Ehrensvärdiläinen jyrkkyys taiteilija Johan Tobias Sergelin kuvaamana.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset rynnivät voimalla eduskuntaan tukenaan 560 075 kansalaisen äänet. Kuten hyvin on tiedossa, perussuomalaisten kampanja sai voimansa EU-kritiikistä, ja ulko- ja turvallisuuspolitiikka jäi, itse asiassa koko vaaleissa, hyvin marginaaliseen asemaan. Jättäytymällä hallituksen ulkopuolelle perussuomalaiset asettautuivat myös ulko- ja turvallisuuspoliittisen marginaaliin huolimatta siitä, että he valtasivat ulkoasiain– ja puolustusvaliokuntien puheenjohtajien paikat Timo Soinin ja Jussi Niinistön johdolla. Soinin UAV:n puheenjohtajuus antaisi aihetta aktiiviseen turvallisuuspoliittiseen debattiin osallistumiselle, mutta Soini on ollut hiljaa. Hänen ”plokissaan” onkin ollut vuoden aikana vain muutama aihealuetta kommentoiva teksti, mikä on surkea suoritus ottaen huomioon, että vuosi sitten hän oli pyrkimässä tasavallan presidentiksi. Niinistön voidaankin katsoneen ottaa perussuomalaisten turvallisuuspoliittisen johtoroolin, ja dosentti kommentoikin teemaa ahkerasti blogissaan.

Perussuomalaiset ovat todennäköisemmin kuitenkin tulleet Suomen poliittiselle kentälle jäädäkseen. Tämän vuoksi lienee tarpeellista katsoa, miten perussuomalaiset haluaisivat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa harjoitettavan. Kannanottoihin on viime aikoina ollut mahdollisuus, sillä turvallisuuspoliittiset teemat, kuten tuore selonteko ja pohjoismainen puolustusyhteistyö, ovat olleet vahvemmin esillä.

Ehrensvärdiläinen realismi

Jussi Niinistö kiteytti turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon lähetekeskustelussa perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi katsantokannaksi ”ehrensvärdiläisen realismin”. Tiivistettynä tämä tarkoittaa luottamista ainoastaan omaan puolustukseen. Sotilaallinen liittoutuminen ei tuo perussuomalaisten mukaan Suomelle turvaa; Naton turvatakuisiin ei ole luottaminen, EU tarjoaa vain sympatiaa ja Ruotsi nyt vain on Ruotsi  – senhän talvisotakin opetti.

Ehrensvärdiläiseen realismiin voidaan luontevasti liittää myös yleinen asevelvollisuus. Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelmassa mainitaan, että ”Suomen puolustuksen ja maanpuolustustahdon ydin on kautta vuosikymmenten ollut yleinen asevelvollisuus, joka on terveellä tavalla yhdistänyt eri yhteiskuntaluokkia ja pitänyt jatkuvasti yllä yhteistä tavoitetta – isänmaan puolustamista kaikissa tilanteissa”. Tuki yleiselle asevelvollisuudelle jatkuu edelleen, ja Jussi Niinistö antoikin yleiselle asevelvollisuudelle oodin helmikuisessa puolustusvoimauudistusta käsitelleessä keskustelussa.

Ehrensvärdiläinen realismi ei äkkiseltään vaikuta kovinkaan poikkeavalta saati radikaalilta katsantokannalta. Sehän sisältää Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan perusfundamentit, ja sillä on myös kansan tuki. Kiitosta perussuomalaisille voi antaa myös siitä, että heitä huolettaa maamme puolustuksen tila. On myös fiksua arvioida, mitä konkreettista hyötyä sotilaallisesta liittoutumisesta olisi. Tätä perussuomalaiset peräänkuuluttivat ryhmäpuheenvuorossaan. Suurin ongelma perussuomalaisten turvallisuuspoliittisessa ajattelussa onkin, mistä ajattelu kumpuaa, miten se perustellaan ja miten heidän ajattelussaan koko Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimijuus kytkeytyy vain ehrensvärdiläiseen realismiin.

Salaliittojen Impivaara

Perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelma pitää ”tosiasiana”, että maamme nykyjohto haikailee Natoon. Tähän kavalaan salaliittoon on liitetty myös Suomen ”tiedotuksellinen eliitti”, jonka airueksi selontekokeskustelussa nimettiin Helsingin Sanomat. Salaliiton kulku on kavala. Ensin ajetaan alas itsenäinen puolustus, mikä johtaa väistämättä Nato-jäsenyyteen, joka taas lopettaa yleisen asevelvollisuuden ja rapauttaa täten maanpuolustushengen. Ruotsi on kuulemma tällä tiellä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa seuraavissa Nato-salaliittojen näkeminen ja sen ennustettu kulku saattaa herättää huvittuneisuutta. Sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko että hallitusohjelma eivät anna minkäänlaista osviittaa siitä, että Nato-jäsenyyttä haikailtaisiin. Kuuluisa Nato-optio pysyy edelleen samana, ja Nato-painotus uusimmassa selonteossa on itse asiassa jopa vähentynyt. Viimeaikaiset hallitusosapuolten kommervenkit eivät myöskään puhu salaliittojen puolesta. Mielenkiintoista olisi myös tietää, mitä Washingtonissa ja Brysselissä kyseisestä teoriasta ajatellaan. On tiedossa, että Nato toivoo jäsenmailtaan kahden prosentin panostusta bruttokansantuotteesta puolustusmenoihin. Täten on kiintoisaa, miten nyt jo toiveesta vajaan puolustusbudjetin leikkaaminen johtaisi Suomen jäsenyyteen. Yhdysvallat tuskin kaipaa liiton jäseneksi jälleen yhtä turvallisuutta enemmän kuluttavaa vapaamatkustajaa kuin sitä tuottavaa toimijaa.

Mediasalaliiton näkeminen on myös jokseenkin hassua. Voitaisiinko kenties Nato-aiheiset tekstit nähdä normaalina julkisena keskusteluna? Sitä paitsi Helsingin Sanomissa, niinistöläisittäin Pravdassa, julkaistut artikkelit, esimerkiksi tutkijoiden vieraskynät tai Kari Huhdan ja Olli Kivisen tekstit, ovat pääasiassa sen verran analyyttisia ja tarkkanäköisiä, että perussuomalaisten piirissä voidaan moisista vielä haaveilla. On julkisen keskustelun kannalta sangen huolestuttavaa, mikäli Nato-jäsenyyden puolesta argumentoivat kirjoittajat saavat perussuomalaisten toimesta välittömästi salaliittoleiman.

Nato-salaliittojen ohella perussuomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun ominaispiirre on kaiken nykyisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen toiminnan kategorinen vastustaminen. Tämä konkretisoituu erityisesti Jussi Niinistön blogiteksteissä. Niinistön mukaan turvallisuusneuvostokampanja oli ulkopoliittisen eliitin naivistinen projekti, Islantiin ei pidä mennä, Atalanta-operaatio on turhaa tuhlausta ja Libanonissa ei tule ottaa johtovastuuta. Satikutia saavat myös puolustusvoimauudistus, Ottawan sopimuksen allekirjoittaminen ja Afganistanin operaatio. Kannatusta sai ainoastaan rajoitettu pohjoismainen yhteistyö.

Yleisiä vastustamisperiaatteita olivat kustannussyyt ja ”kansan tahto”. Niinistölle muualle ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuin omaan puolustukseen laitetut rahat ovat hukkaan heitettyä. Niinistön teksteissä kansallinen etu on aina instrumentaalista, ja täten kriisinhallinnassakin on kyse ainoastaan nollasummapelistä. Normatiivisesta tai kommunikatiivisesta toiminnasta globaalistuvassa maailmassa ei mitä ilmeisimmin ole hyötyä – saati kansainvälisestä yhteistyöstä. Ulkopolitiikan on oltava realistista, maanpuolustuksen inhorealistista. Voi tietenkin olla, että perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittinen ajattelu ei pelkästään tyhjenny Niinistöön. Eri linjoilla olevaa ajattelua on puolueen sisältä tosin vaikeaa löytää. Ainoana merkittävänä poikkeuksena lienee Sampo Terho.

Olisi aika herätä tähän päivään

Oppositiopolitiikan luonteeseen kuuluu hallituksen toimien haastaminen – niin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ottaen huomioon nykytilanteen rakentaville ehdotuksille olisi tilausta. Mutta onko asia todella niin, että perussuomalaisten ihannetilanne olisi Pohjolassa kyyristelevä, kansainvälistä yhteistyötä ja varsinkin Natoa karttava, Ruotsia ylenkatsova ja puhtaasti kansalliseen puolustukseen turvaava Suomi? Tällaiselta perussuomalaisten nykyvisio valitettavasti näyttää. Perussuomalaisten näkemykset eivät tosin ole puhtaasti suomalaiskansallinen ilmiö, vaan vastaavantyyppisiä näkemyksiä esiintyy muidenkin eurooppalaisten populistipuolueiden ajattelussa.

Perussuomalaisten olisi hyvä oivaltaa eräs fakta, joka Suomessa sisäistettiin kymmeniä vuosia sitten; maamme turvallisuutta ei taata kaivamalla poteroja itärajalle. Älyllisesti epärehellinen salaliittojen ja haavekuvien rakentelu voi tuoda kansallistuntoisia äänestäjiä, mutta se ei ole järkevä lähtökohta ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme jalostamiselle. Jarno Limnéll painotti blogikirjoituksessaan oivasti kansainvälisen yhteistyön merkitystä turvallisuuspolitiikassa. Turvallisuutemme vahvistaminen puhtaasti kansallisin toimin ei ole enää tätä aikaa. Tässä on lähtökohta, josta perussuomalaisten ja muiden puolueiden tulee hahmottaa, miten Suomen turvallisuus ja yhteiskuntamme vakaus parhaiten tulevaisuudessa taataan.