Kenia valmistautuu 4. maaliskuuta järjestettäviin presidentinvaaleihin. Vaaleihin ladataan paljon odotuksia ja pelkoakin. Edelliset vuoden 2007 joulukuussa käydyt vaalit johtivat etnisten ryhmien väliseen väkivaltaan syösten koko maan muutaman kuukauden ajaksi kriisiin, jota kutsutaan jo vakiintuneesti termillä post-election violence. Vaaliasetelmissa on myös vahva kansainvälispoliittinen aspekti, sillä johtavia poliitikkoja syytetään edellisten vaalien väkivaltaisuuksien lietsomisen johdosta Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa (International Criminal Court, ICC) rikoksista ihmisyyttä vastaan. Onko tapaus Kenia vain yksi lisäys ICC:n pelkästään afrikkalaisista johtajista koostuvaan syytettyjen listaan? Pidetäänkö Afrikan maita pelinappuloina suurten valtioiden valtapolitiikassa, taas? Kansainvälisen politiikan näkökulmasta Kenian vaaliasetelmia ICC-kytköksineen voi ainakin pitää hyvänä esimerkkinä siitä, miten liberaali hyvän hallinnon politiikka saa voimakasta tukea ulkomailta, kun taas etnisyyteen ja suvereniteettiin perustuva politiikka tuomitaan. Neokolonialismia tuskin kukaan ääneen kannattaa, mutta katsaus kenialaiseen etniseen politiikkaan näyttää ettei sillekään löydy oikeudenmukaisuuteen tai kehitysmeriitteihin nojaavia perusteita.

Edellisissä vaaleissa eskaloituneet etniset kiistat juontavat juurensa koko Kenian itsenäisyyden ajan historiaan. Yksinkertaistetusti kyse on suurimman etnisen ryhmän, kikujujen, brittikolonialisteilta perimästä etuoikeutetusta asemasta, johon muut etniset ryhmät ovat kyllästyneet. Turhautumisen seurauksena muut ryhmät rynnivät vuonna 2007 joukoin äänestämään pääoppositioehdokasta luo-ryhmän Raila Odingaa ja tämän sateenkaarikoalitiota. Kun istuva presidentti, kikuju Mwai Kibaki kuitenkin julistettiin eniten ääniä saaneeksi, oppositio väitti tämän lähipiirin väärentäneen vaalituloksia. Väitetyn vaalivilpin johdosta heimojen, erityisesti kikujujen ja Railan koalitioon kuuluneiden kalenjinien, välit kiristyivät entisestään. Pohja oli luotu sillä, että Keniaa diktaattorimaisesti vuosina 1978-2002 hallinnut presidentti Daniel arap Moi asutti oman kalenjin-heimonsa ihmisiä kansallispuistoksi rauhoitetun Mau Forestin alueelle. Valtaan noustuaan Kibaki perui kalenjinien asumisoikeuden ajaen heidät kodittomiksi. Kaunoista johtuen vuoden 2007 vaalien jälkeen poliittiset johtajat molemmin puolin yllyttivät ja kannustivat turhautuneita äänestäjiä väkivaltaisuuksiin ja terroriin rahoittamalla ja aseistamalla hyökkäyksiä. Toiminta muistutti jopa etnistä puhdistusta, kun kikujut ja kalenjinit yrittivät ajaa toisensa ulos samoilta asuinseuduilta. 1 200 kuolonuhria ja 300 000 pakolaista aiheuttaneet väkivaltaisuudet loppuivat vasta kun YK:n entisen pääsihteerin Kofi Annanin sovittelemana vaalivoittajaksi julistautunut presidentti Kibaki ja uusi pääministeri Raila Odinga sopivat vallanjaosta huhtikuussa 2008.

Kibakin kikuju-kannattajien puolelta väkivaltaisuuksia lietsoneeksi pääpiruksi todettiin varapääministeri Uhuru Kenyatta ja Raila Odingan koalition puolelta kalenjin-heimon kansanedustaja William Ruto. Vuonna 2010 ICC vahvisti heitä ja kahta muuta vastaan nostetut syytteet mm. kidutuksesta ja etniseen taustaan perustuvasta vainosta. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt sekä Uhurua että Rutoa asettumasta ehdokkaiksi maaliskuun 2013 vaaleissa. Tuomiot annetaan myöhemmin vuonna 2013, joten vaalien aikaan ei vielä voida tietää tuomitaanko heitä. Debatti siitä, pitäisikö ICC-syytettyjen Uhurun ja Ruton saada asettua ehdolle, onkin ollut syytteiden luvusta saakka värikästä.

Kenian uuteen perustuslakiin on kirjatty ”Leadership and Integrity” -ehto, ja mielipiteet jakautuvat voimakkaasti sen suhteen, onko ICC-syytetyllä Uhurulla vaadittua integriteettiä. Uhurun ehdokkuuden vastustajat sekä Keniassa että ulkomailla, esimerkiksi entinen Kenian ihmisoikeuskomission pääjohtaja L. Muthoni Wanyeki, uskovat ICC-tuomitun presidentin muuttavan Kenian kansainvälisen yhteisön hylkimäksi roistovaltioksi, jolta kielletään kehitysapu, katkaistaan kansainväliset taloussuhteet, ja jonka presidentti on samanlaisen pidätysuhan alla kuin esimerkiksi Sudanin Omar al-Bashir. Ainakin monen Kenian talouskasvua ihaillen seuranneen länsidiplomaatin silmissä Sudaniin vertaaminen onkin ollut tehokas keino karkottaa tuki Uhurulta. Myös Kofi Annan, vuoden 2008 vallanjakosopimuksen sovittelija ja ICC-syytteen pääinformantti, ”varoitti kenialaisia valitsemasta johtajia joiden kunniallisuus on kyseenalainen, sillä tällä tulisi olemaan kielteiset vaikutukset Kenian ulkosuhteille”.

Uhurun ehdokkuuden puolustajien, esimerkiksi pitkäaikaisen Kenian politiikan kommentaattorin Kiriro wa Ngugin, mielestä ehdokkaiden luottamus tulisi mittauttaa äänestäjillä, ei oikeusoppineilla. ICC-syytettä onkin kritisoitu siksi, että sitä ei ole nostanut kansallisvaltio eikä YK:n turvallisuusneuvosto. Vaikka ICC:n peruskirja sallii myös tutkinnan käynnistämisen pääsyyttäjän aloitteesta ulkopuolisen yksilön tai instituution tietojen pohjalta, Annanin luovuttamien todisteiden poliittinen motiivi ja tasapuolisuus on kyseenalaistettu, kuten The East Africanin kirja-arvostelu Annanin hiljattain ilmestyneestä omaelämänkerrasta kuvaa. On jopa epäilty, että Annanin aggressiivinen osallistuminen Kenian kriisin selvittelyyn ja sen näkyvä tuominen kansainväliselle areenalle tähtäsi Annanin uran emämokan, Ruandan kansanmurhaan puuttumatta jättämisen, paikkailuun. Näin siitä huolimatta, että Annan luovutti todisteet ja nimet väkivaltaan osallistuneista ICC:lle vasta kun Kenian parlamentti kieltäytyi perustamasta Annanin ehdottamaa itsenäistä tuomioistuinta selvittelemään kriisiä.

Palataan takaisin nykyhetkeen tarkastelemaan kahden kuukauden päästä järjestettävän presidentinvaalin ehdokasasetelmia. Molemmilla pääehdokkailla on vahva kannatus omiensa joukossa. Uhuru Kenyatta on hyvin ristiriitainen hahmo – maan ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan poika, jonka nimi tarkoittaa swahiliksi ”itsenäisyyttä” tai ”vapautta”. Uhuru oli myös diktaattori Moin valitsema seuraaja, joka Moin syrjäytyksen jälkeen edelleen vastusti uutta perustuslakia, joka mm. kavensi presidentin valtaoikeuksia. Edes Jomo Kenyatta ei ollut koko kansan suosikki, joten Uhuru kantaa sekä hyvässä että pahassa isänsä ja koko Kenian historian painolastia: itsenäistymisen voitonhurmaa ja kikujujen julistautumista maan itseoikeutetuiksi johtajiksi. Raila Odinga ei hänkään ole vailla sisäpiirisuhteita. Odingan isä Oginga Odinga, entinen luo-kuningas, oli ensin Jomo Kenyattan rinnalla yksi tärkeimmistä Kenian itsenäisyystaistelijoista. Yhteisen vihollisen, kolonialistisen hallinnon, kadottua ja Kenyattan presidentiksi tultua hänestä tuli tämän päävastustaja 60- ja 70-luvuilla. Molempien poikien, Uhurun ja Railan, poliittista uraa ovat siivittäneet vaikutusvaltaisten isien petaamat suhteet ja varallisuus. Voidaankin sanoa, että oli vaalien tulos mikä hyvänsä, vanhan polven pelurit vanhoine käytäntöineen tulevat hallitsemaan Keniaa vastakin. Sekavan vaaliasetelmasta tekee se, että Uhurun varapresidenttiehdokas on ICC-syytetty William Ruto, jonka syytetään lietsoneen edellisten vaalien aikaan väkivaltaa nimenomaan Uhurun ja Kibakin heimoa vastaan. Uhuru-Ruto parivaljakkoa yhdistääkin kampanjointi joka vastustaa ICC:n puuttumista Kenian sisäiseen politiikkaan.

Keniassa vaalikoalitioiden muodostus perustuu ”etniseen aritmetiikkaan”: puolueet syntyvät ja kuolevat etnisten ryhmien prosenttiosuuksien perusteella, ja henkilöt ja etniset ryhmät siirtyvät koalitiosta toiseen yrittäen hakea millaista tahansa enemmistön muodostavaa yhdistelmää. Esimerkiksi pääsanomalehti Daily Nationin pääkirjoituksen mukaan Keniassa on sosiaalistuttu ajattelemaan, että ainoa tapa edetä yhteiskunnassa on oman heimon kontaktien kautta, ja siksi etnisyys on tärkeä äänestysperuste. Politiikassa ole kyse poliittisista ohjelmista ja Kenian poliittista historiaa on siis vaikea ymmärtää yrittämällä piirtää puolueideologisesti johdonmukaista kehityskaarta. Verrattuna naapurimaa Tansanian ujamaa-politiikkaan, jossa poliittisten puolueiden perustaminen etnisin tai uskonnollisin perustein kiellettiin, voisikin väittää että kenialainen tribalismi on tappanut poliittisen keskustelun. Tansaniassa yksipuoluejärjestelmä on tosin tehnyt tämän yhtä tehokkaasti.

Toisaalta tribalismi on juuri yksi niistä sanoista, joita länsimaisen demokratian ja hyvän hallinnon lähettien syytetään käyttävän esittääkseen afrikkalainen politiikka ala-arvoisena, primitiivisenä ja toimimattomana. Kokonainen intellektuaalinen perinne, jonka tunnetuimpia afrikkalaisia edustajia on esimerkiksi Frantz Fanon, on syntynyt postkolonialistisesta kritiikistä alentavaa ja kolmatta maailmaa yhteen muottiin puristavaa poliittista diskurssia vastaan. Kriitikoiden mukaan hyvän hallinnan tehtävänä on sitoa poliitikkojen kädet ja avata markkinoita yrityksille ennemmin kuin tuottaa hyvinvointia yhteiskuntaan. Äärimmillään postkolonialistit ovatkin pitäneet myös ICC:tä neokolonialistisena projektina. Yksi vahvimmista tämän argumentin esittäjistä on Courtenay Griffiths, Liberian Charles Taylorin puolustusasianajaja, joka on puhunut kovaan ääneen siitä, että kaikki ICC:n syyttämät henkilöt ovat olleet mustia afrikkalaisia. Griffiths, Ngugi ja monet muut ovat sitä mieltä, että ICC-syytökset Uhurua, Rutoa ja kahta muuta vastaan on tekaistu poliittisin perustein.

Lännen suurten donor-maiden väitetään masinoineen juuri nämä ICC-syytteet eliminoidakseen enenevässä määrin länttä vastaan niskuroineet kikuju-johtajat Kenian politiikasta. Griffithsin mukaan britit rahoittavat ICC-tutkintaa Uhurua vastaan oikeusprosessiin liittyvistä ongelmista huolimatta, sillä Uhurussa hiertävät vanhat itsenäisyystaistelujen aikaiset kaunat tämän isää kohtaan. ICC:hen kuulumaton Yhdysvallat taas ajaa kansainvälistä tuomiota Uhurulle siksi, että samaan heimoon kuuluva presidentti Kibaki ei ole viimeaikoina myöntänyt Yhdysvaltalaisille firmoille merkittäviä infrastruktuuriprojekteja. Esimerkiksi Nairobin Jomo Kenyatta -lentokentän ja Nairobi-Thika moottoritien rakennus- ja kunnostustyöt Kibaki on myöntänyt kiinalaisille yrityksille, ja tarjouskilpailujen läpinäkyvyyttä on paikoin epäilty. Amerikkalaisia tämä tuskastuttaa erityisesti, sillä he ovat pitkään pitäneet Keniaa Itä-Afrikan tukikohtanaan Somalia-operaatiolle, terrorismin torjunnalle ja aikaisemmin afrikkalaisen sosialismin vastustamiselle. Nyt pitkäaikainen kumppanimaa kasvaa taloudellisesti ja koettaa kääntyä kohti itää, mikä uhkaa antaa sille liikaa itsenäisyyttä Yhdysvalloista.

Railan puolestaan väitetään olevan myönteinen Yhdysvalloille ja länsivaltojen ajamille liberaaleille arvoille ylipäänsä. Nairobin diplomaatit ovatkin vaihtelevalla äänenvoimakkuudella ilmaisseet tukensa Railan koalitiolle tämän liiketoimintaympäristöä tukevien linjausten vuoksi. Taksikuskibarometri kuitenkin kertoo, että syy sille, miksi Raila suhtautuu Yhdysvaltoihin myönteisesti ei sekään ole poliittinen vaan se, että hän tulee samasta Länsi-Kenian luo-heimosta kuin Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman kenialainen isoäiti. On vaikea arvioida kuinka merkittävä selitys tämä tosiasiassa on, mutta jostakin kertoo se, että kikuju-piireissä totta tosiaan kannatettiin Mitt Romneyta Yhdysvaltain presidentiksi kikujuen ja luojen välisten kiistojen vuoksi.

Synkkä tilastollinen tosiasia on, että tähän saakka aina kun kikuju- ja luo-ehdokkaat ovat olleet vaaleissa vastakkain, on seurannut väkivaltaisuuksia. Mutta kumpi tosiasiassa lietsoo väkivaltaa, etninen ylpeys vai taloudellinen ja sosiaalinen epätasa-arvo? Kuten Daily Nation kirjoittaa, vain murto-osa kunkin heimon eliitistä hyötyy vaalivoitosta, kun suurin osa kansasta etnistä taustaa katsomatta kärsivät Keniassa kasvavasta epätasa-arvosta. Epätasa-arvoa taas ovat luoneet Keniassa sekä kehitysapupolitiikan neoliberaali äkkikäännös rakennesopeutusohjelmineen että krooninen etnisyyteen perustuva suosiminen talouden perusprosesseissa kuten maanomistuksessa ja liiketoiminnan rekisteröinnissä. Länsimaita kritisoivat ovatkin oikeassa siinä, että on väärin vaatia afrikkalaisia hylkäämään ja tukahduttamaan etnisyys täysin. Samoin liberaalit ovat oikeassa siinä, että taloudelliseen toimintaan osallistuminen yhdistää kansalaisia, myös Keniassa, yli etnisten rajojen. Kiriro wa Ngugin sanoin, ja kai jonkin toisen maan presidenttiehdokkaan sitä ennen,,, ”it’s the economy, stupid!”.