Englanninkielisia Suomen historioita ei löydy montaa. Jos joku pitää valita lahjaksi ulkomaalaiselle tuttavalle, niin Henrik Meinanderin tiivis tulkinta ajaa asiansa. Kirjan juoni on  lyhyesti kuinka Ruotsin itäisistä maakunnista ja myöhemmästä Suomen suuriruhtinaskunnasta kehittyi menestynyt kansallisvaltio Itämeren aluetta ja Eurooppaa vaivanneiden suurvaltasotien tuloksena. Toisin sanoen Meinanderille ensisijainen selitystekijä Suomen kohtalolle löytyy kansainvälisen järjestelmän luonteesta ja sen kriiseista, johon sisäiset tekijät kuten suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteet,  esimerkiksi talonpoikien vahva asema keskiajalla, tai tiettyjen yksilöiden toiminta, kuten Urho Kekkosen kylmän sodan aikana, reagoivat. Nuorta Karl Marxia mukaillen, suomalaiset ovat tehneet oman historiansa, vaan eivät itse valitsemissaan olosuhteissa. Tyypillisenä historioitsijana Meinander ei tietysti eksplisiittisesti tuo esille kansainvälistä järjestelmää selittävänä muuttujana, ja Suomen historiaa selitettävänä muuttujana –vaan lukijan tulee itse kaivaa tulkinta kirjan alusta ja lopusta, missä todetaan että historia on (aika itsestäänselvästi) keskenään ristiriidassa olevien ja odottamattomien historiallisten prosessien summa.

Meinander pyrkii tuomaan lisäarvoa kirjalleen toteamalla että markkinoilta puuttuu lyhyt Suomen historian yleisesitys, jossa käsiteltäisiin perinteisen poliittisen historian lisäksi myös talous- sosiaali ja kulttuurihistoriaa, ja jossa keskityttäisiin kaikista uusimpaan historiaan. Nämä lupaukset kirja myös lunastaa; puolet teoksesta käsittelee 1900-lukua ja myös kylmän sodan jälkeisille vuosikymmenille on annettu reilusti tilaa. Narratiivi loppuu vuoteen 2006; toteamukseen siitä että Suomen Nato-jäsenyys ei vaikuta todennäköiseltä lähitulevaisuudessa. Tässä lyhyessä arvostelussa keskitytään Meinanderin tulkintaan Suomen 1900-luvun poliittisesta historiasta, ja erityisesti maan ulkopolitiikasta.

Suomen itsenäistyminen kontekstualisoidaan hyvin 1900-luvun alun suurvaltapolitiikkaan: Suomen valtiopäiväuudistus oli seurausta Venäjän tappiosta Japania vastaan, ja maa itsenäistyi bolshevikkivallankumouksen seurauksena. Valkoiset voittivat sisällissodan nopeasti  Saksan avulla.  Meinanderin tulkinta toisen maailmansodan syistä taas on vähän kummallinen; hän toteaa että toinen maailmansota oli ikään kuin ketjureaktio ensimmäisestä maailmansodasta, ja että vuosia 1914-1945 voidaan ajatella yhtenä sotana, jossa oli epätavallisen pitkä väliaika. Selitys on vähintäänkin mustavalkoinen. Lienee päivänselvää että ainakin syyt konfliktin luonteelle toisen maailmansodan tapauksessa löytyvät vähemmän Versaillesin rauhan seurauksena syntyneestä kansainvälisestä järjestelmästä, kuin Natsi-Saksan ja sen johtajan ideologisesta maailmankuvasta. Suomen sotien narratiivissa kirja onnistuu paremmin; esimerkiksi vuoden 1943 Teheranin konferenssi, jossa Yhdysvaltojen aloitteesta liittoutuneet suostuivat periaatteessa säilyttämään Suomen itsenäisyyden sodan jälkeen mainitaan. Samoin maininnan saa Suomen sodanjohdon päätös olla yrittämättä sabotoida Muurmannin rataa, jota kautta suuri osa Yhdysvaltojen avusta Neuvostoliitolle kuljetettiin.

Meinander tiivistää hyvin J. K. Paasikiven sodanjälkeisen ajattelun –Neuvostoliiton intressit Suomen suunnalla ovat puolustuksellisia luonteeltaan. Jos Suomi saa vakuutettua Neuvostoliiton halustaan tehdä yhteistyötä, maan itsenäisyys säilyy. –jolle maan ulkopolitiikkaa lähdettiin rakentamaan. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnit (seurauksena Lontoon 1944 ulkoministerikokouksesta), Porkkalan palautus (osana Hrustsevin ulkopoliittisia avauksia)  ja ETY-konferenssiin johtanut prosessi (osana eurooppalaista détente-prosessia) sijoitetaan kaikki asiantuntevasti kylmän sodan suurvaltapolitiikan tekstuuriin. Urho Kekkosen ’machiavellismiin’ Meinander suhtautuu pääosin positiivisesti, todeten että Kekkosen aikakauden ulkopolitiikan tulokset olivat kansallisen edun kautta katsottuna ’absoluuttisen positiiviset’. Siihen kysymykseen olisivatko tulokset olleet kovin erilaisia jos Kekkosen tilalla olisi ollut joku toinen valtiomies –toisin sanoen kuinka paljon Suomen toimijuudella oli lopulta väliä kylmän sodan maailman pakkopaidassa– kirja ei vastaa. Analogia kylmän sodan suomettumisilmiön ja 1700-luvun Ruotsin hattu- ja myssypuolueiden suhteista sen ajan suurvaltoihin Ranskaan ja Venäjään on hauska.

Meinander korostaa oivaltavasti kahden vuonna 1992 tehdyn ulkopoliittisen päätöksen merkitystä, ja nostaa EU-hakemuspäätöksen rinnalle Suomen Hornet-hävittäjäkaupat Yhdysvaltojen kanssa. Kauppa paikkasi Suomen ilmapuolustuksessa koko kylmän sodan aikana olleen aukon ja sitoi maan puolustusinfrastruktuurin tiiviisti länteen, vaikka virallinen Suomi varoi markkinoimasta Euroopan unionia turvallisuuspoliittisena valintana. Meinander nostaa myös osuvasti esiin sen että EU-päätös nähtiin Suomessa dramaattisena historiallisena käännekohtana, joka sitoi maan tulevaisuuden vihdoin länteen –toisin kuin Ruotsissa ja Itävallassa, jossa jäsenyys ei herättänyt samanlaisia suuria tuntoja. Toisaalta Jukka Tarkka kritisoi teosta osuvasti siitä hyvästä että se ei mainitse kuinka tiukka kansanäänestyksen tulos loppupeleissä oli ja että kuinka ei-puoli johti pitkään mielipidemittauksissa. Teleologisuuden ongelma koskee pakostikin lyhyttä historiankirjaa laajemminkin. Meinanderilla ei ole kovin paljon intoa –tai varmaan lähinnä tilaa– korostaa sitä että monessa kohtaa Suomen historia olisi voinut mennä hyvin erilaisella tavalla; hyvin konkreettisesti esimerkiksi keväällä 1918 tai kesällä 1944. Tuloksena on siis eräänlaisen hegeliläisyyden vaara, jossa Suomen henki vääjäämättömästi etenee vasarakirveskulttuurista kohti historian loppua nokialaisena hyvinvointiyhteiskuntana. Toisaalta viimeisen sivun toteamus siitä että Suomen historia ei olisi sellainen kuin se on ilman Euroopan suursotia (tai ehkä erityisesti niiden tuloksia) on asiallinen vastalääke liialliselle determinismille.

Teoksen kuvitus, esimerkiksi vaalimainosten muodossa, on havainnollistavaa ja alkuperäisestä ruotsista tehty käännös on yleisesti hyvä. Joskus ruotsinkielinen sanajärjestys tuntuu kuitenkin jääneen elämään englanninkieliseen tekstiin. Myös joidenkin käsitteiden käännökset ovat epäidiomaattisia; esimerkiksi kylmän sodan aikainen ’Saksan kysymys’ on käännöksenä ’Germany question’.

Henrik Meinander, A History of Finland (London: Hurst, 2011), 208 sivua, ISBN 978-1-84904-090-7