Kuva: Jean-Marc Ferré / YK

Syyrian konflikti tuskin tarvitsee edes esittelyä. Yli 70,000 kuolonuhria ja kaksi vuotta kestänyttä sotaa on yritetty ratkaista erilaisilla kansainvälisillä suunnitelmilla, kannusteilla, pakotteilla ja neuvotteluilla onnistumatta.  Kahden vuoden sotimisen muistomerkin väistyessä valitettavast ei ole syytä olettaa, että tilanne parantuisi tässä lähiaikoina. Tämän turhaantumisen ilmapiirin edistämänä Euroopassa on uudestaan noussut puhetta Syyrian opposition aseistamisesta.  Äänekkäimpinä aseistamisen puolestapuhujana on tuttu  post-imperialistinen parivaljakko Ranska ja Iso-Britannia, joista kumpikin on väläyttänyt mahdollisuutta yksipuolisiin toimiin jos ’EU-25’ ei suostu muuttamaan Unionin kantaa.  Ideaa on vastustanut etupäässä Saksa, jonka kanta on saanut tukea Ruotsilta, Itävallalta ja Suomelta.

On hyvin ymmärrettävää, että suuren tragedian jatkuessa muodostuu suunnaton impulssi tehdä jotain tilanteen ratkaisemiseksi.  Tässä tilanteessa kuitenkin pitää suurella varauksella suhtautua siihen mitä voi saavuttaa ja siihen mitä seurauksia on omilla teoillaan.  Opposition aseistaminen on lukuisista eri syistä siirto jota tulisi harkita hyvin varovaisesti.  Alla esitän kolme pääsyytä miksi aseistaminen on huono ratkaisu, ja viimeiseksi miksi pyrkimyksiä diplomaattiseen ratkaisuun ei pitäisi hylätä.

Ensinnäkin, aseistaminen ei johda siihen mihin haluamme sen johtavan: opposition aseistaminen ei itsessään lopeta Syyrian konfliktia. On mahdotonta näin etukäteen sanoa jouduttavatko vai pitkittävätkö aseet konfliktin ratkaisua.   Syyrian oppositiolla on jo hallussaan paljon aseita – raskaitakin sellaisia – joten muutama aselasti lisää eurooppalaisia aseita vaikuttaa tähän kokonaisuuteen todennäköisesti pienemmin, kuin mitä retoriikan tasolla elätellään.  Aseistaminen vaikuttaa siten, että se kiihdyttää väkivaltaa Syyriassa, johtaen vain mahdollisesti  opposition sotilaallisiin voittoihin. Jälkimmäinen on se mitä aseistamisen luonnollisesti toivotaan tekevän, mutta monella tavalla suurempi ongelma on Syyrian opposition (poliittisen sekä aseellisen) heikko järjestäytyneisyys.

On myös syytä korostaa, että ei ole mitenkään varmaa, että Bashar al-Assadin poistuminen lopettaa väkivallan Syyriassa. Sota synnyttää oman logiikkansa, joka pitkättää sen käyntiä; Syyriassa on käynnissä sisällissota, jonka pääjako on Assadin hallinon ja sen vastustajien välillä, mutta joka kätkee sisäänsä muita merkittäviä potentiaalisia jakolinjoja. Jopa parhaimmassa tapauksessa – Assadin hallinnon äkillinen luihistuminen – on silti todennäköistä, että matalan tason väkivalta jatkuu, eri aseellisten ryhmien selvitellessä välejään tai kilpaillen vallasta. Irak on tässä suhteessa varoittava esimerkki, jossa nyt kymmenen vuotta myöhemminkin väkivalta jatkuu sinnikkäästi.

Tässä todennäköisessä fragmentoitumisessa aseistaminen edesauttaa eri ryhmien välistä kilpailua. Esitetty idea sitovista takuista siitä, että aseet menevät – ja pysyvät – vain ”meidän” ryhmien kanssa on puhdasta toiveajattelua.  Taktisella tasolla oppositioryhmien yhteistyö on sen verran tiivistä, että erottelu ”meidän” ja ”muiden” opposition välillä on merkityksetöntä.  Länsimaita huolestuttaa eniten jihadistien rooli Syyrian konfliktissa, mutta missä tahansa tapauksessa sisällissodan päätyttyä on varmaa, että Syyriassa tulee olemaan hyvin aseistettuja ja kokeneita ryhmiä, joilla on kyky toimia naapurimaissa (Jordania, Irak, Libanon, Turkki, Israel).

Toiseksi, aseistaminen ei edesauta poliittisen raiteen lukkiutumisen purkamista. Kiistatta Syyrian konfliktin poliittisen raiteen lukkiutuminen suurvaltojen ja alueellisten toimijoiden intressiristiriidassa on merkittävä este konfliktin ratkaisussa. Tässä valossa aseistaminen edesauttaa opposition aseman vahvistumista hallinnon kustannuksella ja siten pakottaa hallinnon liittolaisineen neuvottelupöytään.  Käytännössä näin on jo toimittu UNSMIS-operaation epäonnistumisen jälkeen; uusia avauksia on vältelty siinä toivossa, että sotilaallisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa osapuolten laskelmiin.  Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole tuonut toivottua tulosta, vaikka opposition aseellinen asema on vahvistunut hitaasti.

Kuten yllä on todettu, on epävarmaa miten aseistaminen oikeasti vaikuttaa konfliktin kokonaisuuteen, mutta on myös hankala nähdä kuinka se johtaisi suurempaan neuvotteluhaluun hallinnon ja liittolaistensa keskuudessa.  Neuvotellun ratkaisun ytimessä oleva idea siirtymästä nojautuu siihen, että on mahdollista saada kumpikin osapuoli sitoutumaan yhteen prosessiin – selkä seinää vasten on hankala luottaa muihin.  Vastaavasti, Venäjä ja Iran ovat toistuvasti korostaneet valmiuttaan jatkaa tukeaan Assadin hallinnolle tai vähintäänkin muille ryhmille jotka ovat valmiita turvaamaan heidän intressinsä.  Venäjä on jo selvästi todennut vastustavansa ideaa ja, että tulkitsee sen olevan nykyisen diplomaattisen raiteen olemuksen vastaista: selvempi EU-rooli opposition aseistamisessa todennäköisesti johtaisi YK-raiteen lopulliseen romahtamiseen.

Tässä yhteydessä usein kuultu huono argumentti on, että tässä lukkiutuneessa tilanteessa  EU:n pitäisi ”ottaa kantaa”, joka jotenkin muuntautuu siksi, että olisi aseistettava yhtä osapuolta.  EU:lla on jo selvä kanta (pdf) Syyrian tapauksessa: väkivallan on lopputtava, nykyinen hallinto on menettänyt oikeutuksensa hallinta, ja kestävä rauha syntyy syyrialaisten kesken löytyvästä yhteisymmärryksestä siitä miten maan tulevaisuus tulisi järjestää. EU on tunnustanut Syyrian kansallisen koalition legitiiminä Syyrian kansan edustajana ja toimeenpannut taloudellisesti merkittävän (poliittinen hyöty on eri kysymys) pakotejärjestelmän (pdf) Syyrian hallintoa vastaan. Aseistamiskysymys pitäisi vähintäänkin käsittää näiden aikaisempien toimien jatkona, eikä jonakin yksittäisenä tempauksena tilanteen muuttamiseksi.

Kolmanneksi, aseistaminen ei auta Syyrian pitkän tähtäimen taloudellisten, humanitaaristen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua, mutta voivat vaikeuttaa niiden ratkaisua. Sotilaallinen konflikti on vain yksi osa Syyrian konfliktia, kestävän rauhan saattaminen Syyriaan edellyttää maata vaivaavien akuuttien ja pitkä-aikaisten ongelmien käsittelyä. Akuuteista ongelmista akuutein on Syyrian katastrofaalinen humanitaarinen tila: rekisteröityjä pakolaisia Syyrian naapurimaissa on yli 1.158.101,  kun vielä vuosi sitten pakolaisia oli 33.000; maan sisällä pakolaisia on arvioitu olevan vielä 3-4 miljoonaa lisää.   Syyrian koulu– ja terveysjärjestelmät ovat romahtaneet ja maan infrastruktuuri yleisemminkin on kärsinyt suunnatonta tuhoa; maan bruttokansantuote on tippunut 18.2% ja köyhyys sekä työttömyys nousseet radikaalisti. Kokonaisuusvaikutukseltaan, Syyrian inhimillisen kehityksen indeksi on romahtanut takaisin vuoden 1993 tasolle – 20 vuoden taantumus kahden vuoden sotimisen seurauksena.

Kaikki nämä ongelmat tulevat vaatimaan pitkän tähtäimen ratkaisuja, jälleenrakennusta ja tukea. Aseellisen konfliktin kiihdyttäminen tekee tämän mahdottomaksi, ja pikemminkin syventää entisestään näitä ongelmia. Pitkällä tähtäimellä, Syyrian valtionrakenteiden säilyttäminen niin ehjänä kuin mahdollista on paras toivo maan jälleenrakennukselle. Poliittinen reformi ja jonkinasteinen de-Ba’athikaatio on kiistattomasti tarpeellista ja välttämätöntä Syyriassa, mutta sekin toteutuu parhaiten, jos jäljellä on jotain mitä uudistaa.   Mitä enemmän konflikti tuhoaa Syyrian valtiota, sitä hankalemmaksi ja kalliimmaksi  maan (jälleen)rakentaminen muuttuu aseiden hiljennettyä.

Ottamalla huomioon nämä kolme tekijää, puollan varovaisesti sitä, että neuvoteltu ratkaisu – ja sitä kautta syntyvä kokonaisvaltainen siirtymäprosessi – on edelleen paras mahdollisuus turvata kestävä rauha Syyriaan. En usko, että tämä on todennäköistä, helppoa tai nopeaa, mutta – valitettavasti – Syyrian konfliktin ratkaisussa helppoja keinoja ei enää  ole. Sodan on annettu syventyä liian kauan ja nyt tarjolla on vain erilaisia huonoja vaihtoehtoja, jotka eivät voi taata onnistumista, tai sitten tulevat merkittävien haittavaikutusten kanssa.

On syytä kuitenkin huomata, että neuvotellusta ratkaisusta puhuttaessa uudellaista ajattelua tarvitaan kipeästi, etenkin sellaista ajattelua, joka esittelee vaihtoehtoja YK:n turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Tällä tasolla uuden sovun saaminen on kovin epätodennäköistä millään tähtäimellä – vaikka jotkut elättävät toivoa, että Venäjä, USA, EU ja Iran saavuttavat yhdessä hengästyttävässä yössä sopivan grand bargainin, joka ratkaisee kaiken Lähi-idässä. Kofi Annan teki parhaansa huonolla kädellä ja UNSMIS oli tämän YK-TN platformin paras yritys. Lakhdar Brahimi, tai seuraajansa jos sellaista tulee, pystyy parhaimmillaan toistamaan saman tempun, mutta tuskin luomaan uutta ymmärrystä siitä miten konflikti ratkaistaan.  Geneven kommunikea (pdf) edustaa kyseisen tason toimivinta tuotosta, ja on nykyinen kehys neuvottelluille – ei ongelmaton sellainen, mutta työstämiskelpoinen.

Pääpainon pitäisi olla siinä, että pyritään löytämään rakenteita, jotka saattavat uskottavan tasapainon eri osapuolten edustajien välillä ja takaa heidän sitoutumisen sellaiseen prosessiin, jonka keinoin Syyrian syvempiä ongelmia voi käsitellä.  Maksimaalisella tasolla, tämä heijastaa Syyrian ”re-mandatisaatiota” laaja-alaisen YK-operaation alaisuuteen, mutta todennäköisempi ratkaisu on jokin muoto, jossa kansainväliset ja alueelliset toimijat avustavat paikallisen uuden järjestelmän syntyä. Luovia ratkaisuja löytyy, mutta resurssi, joka kaikista niistä puutuu on poliittinen tahto.  Ilman sitä, mikään ratkaisumalli ei tule kestämään.  Sen, että rauhan luominen on hankalaa ei pitäisi olla tekosyy sille, ettei sen luomista pitäisi jatkuvasti yrittää.