Imperiumit ovat siirtyneet jo ajat sitten historian roskakoriin. Kylmän sodan aikakauden tärkein tarina ei ollut maailman jakautuminen kahteen, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtamaan leiriin, vaan siirtomaiden itsenäistyminen ja kymmenien uusien valtioiden synty. Britti-imperiumi, eurooppalaisista siirtomaavalloista suurin, nousee nykyään otsikoihin lähinnä Argentiinan ja Britannian ajoittaisesta kiistelemisestä lampaiden ja pingviinien asuttamien Falklands-saarten omistamisesta. BBC:n jokavuotisesta Proms-musiikkifestivaalista tutun Land of Hope and Gloryn Edward VI:n kruunajaisiin 1902 valmistuneen vähemmän tunnetut sanat tuntuvat kovin vanhentuneilta: Wider still and wider shall thy bounds be set; God, who made thee mighty, make thee mightier yet nykyisessä monikulttuurisuuttaan korostavassa pienehkössä kansallisvaltiossa. Siirtomaat tänä päivänä ovat lähinnä pieniä saariryhmiä, joiden asukkailla ei ole insentiiveja itsenäistyä rikkaasta eurooppalaisesta valtiosta, johon asukkaat usein samaistuvat.

Imperiumit ovat kuitenkin ainakin kahdella tavalla erittäin relevantteja vuoden 1945 jälkeisessä Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjassa kodifioidussa, valtiosuvereniteettia ja kansallistä itsemääräämisoikeutta, korostavassa westfalenilaisessa maailmassa: Nykymaailma on hyvin pitkälti erityisesti eurooppalaisten siirtomaaimperiumien tuotos; maailmanhistoria vuodesta 1500 eteenpäin on pitkälti kertomus siitä kuinka eurooppalaiset yhdistivät maailman omien etujensa mukaisesti. Toiseksi, ovatko imperiumit koskaan menneet pois? Eikö Brasilia valtavine alkuasukaskansojen kansoittamine sisämaineen ole imperiumi? Tai Venäjä, jolle tsaarit valloittivat Pohjois-Kaukasuksen 1800-luvulla? Nyky-Intia kattaa suurimman osan brittiläisen Intian, Rajin, pinta-alasta. Geir Lundestadt kuvasi kuuluisasti Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan suhdetta kylmän sodan aikana seuraavalla sanaparilla: empire by invitation. Muualla maailmassa kylmän sodan supervallat saattoivat laskea etupiirinsä suojelemisen verisen sodan arvoiseksi, paikallisen väestön mielipiteistä välittämättä, kuten surullisen kuuluisasti Vietnamissa tai Afganistanissa.

Hyvän alun imperiumien ja kansainvälisen politiikan suhteen pohtimiselle antaa brittihistorioitsija John Darwinin uusin teos, Unfinished Empire. The Global Expansion of Britain. Darwinin paksu populaarihistoria on helppoa luettavaa, ja kuvaa mainiosti britti-imperiumin moninaisuutta; imperiumeja oli itseasiassa monta samanaikaisesti, ja ne muuttuivat valtavasti ajan kuluessa. Englantilaiset lähtivät hitaasti 1500-kuluessa portugalilaisten ja espanjalaisten perässä maailman merille kaupan, maan ja ryöstösaaliiden perässä. Britti-imperiumin sydän, sen kahden ensimmäisen vuosisadan aikana, oli Atlantin valtameri, ja sen ylivoimaisesti tuottavimmat siirtokunnat olivat yllättäen ei Pohjois-Amerikassa vain Karibian meren saarilla, josta Länsi-Afrikasta tuodut orjat tuottivat sokeria eurooppalaisille kuluttajille. Vasta Itä-Intian kauppakomppanian yksityisarmeijan voitto Plasseyn taistelussa 1757 sekä Amerikan vallankumous muuttivat britti-imperiumin painopisteen itään Intian valtamerelle ja tekivät siitä kaupankäynnin ja siirtolaisuuden lisäksi merkittävän territoriaalisen mahdin, joka hallitsi Intiassa kokonaista maanosaa.

Kuten Darwin toteaa, britti-imperiumin kukoistus 1800-luvulla perustui Ranskan häviöön Napoleonin sodissa, mikä poisti sotilaallisen uhkan imperiumin turvallisuudelle aina 1800-luvun lopulle saakka. Tämä 1800-luvun britti-imperiumi koostui itseasiassa neljästä hyvin erilaisesta hallintomallista: Kanadaa, Australian ja Uuden-Seelannin, (ja buurisodan jälkeisen Etelä-Afrikan) eurooppalaisilla siirtolaisilla oli laaja itsehallinto, jonka avulla Lontoo pyrki estämään Amerikan vallankumouksen toistumisen. Siirtolaiset käyttivät itsehallintoaan usein paikallisen väestön alistamiseen tai hävittämiseen hankkiakseen lisää maata; kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi Uuden-Seelannin maorisotia. 1870-luvulta asti Britannia, kuten muut Euroopan maat, virallisti etupiiriään erityisesti Afrikassa hankkimalla siirtomaita, joiden alkuasukasväestö sitoutui erinäköisillä sopimuksilla protektoraattistatukseen. Afrikassa brittien hallinto oli kuitenkin pääosin erittäin kevyttä ja perustui yhteistyöhön vanhan paikallisen eliitin kanssa. Näin oli myös kyse Intian niemimaalla, joka oli Britannian ylivoimaisesti tuottavin ja tärkein siirtomaa. Kuten Darwin kirjoittaa, Britannian status 1800-luvun Aasian ainoana suurvaltana ja eurooppalaisena suurvaltana perustui juuri Intian hallintaan. Intiasta käsin itse asiassa hallittiin suurta osaa britti-imperiumista, kuten esimerkiksi Persianlahtea. Merkittävin osa brittiarmeijasta oli sijoitettu Intiaan, ja intialaisia joukkoja käytettiin usein poliisitehtävissä imperiumin eri kolkissa. Intian tärkeys näkyi siinä että britit eivät viimeiseen saakka suostuneet oikean demokratian edistämiseen niemimaalle, vaan pitivät oikean vallan maailman ensimmäisen nykymallisen byrokratian, valkoisista briteista yksinomaan koostuvan Indian Civil Servicen, käsissä.

Siirtomaiden lisäksi imperiumi koostui viestiyhteyksistä; Gibraltarin, Maltan, Suezin kanavan ja Singaporen kaltaisista laivostotukikohdista, joiden avulla hallittiin paljon suurempia maa-alueita, jotka olivat usein virallisesti itsenäisiä, mutta käytännössä brittien holhouksen alaisuudessa. Esimerkiksi Egypti oli käytännössä protektoraatti, jota Britannian pääkonsuli, myöhemmin suurlähettiläs, valvoi, vuoden 1882:n ’väliaikaisesta interventiosta’ aina 1956:n Suezin kriisiin saakka. 1800-luvulla Britannian osuus maailmankaupasta ja teollisuustuotannosta oli niin suuri että paikoitellen sen taloudellisen vaikutusvallan katsotaan lähennelleen epävirallista imperialismia, kuten Latinalaisen Amerikan heikkojen uusien valtioiden tapauksessa, joiden itsenäisyyden Britannia takasi ja joiden suurin kauppakumppani se oli. Kuitenkin, kuten Darwin toteaa, epävirallisen imperialismin määritteleminen on erittäin hankalaa. Virallisen suvereniteetin sijaan kannattanee katsoa kuka oikeasti kontrolloi maa-alueen resursseja, ja huomioida David Laken tapaan että suvereniteetti ja imperiumi muodostavat jatkumon selvän joko/tai-dikotomian sijaan. Lienee selvää, että esimerkiksi Neuvostoliiton vaikutusvalta Itä-Euroopassa kylmän sodan aikana oli varsin kiistatonta valtioiden virallisesta itsenäisyydestä huolimatta. Toisaalta lienee liioittelua todeta Hardtin ja Negrin tapaan että ’kaikki on imperialismia’ ja että esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Kanadan –kahden naapurivaltion joiden resursseissa on valtava ero– suhdetta voisi kuvata imperialismin prisman kautta. Vaikka kaikki valtiot ovat tasa-arvoisia, jotkut voivat olla hyvinkin paljon tasa-arvoisempia kuin toiset.

British State and Foreign Papers 1902-1903, sisällysluettelon ensimmäinen sivu.

Mitään yksittäistä teoriaa tai selitystä britti-imperiumin nousulle ja tuholle á la Paul Kennedyn Rise and Fall of Great Powers –jonka mukaan suurvaltojen kohtalon pystyy tiivistämään suhteellisesta talouskasvusta (joka perustuu teknologiaan) kumpuaviin muutoksiin sotilaallisessa kapasiteetissa– kirjasta ei löydy. Historiantutkijalle kaikki liittyy kaikkeen, ja Darwinin uusin teos pyrkii juuri kyseenalaistamaan käsitystä imperiumista monoliittina: Britti-imperiumin loppu perustui vuosina 1940-42 kärsittyihin tappioihin Länsi-Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Itä-Aasiassa, sekä Britannian talouden pieneen kokoon verrattuna Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon. Toisaalta dekolonisaatio oli yli kaksi vuosikymmentä kestävä prosessi, jota Lontoo pyrki parhaansa mukaan muokkaamaan omien intressiensa mukaiseksi.  Darwin kuitenkin korostaa kirjassaan myös normatiivisia seikkoja; imperiumi muuttui kestämättömäksi taakaksi kun paikalliset huomasivat että britit eivät olleet voittamattomia, ja kun britit eivät olleet enää halukkaita käyttämään voimaa asemansa turvaamiseksi entiseen tapaan, kuten esimerkiksi (Amerikan siirtokunnissa 1770-luvulla ja) toisen maailmansodan aikaisessa Intiassa. John Darwinin teoksen luettua ymmärtää miksi niin moni lukee historiallisia narratiiveja –toisin kuin IR-teorioita– vapaa-ajallaan. Kertomalla tutun tarinan erilaisesta näkökulmasta historioitsija voi parhaassa tapauksessa auttaa lukijaansa kyseenalaistamaan nykyhetken itsestäänselvyyksiä; kuten tässä tapauksessa sen, että maailma koostuu ja on koostunut valtioista. Kuten esimerkiksi kurdit, tiibetiläiset ja tsetseenit hyvin tietävät.

John Darwin, Unfinished Empire. The Global Expansion of Britain (Lontoo: Allen Lane, 2012).