Vaikka Yhdysvaltain suorittamista lennokki-iskuista on usein uutisoitu, ne ovat herättäneet Suomessa vähänlaisesti keskustelua. Aihe ei tietysti ole ollut kovin läheinen tai relevantti Suomelle, mutta toisaalta esimerkiksi Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti jaksaa jatkuvasti herättää keskustelua. Piristävä poikkeus vähäiseen keskusteluun oli aikaisemmin tänä vuonna Ajantasan Kaukoputki nimisessä radio-ohjelmassa esiintynyt keskustelu, jossa UPI:n Charly Salonius-Pasternak ja Helsingin yliopiston Teivo Teivainen avasivat mielipiteitään lennokki-iskuista.

Muualla keskustelu lennokki-iskuista on käynyt vilkkaana jo pitkään – erityisesti lennokkiohjelman arkkitehdin, John Brennanin nimitysprosessin aikana. Kuten Kings of Warille postaava David Ucko äskettäisessä postauksessaan on todennut, lennokki-iskuista on tullut uusi cause célèbre Yhdysvaltain terrorisminvastaisia toimia vastustavien keskuudessa, ja oman osansa huomiosta ovat saaneet erityisesti lennokki-iskujen eettiset ja lailliset ulottuvuudet. Sama dynamiikka on nähtävillä myös Suomessa keskustelun vähäisyydestä huolimatta. Osaltaan tämä voi selittyä sillä, että kuuluvin lennokkí-iskuihin kohdistuva kritiikki on usein tullut etupäässä poliittisilta sekä ihmisoikeusaktivisteilta, joka tekee yllämainittuihin kategorioihin keskittyvästä kritiikistä varsin luonnollista, mutta aavistuksen ongelmallista.

Moniongelmainen kritiikki

Tämänkaltaisen debatin keskiössä usein on se, mitä Yhdysvaltojen – joka on toteuttanut suurimman osan tehdyistä lennokki-iskuista – nähdään tekevän väärin, ei oikein. Tällaisessa keskustelussa saatetaan esimerkiksi keskittyä iskujen aiheuttamiin siviiliuhreihin, muttei oteta huomioon niiden – positiivista tai negatiivista – sotilaallista vaikutusta. Yhtälailla tästä perspektiivistä käytävä keskustelu voi käsitellä sitä, mikä oikeus valtiolla on asettaa omia kansalaisiaan lennokki-iskujen kohteeksi, usein unohtaen sen, mikä velvollisuus valtiolla on turvata omat kansalaisensa sellaisilta yksilöiltä tai organisaatioilta, jotka pyrkivät aktiivisesti terrorismin tai muun poliittisen väkivallan harjoittamisen kautta tappamaan kyseessä olevan valtion kansalaisia.

Puhtaasti lennokki-iskujen moraalisiin, eettisiin tai kansainvälisoikeudellisiin ongelmiin keskittyvä analyysi on akateemisesti tarpeellista ja hyödyllistä itsessään. Sen sijaan asiaa samanlaisesta näkökulmasta lennokki-iskuja lähestyvä poliittinen aktivismi – jonka tarkoituksena on vaikuttaa Washingtonin harjoittamaan politiikkaan esimerkiksi pyrkimällä kieltämään lennokki-iskut täysin tai rajoittamaan niiden käyttöä tietynlaisen kansainvälisen lain tulkinnan kautta – on varsin ongelmallista, sillä se ei ota huomioon niitä tekijöitä, jotka usein määrittävät sen, miksi, miten, koska ja ketä vastaan lennokki-iskuja tehdään. Nämä syyt löytyvät valtion keskeisistä turvallisuusintresseistä.

Lennokit, kansainvälinen laki ja sodan todellisuus

Tosiasia on, että lennokki-iskut ovat tulleet jäädäkseen – ainakin siihen asti kunnes aseellisten konfliktien luonne muuttuu sellaiseksi, ettei lennokki-iskuille enää ole tarvetta tai siihen asti että lennokkien tilalle tulee toinen, parempi teknologia. Maat, joilla on lennokkeja, lasketaan useissa kymmenissä (täältä näkee millaiset lennokkivarastot yhdellätoista maalla oli viime vuonna). Ne, joilla lennokkeja on, tulevat laajentamaan lennokkiohjelmiaan: vuosikymmenessä Yhdysvaltain lennokkilaivueen määrä on noussut muutamasta kymmenestä useisiin tuhansiin, ja lennokki-yhteensopivien tukikohtien määrä on myös kasvanut. Iso-Britannia suunnittelee osittain korvaamassa Tornado-sotilaslentokoneitaan lennokeilla. Ja vaikka tähän mennessä pelkästään kolme valtiota (Iso-Britannia, Israel ja Yhdysvallat) ovat käyttäneet aseistettuja lennokki-iskuja,  tämä luku – kuten myös lennokeilla varustettujen maiden määrä – tulee kasvamaan seuraavan vuosikymmenen aikana. Raporttien mukaan tämän vuoden alussa Kiina harkitsi lennokki-iskun suorittamista omassa ”huumesodassaan” Burman aluella (lennokit näyttelevät yhä suurempaa osaa myös Itä-Kiinan merellä), ja maan teollisuus on kehittämässä lennokkeja sen omiin tarkoituksiin sekä globaaleille markkinoille.

Lennokin henkeä ei saada takaisin pulloon idealistisilla vaatimuuksilla sen enempää kuin edellisten  sotateknologioiden, vaan lennokeista on muodostumassa keskeinen osa teollistuneiden maiden asevoimia sekä sotilaallisen voiman käyttöä myös tulevaisuudessa, koska niiden koetaan olevan tarpeellisia. Itse asiassa aseistettujen lennokkien luominen on ollut reaktio varsin konkreettiseen tarpeeseen. Kuten Yhdysvaltain lennokki-iskuohjelmaan kriittisesti suhtautuva Micah Zenko kirjoitti Foreign Policyssä, Presidentti Clinton näki lennokeille tarpeen, koska Osama bin Ladenin eliminoiminen risteilyohjuksilla tuotti liikaa sivullisia kuolonuhreja ja tuhoa. Tämä korostaa monella tapaa sotaa ja sodankäyntiä käsittelevän kansainvälisen lain ja sodankäynnin todellisuuden välistä kitkaa.

Kansainvälisen lain tarkoituksena on ollut luoda kaikissa tilanteissa sotivia osapuolia sitovat lait, jotka pyrkivät rajoittamaan valtioiden käyttäytymistä sodassa. Valtioiden päätöksentekijöille, ja sodankäyntiä käytännössä suunnitteleville sekä harjoittaville sodan universaalit lait sitä vastoin rajoittavat kykyä käydä sotaa tavalla, joka perustuu – ainakin teoriassa – pitkälti clausewitzlaisen perinteen mukaan instrumentaaliseen rationaalisuuteen. Valtioille sota on väline poliittisen ongelman ratkaisemiseksi, ja ratkaisun tulee olla mahdollisimman tehokas. Se minkälaiseksi sota käytännössä muodostuu riippuu kontekstista: ketkä sotivat, missä, koska, ja millä keinoin.

Universaaleista sodan säännöistä muodostuu esteeksi sodankäynnin utiliteetille varsinkin silloin kun sodankäynnin kohteena on al-Qaidan tapainen, valtiolliset rajat ylittävä organisaatio, jolloin sodan luonne eroaa huomattavasti konflikteista, joita silmällä pitäen relevantit lakipykälät on luotu. Näin ollen suurvaltojen yleinen tapa ja perinne tulkita kansainvälistä (ja välillä kansallistakin) lakia tavalla, joka oikeuttaa heidän toimensa, on jatkunut myös lennokki-iskujen yhteydessä. Tarve ja sodankäynnin utiliteetti ovat valtioiden käyttäytymisen kannalta kansainvälistä lakia tärkeämpiä tekijöitä: vetoomukset kansainväliseen lakiin tuskin tulevat lopettamaan tätä historiallista ja yleistä käytäntöä.

Lennokit ja terrorisminvastainen toiminta

Lennokki-iskujen yleistymisen taustalla on se, että niiden nähdään saavuttavan  asetetut tavoitteet kustannustehokkaasti, vailla riskiä omista kuolonuhreista ja rajoittaen samalla vastapuolen siviiliuhrien määrää. Kriittisempi näkökulma oikeutetusti vaatisi lisätutkimusta lennokkien strategisesta tehokkuudesta sekä kustannuksista, mutta tässä yhteydessä päätöstentekijöiden havainnointi lennokki-iskujen kustannustehokkuudesta sekä niiden nauttima laaja suosio ajavat Washingtonin lennokkipolitiikkaa.

Sodassa al-Qaidaa vastaan ja laajemmassa terrorisminvastaisessa toiminnassa huomioitavaa on, että Yhdysvalloilla – ja sen kumppaneilla – on varsin legitiimi huoli siitä, että sen kohteeksi ottanut organisaatio (al-Qaida), verkosto (al-Qaidaan tai sen sisarjärjestöihin ”organisaatiollisesti” sidoksissa olevat terroriryhmät) sekä laajempi sosiaalinen liike (al-Qaidan ideologian jakavat ryhmät ja yksilöt) pyrkivät iskemään poliittisen väkivallan keinoin Yhdysvaltoja (sekä muita länsimaita) kohtaan niiden omien rajojen sisällä sekä globaalisti. Terrorismin vastaisen toiminnan keskiössä on tämän konkreettisen uhkan  torjuminen, joka voidaan tehdä joko suorasti – unilateraalisen toiminnan kautta – tai epäsuorasti antamalla taloudellista, sotilaallista, poliittista tai muuta tukea liittolaisille, jotka pyrkivät torjumaan tätä uhkaa.

Lennokki-iskujen yleistyminen erityisesti Pakistanissa ja Jemenissä kertoo, että monessa tapauksessa epäsuora  tapa torjua terrori-iskuja on epäonnistunut ja jättänyt Yhdysvallat vaille realistisia vaihtoehtoja lennokki-iskuille. Epäonnistumisen takana on lähes poikkeuksetta ollut liittolaisen haluttomuus tai kyvyttömyys torjua uhkaa tehokkaasti. Jemenillä ja Pakistanilla ei ole riittävästi sotilaallista kapasiteettia ehkäistäkseen jihadistiryhmien tai yksilöiden toimintaa omalla alueellaan, eikä niillä – monista eri syistä – ole viimeisen vuosikymmenen aikana ollut halua puuttua ongelmaan sen vaatimalla tavalla. Jälkimmäisen kohdalla on jo pitkään ollut tiedossa, että tietyt elementit Pakistanin hallinnon sisällä antoivat al-Qaidalle ja Talibanille turvasataman Pakistanissa, Jemenissä puolestaan entinen Presidentti Ali Abdullah Saleh käytti usein al-Qaidan uhkaa tekosyynä saadakseen lisätukea Yhdysvalloilta (aiheesta kiinnostuneille suosittelen äskeittäin ilmestynyttä Gregory Johnsenin The Last Refuge kirjaa).

Lennokki-iskut, Jemen ja al-Qaida

Sen sijaan lennokki-iskujen tehokkuudesta on olemassa monta  todistetta. Toistuvat lennokki-iskut ovat osaltaan vähentäneet al-Qaidan keskusjohdon kykyä ottaa aktiivisesti osaa laajemman verkoston operatiivisen toiminnan ohjaamiseen. Toistuvat lennokki-iskut, kuten Osama bin Laden itse myönsi Abottabadista löydetyissä dokumenteissa, pystyivät lähes lopettamaan al-Qaidan toiminnan Waziristanissa. Yhtälailla, AQAP:n amerikkalaiskaksikon, Samir Khanin ja Anwar al-Awlakin henget vaatineessa lennokki-iskussa AQAP:n kyky inspiroida yksittäisiä, al-Qaidan ideologian jakavia yksilöitä terrori-iskuihin länsimaissa kärsi merkittävän kolauksen. Lennokki-iskuilla on toki huonotkin puolensa: ne saattavat johtaa radikalisoitumiseen kohdemaissa, mikäli lennokki-iskuja tehdään liikaa. Alustavia todisteita tästä on löydetty niin Pakistanista kuin Jemenistäkin, vaikka saatavilla oleva tieto ei aina oikeuta radikalisoitumisesta vedettyjä johtopäätöksiä, kuten Christopher Swift ja Clint Watts argumentoivat Jemenin ja AQAP:n tapauksessa.

Tästä huolimatta, Jemenin tapauksessa ja yleisemminkin on helppo olla samaa mieltä Gregory Johnsenin kanssa: lennokki-iskut toimivat parhaimmiten kun kohteena ovat korkean tason johtajat, joilla on joko kriittinen rooli tai tärkeitä taitoja, joiden eliminoiminen aiheuttaa pysyviä hyötyjä, jotka ovat potentiaalisia luotuja haittoja merkittävämmät. Hyvä esimerkki tästä on AQAP:n johtaja Abu Ali al-Harithin eliminoiminen Jemenissä 2002, joka käytännössä tuhosi al-Qaidan kyvyn toimia maassa useiksi vuosiksi (toim.huom. tämä isku vaati GWOT:n ensimmäisen amerikkalaisuhrin). Sen sijaan laajamittainen lennokki-iskujen käyttö ja kyseenalaiset käyttötavat aiheuttavat nykyisin ongelmia Jemenissä. Oikein käytettynä lennokki-iskut ovat varsin tehokas väline taistelussa kansainvälisiä tai tietyillä alueilla toimivia terroristijärjestöjä vastaan.

Myytti eettisestä terrorisminvastaisesta toiminnasta

Yksi argumentti, mitä lennokki-iskujen epäeettisyyttä korostavat harvoin ottavat huomioon, on se, että epäsuora toimintatapa on harvoin vähemmän ongelmallinen, eikä vähiten siksi, että se vaatii hallintojen tukemista, jotka ovat epädemokraattisia, eivät kunnioita ihmisoikeuksia, ja joiden keinot toimia maan terroristiryhmittymiä vastaan ovat moraalisesti ja strategisesti kyseenalaisia. Tätä ongelmaa usein pahentaa se, että paikallisesta ”todellisuudesta” saatu tiedustelutieto on usein peräisin näiltä regiimeiltä, joiden toiminnalla on myös omat tarkoitusperät – kuten regiimin oman turvallisuuden ja pitkäaikaisen avunsaannin varmistaminen.  

Yksi ”lennokkikritiikin” heikkouksista onkin, ettei se pyri tarjoamaan vaihtoehtoja Yhdysvaltain – tai muiden lennokki-iskuja tekevien – toiminnalle, jättäen huomiotta ne tavoitteet, joita lennokki-iskuilla yritetään saavuttaa. Hyödyllisempää olisi muistaa, että lennokki-iskuja alettiin käyttämään, koska käytettävissä olevat keinot konkreettisen turvallisuusongelman ratkaisemiseksi eivät riittäneet. Mikäli toiminnan syitä ei oteta huomioon, mitääntekemättömyys voi olla vaihtoehto, mutta jos toiminnan syyt ja haluttu lopputulos otetaan huomioon, monessa tapauksessa mitääntekemättömyys on strategista hulluutta sekä poliittinen itsemurha päätöksentekijöille, jotka sitä ajavat.  Lennokkien käyttö on kaukana ongelmattomasta, mutta implisiittinen oletus mahdollisesta ongelmattomasta toimintatavasta on kansainvälispoliittiselle todellisuudelle vieras.

Sananen tulevaisuudesta

Lennokki-iskut ovat aihe, joka herättää paljon intohimoja, eikä vähiten siksi että kyseisen teknologian laajamittainen käyttö on yleistynyt vasta viimeisen vuosikymmenen aikana, eikä poliittinen päätöksentekoprosessi tai lennokkien hyväksyttävää käyttöä säätelevä kansallinen ja kansainvälinen laki ole pysynyt perässä. Tämä on luonut varsin konkreettisen ongelman Obaman hallinnolle, jonka pitää myös ottaa huomioon al-Qaidaa vastaan käydyn sodan luonne sekä terrorisminvastaisen toiminnan käytännön rajoitteet laajemmin. Kun lennokkien käyttö yleistyy ja käyttäjien määrä kasvaa, on syytä odottaa käyttötapojen vakiintumista – jos ei kansainvälisen lain kautta, niin laajamittaisesti lennokkeja käyttävien suurvaltojen yhteisymmärryksen muodossa.

Ensimmäiset askeleet tähän suuntaan ovat Obaman toisen hallinnon uuden terrorisminvastaisen toiminnan manuaalin julkaisu, joka sisältää hallinnon mielestä hyväksyttävät parametrit lennokki-iskujen käyttämiselle. Samanlaisia dokumentteja voidaan tulevina vuosina odottaa myös muilta suurvalloilta, jotka laajentavat omia lennokkiohjelmiaan. Nämä kehitykset tuskin lopettavat aiheesta käytävää keskustelua. Todennäköisempää on, että keskustelu tulee kiihtymään.

Keskustelun kannalta olisi hyvä, mikäli lennokki-iskujen moraalisia, eettisiä, laillisia, poliittisia sekä sotilaallisia ulottuvuuksia käsittelevät keskustelut yhdistyisivät, mikäli niiden tarkoituksena on muuttaa Yhdysvaltojen tai muiden lennokki-iskuja harjoittavien maiden politiikkaa. Ilman lennokki-iskujen sotilaallisten tarkoitusperien huomioonottamista lennokki-iskuja vastaan kohdistettu kritiikki on usein luonteeltaan ongelmallista tai naiivia, sekä päätöksentekijöiden kannalta pahimmillaan täysin epärelevanttia. Yhtälailla keskustelu, joka ei ota huomioon lennokki-iskujen moraalisia, eettisiä, laillisia ja poliittisia ulottuvuuksia sekä seurauksia on valitettavan puutteellista. Lennokki-iskujen logiikka on sotilaallista, mutta ei irrallaan niitä harjoittavien maiden ulkopolitiikasta. Lennokkien sotilaallisella käytöllä on kansainvälispoliittisia seurauksia, jotka vaikuttavat niitä käyttävien valtioiden asemaan ja arvovaltaan, joka vaatii lennokki-iskujen pohtimista myös laajemmassa viitekehyksessä.

Tähän mennessä lennokkien käyttö – tai pikemminkin niiden seuraukset – on ollut Yhdysvalloille ja Obaman hallinnolle kansainvälispoliittinen ongelma, jota sen pitää seuraavan neljän vuoden käsitellä syvällisemmin kuin Obaman ensimmäisen kauden aikana. Tätä edesauttaisi kovasti se, että asiasta käyty keskustelu niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin pyrkisi käsittelemään lennokkeja ja lennokki-iskuja entistä kokonaisvaltaisemmin – ainakin jos keskustelun tarkoituksena on muuttaa suurvaltojen käyttäytymistä.