvalittu Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama soitti kollegalleen Egyptin presidentti Muhammed Morsille. Puhelimitse Obama kertoi, että hän toivoi Morsin tekevän töitä tulitauon luomiseksi Israelin ja Hamasin välillä. Morsi vastasi ”Kyllä aion herra presidentti, mutta mitä te aioitte tehdä asian hyväksi?”

Kasku on varmaan liian hyvä ollakseen totta, mutta heijastaa hyvin sitä kuinka suuri muutos on nähtykään Yhdysvaltojen roolissa Lähi-idän politiikassa. Viimeisen kahden vuoden aikana Yhdysvalloille on tuottanut suuria vaikeuksia muokata omaa politiikkaansa ja rooliaan Lähi-idän muutosten myötä – lopputuloksena on ollut hyvin varovainen, pragmaattinen ja tapauskohtainen suhtautuminen arabikevään kokonaisuuteen. Yhdysvaltojen passivinen pragmatismi on vielä hämmentävämpää kun huomioi, että nimenomaan Obama taannoin julisti suurta muutosta Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikassa Kairossa ja omisti ensimmäisen vähäonnisen presidenttivuotensa muutoksen aikaansaamiseksi.

Obaman uuden alun pikainen loppu

Lähi-idällä oli keskeinen rooli presidentti Obaman ulkopoliittisessa linjauksessa ensimmäisen kautensa alusssa. Pääimpulssi tälle oli laaja ymmärrys Obaman hallinnon sisällä siitä, että edeltäjänsä George W. Bushin painottama voimapolitiikka koettiin olevan ongelmien eikä ratkaisujen lähde alkaen aina Irakin-sodan suurenmoisesta sotkusta riitaisaan ”meidän kanssa tai meitä vastaan” –retoriikkaan. Oli selvää, että nojaaminen voimapolitiikkaan yksin ei ollut tuottanut toivottua tulosta, esimerkiksi Iranin tai Syyrian eristämisen yhteydessä. Tässä suhteessa etenkin Lähi-idän kontekstissa Obaman linjaus oli antiteesi Bushin linjalle. Selvin esimerkki tästä on ollut Obaman toimet Irak-operaation päättämiseksi, joka toteutui riippumatta juurikaan siitä minkänlaisen poliittisen tilanteen sen jättäisi jälkeensä.

Voimakeinojen sijaan Yhdysvaltojen tulisi painottamaan pehmeän vallan keinoja ja sen myötä vaikutusvaltaansa Lähi-idässä. Pehmeää valtaa painottavan linjauksen toivottiin purkavan lukuisia esteitä Yhdysvaltojen Lähi-idän-politiikan toteuttamisen edessä, muun muassa Iranin ydinasekiistan ratkaisussa ja Lähi-idän rauhanprosessin edistämisessä. Linjauksen taustalla oli myös uskomus, että lähtökohtaisesti Yhdysvalloilla on toimiva brändi eräänä vakauden ja varauden mallin edustajana, jonka pitäisi toimia paljon paremmin alueella ilman voimapolitiikan tuomia haittoja.

Obaman ensimmäinen presidenttivuosi alkoikin juuri painokkailla eleillä, kuten Obaman Iranin kansalle suunnattu suora Nowruz-tervehdys, jonka oli tarkoitus antaa uutta puhtia diplomaattisille neuvotteluille Iranin ydinaseohjemasta.  Samasta muutoksen halusta viestti arvostetun senaattorin George Mitchellin pikainen nimitys Lähi-idän rauhanprosessin erikoislähettilääksi kuten yleisemminkin Obaman hallinnon tiukempi linja Lähi-idän rauhanprosessin uudelleenkäynnistämisessä. Uuden pyrkimyksen kuitenkin kruunasi hänen Kairossa pitämänsä linjapuhe. Puhe oli ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen presidentiltä Lähi-idässä ja jonka otsikko itsessään kertoi Obaman halusta muuttaa pysyvästi Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa.

Pehmeän vallan korostaminen ei tuonut muutosta Yhdysvaltojen alueellisessa reaalipolitiikassa, vaikka tätä moni olisi toivonutkin. Yhdysvaltojen yleiset intressit Lähi-idässä – alueen vakauden ylläpitäminen ja liittolaisten turvaaminen, kansainvälisen terrorismin ja joukkotuhoaseiden leviämisen ehkäiseminen, demokratian ja vapaiden markkinoiden edistäminen – ja niiden välinen priorisointi on pysynyt varsin samanlaisena. Ristiriitojen ilmentyessä, reaalipolitiikka on aina päihittänyt idealistiset preferenssit. Vaikka GWOT-retoriikka on keventynyt, terrorismin torjunnassa Obama on silti ollut korostuneesti toiminnan presidentti – vaikka valitun keinon tarkoituksenmukaisuus kyseinalaistetaan. Ymmärtämisyritykset Irania kohtaan ovat muuttuneet epäsuoraksi uhkailuksi. Siirtokuntakysymyksessä Israelin vastarinta on pyörtänyt Obaman hallinnon alkuperäisen kannan täysin, ja Obaman hallinto on antanut Lähi-idän rauhanprosessin palata syväjäähän. Obaman uuden linjauksen lopputulos, ironista kyllä, muistuttaa hyvin paljon George W. Bushin toisen presidenttikauden ulkopolitiikkaa.

Menikö arabikevät mönkään?

Arabikevään synty yllätti kaikki toimijat ja valtiot Lähi-idässä, mukaan lukien Yhdysvallat. Suhtautumisessaan aluetta myllertäviin muutoksiin Yhdysvallat on jatkuvasti soveltanut hyvin valikoivaa matalan profiilin politikkaa; yleisellä tasolla kantaa Arabikevään puolesta ja poliittisten siirtymien väkivallan rajoittamiseksi, mutta on kieltäytynyt soveltamasta tätä periaatetta kaikissa arabikevään maissa. Yhdysvallat on reagoinut vaimeasti ystävällismielisten monarkioiden kohdatessa vaikeuksia (Marokko, Jordania ja Bahrain), vuorotellen mietoja kehoituksia reformiin ja painavaa hiljaisuutta liittolaistensa repressiota kohtaan. Kaikissa arabikevään kriiseissä Yhdysvallat on antanut vetovastuun muille toimijoille – Persianlahden yhteistyöneuvostolle Bahrainissa ja Jemenissä, ja länsimaisille liittolaisilleen Libyassa (kuuluisa leading from behind).  Syyrian konfliktinkin jatkuessa on ollut päivänselvää, että Yhdysvallat ei ole valmis johtamaan.

Kevät metaforana muutokselle Lähi-idässä kuvastaa erittäin hyvin Yhdysvaltojen ristiriitaista suhtautumista arabimaailman muutoksen hedelmiin. Yhdysvaltojen – ja myös eurooppalaisten valtioidenkin pitkälti – politiikka Lähi-idässä on ollut turvallisuuskeskeistä: terrorismin torjuntaa, häirikkövaltioiden kuten Iran eristämistä, tai Israelin rauhallisten rajojen ja Lähi-idän rauhanprosessin ylläpitämistä – sekä laajemmasta kylmän sodan tuhkasta syntynyt pyrkimys vakauden tavoitteluun aluella eri keinoin. Vakauden ylläpitämisessä Yhdysvallat on nojannut pitkäaikaisiin, mutta myös epädemokraattisiin liittolaisiinsa alueella: kuudesta MNN-liittolaisesta vain yksi – Israel – on demokraattinen valtio (joskin tämäkin meriitin haastaa varsin epädemokraattinen käytäntö miehitettyjen alueiden suhteen). Muissa merkittävissä yhteistyökumppaneissa – Persianlahden monarkiat, Jordania, Marokko, Egypti ja Jemen – ei demokratia tai ihmisoikeuksien kunniottaminen kovinkaan paljon paremmin kukoista.

Yhdysvallat on tästä huolimatta kauan panostanut demokratisoinnin edistämiseen Lähi-idässä, ja reformiprosessin keskeneräisyys on ollut jatkuva kitkan aihe Yhdysvaltojen suhteissa sen Lähi-idän liittolaisiin, etenkin Egyptin tapauksessa. Poliittisen avautumisen ja turvallisuusintressien yhteensovittaminen ei ole suinkaan ollut mutkatonta; Lähi-idän yksinvaltiaat ovat jo kauan väittäneet, että poliittinen avautuminen voi olla haitallista turvallisuuskysymysten käsittelyssä. Toki haitta ei suinkaan ole poliittinen avautuminen, vaan se minkänlaisia hallitsijoita demokratia saattaa valtaan. Tavalla tai toisella, demokratisaatioprosessin pelätään johtavan anti-amerikkalaisten islamistipuolueiden nousuun, jonka johdosta demokratian sarastukseen alueella suhtaudutaan merkittävin epäilyksin: parhaimmillaan islamistien koetaan olevan hankalia yhteistyökumppaneita ja pahimillaan terroristien liittolaisia. Kysymys on hankala, ja epämiellyttävä. Siksi  Yhdysvaltain politiikka Lähi-idässä on painottanut status quon jatkamista  ”vakauden” nimissä – ainakin ystävällismielisten hallintojen tapauksessa.

”Vakaus tai demokratia” –dikotomia on hyvin keinotekoinen – ja muutenkin huonosti perusteltu teesi – mutta se ei ole vähentänyt sen vetovoimaa.  Arabikevät on elvyttänyt teesin suosiota, koska se on johtanut eri sävyn islamistiryhmien nousuun ympäri Lähi-itää.  Tähän kehitykseen ei tulisi suhtautua mitenkään dramaattisesti. Jo pitkään poliittinen Islam on ollut ainoa mitenkään uskottava ja tunnistettava oppositiosuuntaus Lähi-idässä ja luonteva vaihtoehto vanhan regiimin kaaduttua. Arabikevään ensimmäisen vuoden ja sen tuoman demokratian kukoistuksen lupauksen väistyttä, kevään metafora on turhankin luonnolllisesti siirtynyt huoliin ”islamistisesta talvesta”.

Patoutunut epävarmuus arabikevättä kohtaan purkautui hyvin selkeästi syyskuun 2012 lähetystömellakoiden mediapuinnissa.  Esimerkiksi Benghazin lähetystöiskun tapauksessa – jossa sai surmansa neljä amerikkalaista diplomaattia – keskustelussa ei suinkaan ollut kyse lähetystön turvallisuusjärjestelysistä eikä edes Libyan turvallisuustilanteesta, vaan koko arabikeväästä ja sen ruokkimasta amerikkavastaisuudesta alueella. Surkein puheenvuoro tässä sarjassa oli Newsweekin ansaitusti haukuttu ”Muslim Rage”-kansikuva, mutta ajatus ”muslimiraivosta” ja muut kultuurillisesta erilaisuudesta kumpuavat saivat parrasvalon tässä keskustelussa.  Keskustelun yleinen  pääpiirre oli korostunut  etääntymisen tunne Lähi-idän kehityksiin: uutiskanava CNN veti tehokkaimmiten mutkat suoraksi kysyessään ”oliko arabikevät kaiken tämän arvoinen?”

Sulkeutuiko ikkuna vai avautuiko ovi?

Kaikista arabikevään tapahtumista, lähetystömielenosoitukset ovat suhteellisen huono lähtökohta ryhtyä puimaan Yhdysvaltain Lähi-idän politiikan kokonaisuuden ”onnistumista” tai ”epäonnistumista”.  Tästä huolimatta, lähetystömielenosoitusten lähtökohdasta syntyi laaja yhteinen käsitys, että nykyinen Yhdysvaltojen Lähi-itä-politiikka ei vaan toimi niin kun toivottaisiin. Ongelmien syitä on vastaavasti kiivaasti etsitty.

Eräs ajatuksenhaara, jota etenkin republikaanit pyrkivät laajalti viljelemään, on niin sanottu “Middle East lost”-teesi. Oleellisesti, jossakin arabikevään polun aikana oli joku optio, jos käytetty oikein, olisi korostanut Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa ja saattanut arabikevään onnelliseen vakauden ja demokratian yhteentulemiseen. Tämä on kuitenkin aikuisten satua, sillä vaihtoehtoiset selitykset siitä juuri, mikä Obaman päätöksistä tai päätösten puutteesta ovat politisoitumisessaan totaalisen epäuskottavia.  Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan ristiriitojen yhteensovittaminen olisi aina ollut mahdotonta ilman radikaaleja muutoksia politiikan sisältöön ja keinoihin – ja niistä ei olla missään vaiheessa puhuttu vakavasti.

Toisen koulukunnan uskottavampi tulkinta on, että tapa, jolla Yhdysvaltain ambitiot ja vaikutusvalta kohtaavat alueella on muuttunut. Absoluuttisesti ja yksinkertaisesti Yhdysvaltojen moniulotteiselle roolille Lähi-idässä ei ole korviketta – mutkan kautta arabikevät on muistuttanut tästä.  Toisaalta, vaikutusvallalla on aina olemassa rajat ja Yhdysvalloille on tullut ne hyvin selvästi vastaan. Yhdysvaltojen varovaisen pragmaattinen suhtautuminen arabikevääseen alleviivaa tietoisuuden tästä. Obaman hallinto on radikaalilla tavalla muuttanut tapaa miten Yhdysvallat käsittää vaikuttamisen Lähi-idässä: lähtien nöyrästä huomiosta, että kaikki ei aina riipu meistä.

Halua uusille poliittisille seikkailuille Lähi-idässä ei ole, ja kuten leading from behind kertookin, Yhdysvallat on mielellään antanut poliittisesti näkyvät pääroolit muille liittolaisilleen arabikevään aluepoliitisen ulottovuuden määrittelemisessä: tämä on suoraan hyödyntänyt yhtäältä Saudi-Arabian ja Qatarin ajamaa monarkistista solidaarisuutta ja toisaalta Ranskan ja Iso-Britannian interventionistisiä seikkailuhaluja.

Kevyempää poliittista sitoutumista Lähi-idässä on ainakin osittain pyritty korvaamaan tiiviimmällä materiaalisella sitoutumisella Lähi-idän liittolaisiinsa auttamaan heitä torjumaan yhteisesti määriteltyjä uhkia. Erikoismyöntöjen ja Foreign Military Financingin keinoin Obaman hallinto on harrastanut eräänlaista tulkintaa nixonilaisesta liittolaisdoktriinista.  Etenkin Persianlahden maille Yhdysvallat on ollut valmis myymään hyvinkin kehittynyttä sotateknologiaa (mukaan lukien kehittynyttä THAAD-ohjustorjuntajärjestelmää), puolustuskapasiteettinsa parantamiseksi. Poliittisesta eripurasta huolimatta, Yhdysvallat on pysynyt Israelin vankkumattomana liittolaisena ja suoraan pyrkinyt rahoittamaan Israelille poliittisesti arvokasta Rautakupoli-ohjustorjuntajärjestelmää.

Tämä kehitys näyttää olevan vailla strategista punaista lankaa. Aseiden myönnöt eivät ole saaneet aikaan vastaavanlaista poliittista solidaarisuutta, jota Yhdysvallat olisi toivonut; epäonnistuminen vaikutusyrityksissä Egyptin sotilashallintoa kohtaan ovat selviä. Toistuva piirre Obaman hallinnon suhtautumisessa Lähi-itään on ollut, että kohdassaan vastoinkäymisiä, hallinto on antanut periksi ja epäonnistumisen seurauksena vähentänyt osallisuuttaan politiikkaan, mistä hyvänä esimerkkinä toimii Irakin vetäytymisneuvotteluiden keskeneräinen loppu. Arabikevään tuomat poliittiset hankaluudet ovat korostaneet sitä, ettei alueelle ei kannata uhrata lisäaikaa,  jonka seurauksena Yhdysvallat on puolivakavasti harkinnut läsnäolonsa supistamista Lähi-idässä.

Obaman hallinnolle arabikevään vastoinkäymiset tarjoavat luontevan oven päästä pois sitoutumisesta alueelle, joka on ollut liiallisen huomion kohde Yhdysvalloille viimeisen kymmenen vuoden aikana.  Eri strategioden epäonnistumisten jälkeen, uudet näkemykset ovat vähissä. Sen sijaan, että Yhdysvaltojen tulisi vielä entisestään kasvattaa suurta poliittista, taloudellista ja sotilaallista panostustaan Lähi-idässä, on hyvin houkuttelevaa ajatella hyvästien heittämistä Lähi-idälle ja flirttailla ”pivot to Asia”-ajatuksen kanssa.

Suurvallan vallattomuus

Ei ole silti syytä uskoa, että Yhdysvallat onnistuisi tässä hyvästelyssään.  Vaikka halua löytyisikin, niin maailman ainoana suurvaltana Yhdysvallat ei voi luopua roolistaan Lähi-idässä. Syviä liittolaissuhteita ei voi katkaista noin vain, eikä myöskään erottaa Yhdysvaltojen suurvaltaroolia kansainvälisen yhteisön yleisimmistä intresseistä. Ikävä totuus on, että Lähi-itä on vienyt aikaa ja poliittista toimintakykyvä lähes jokaiselta Yhdysvaltain presidentilta sitten alueen valtioiden itsenäistymisen 1940 ja 1950-luvuilla.

Ehkä kuitenkin Obaman toisen kauden aikana nähdään tiettyä Yhdysvaltojen roolin normalisoitumista.  Historiallisesti Yhdysvaltojen politiikka on painottanut status quota Lähi-idässä, tyytyen kevyeen tasapainoiluun alueella ja enemmän materiaaliseen kuin sotilaalliseen rooliin Lähi-idän keskeisenä ulkopuolisena toimijana. Viimeiset kymmenen vuotta – ja etenkin George W. Bushin ensimäisen kauden aikana –  Yhdysvaltojen rooli aluella oli ylisuuri. Terroristimörön asteittainen hylkääminen ja kahden maasodan päättäminen on tässä valossa varsin järkevä pyrkimys kuten myös vaikutusvallan rajojen tunnustaminen.

Ajatus Yhdysvaltain keskeisestä ja ehtymättömästä voimasta Lähi-idän areenalla on hyvin sitkeä, ja elää hyvin sekä amerikkalaista poikkeuksellisuutta kannattavien että itsevannoutuneiden anti-imperialistien keskuudessa, kuten myös taipumus paikallisten toimijoiden agenttiuden kiistämiseen. Arabikevät on ansaitusti osoittanut tämän ajatuksen virheellisyyden – kaikki mitä Lähi-idässä tapahtuu ei suinkaan ole sidottu Yhdysvaltoihin tavalla tai toisella, vaan pikemminkin syntyy paikallisten toimijoiden tahdoista, kyvyistä, niiden kohtaamista rajoituksista ja interaktioista muiden toimijoiden kanssa. Pienentämällä rooliaan Lähi-idässä, Yhdysvallat Obaman johdolla on hyvin kiinnostavalla tavalla osoittanut, että maa ei suinkaan ole kaikkivaltainen, mutta samalla myös sen, että hätäuloskäyntejä ei noin vaan löydy tästä kansainvälisen politiikan solmukohdasta.