Pitkälti taloudelliset realiteetit ovat viime aikoina herättäneet Suomessa keskustelua turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta yhteistyöstä. Katseet ovat kääntyneet Pohjoismaihin ja Euroopan unioniin. Pohjoismainen puolustusyhteistyö on tällä hetkellä kovassa huudossa, ja se tuokin uutta potkua pohjoismaiseen ulottuvuuteen. Hallituksen päätös lähteä harjoittelemaan Islantiin oli merkittävä poliittinen päätös, joka lisää entisestään tiivistä pohjoismaista yhteistyötä puolustuspolitiikassa.

Entäpä EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö?  Uusimmassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa painotetaan Suomen sitoutumista Euroopan unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Pääministeri Jyrki Katainen vaati ensin Helsingissä ja myöhemmin Strasbourgissa tiiviimpää EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä. Alexander Stubbin kokoama nuorten ryhmä, jossa allekirjoittanutkin oli mukana, visioi unionia, jolla olisi myös kyky toimia sotilaallisesti sen lähialueilla. Libyan ja Malin interventiot ovat osoittaneet, että tämä ei ole tällä hetkellä asianlaita.

Euroopan unioni on jo nyt turvallisuuspoliittinen toimija, ja Suomelle EU-jäsenyys on ollut turvallisuuspoliittinen valinta. Unionilla on yhteinen turvallisuus- ja puoltustuspolitiikka osana yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, oma puolustusvirastonsa, turvallisuusstrategiansa ja kriisinhallintaoperaationsa. Lissabonin sopimuksessa on myös tulkinnanvarainen velvoite kansalliseen avunantoon. Vaikka eurokriisi on pitkälti lamauttanut EU:n turvallisuuspolitiikan kehittymisen, edistystä EU-maiden välisessä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa yhteistyössä tapahtuu tälläkin hetkellä. Niin sanotut Visegrad-maat ovat sopineet yhteisten taistelujoukkojen muodostamisesta osana EU:n taistelujoukkoja. Muodostettavia joukkoja voitaisiin käyttää myös Nato-operaatioissa, ja ne mahdollisesti luovat pohjaa pysyvämmälle turvallisuus- ja puolustuspoliittiselle yhteistyölle Puolan, Unkarin, Tšekin ja Slovakian välillä esimerkiksi yhteisen pataljoonan muodossa.

Vaikka periaatteessa ja rakenteidenkin puolesta unioni tarjoaa mahdollisuuden varsin luoviin, Visegrad-tyyppisiin yhteistyöratkaisuihin, on Kataisella ja kumppaneilla kuitenkin suuria pähkinöitä purtavana pohdittaessa unionin yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja erityisesti sen sisältöä. Tarkoittaako tiivistyvä yhteistyö muun muassa yhteisiä kalustohankintoja ja joukkoja? Jos tarkoittaa, viedäänkö unionia täten puolustusliiton tasolle. On myös pohdittava, millainen olisi tiivistyvän yhteistyön suhde Natoon. Suurin osa unionin jäsenistä on jo Naton jäseniä, ja motivaatio yhteisen puolustuspolitiikan kehittämiseen EU-kontekstissa voi olla vähäistä. Ruotsin puolustusministeri Karin Enström kysyi, mihin tarvitaan Natoa, kun on Lissabonin sopimus. Voi kuitenkin olla, että suurin osa Lissabonin sopimuksen allekirjoittajamaista ajattelee turvallisuuspoliittisia valintoja tehdessä ja yhteistyötä tiivistettäessä toisin päin.

On myös tärkeää huomata, että turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö on osa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen kehittämistä. The Ulkopolitistissa on käsitelty jo unionin yhteisen ulkopolitiikan ongelmia. Ulkosuhdehallinto ei tahdo toimia ja unioni ei löydä yhteistä kantaa lähialueidensa kriiseihin tai saati saa aikaan kollektiivista toimintaa sen naapurustossa. EU:lta puuttuu myös suurstrategia ja sitä myöten intressit, jotka ohjaavat EU:n toimintaa maailmanpolitiikassa. Kaikki tämä johtaa EU:n yhteisen toimijuuden heikentymiseen eikä turvallisuuspolitiikkaa ajatella lähtökohtaisesti yhteisenä vaan kansallisena asiana. Tämänhetkinen EU:n turvallisuuspolitiikka ei siis tuo juurikaan lisäarvoa nyt jo Naton jäseninä oleville maille.

Turvallisuuspolitiikka ei kuitenkaan pelkisty pelkäksi sotilaalliseksi turvallisuudeksi. Unionin Solanan johdolla julkaistu turvallisuusstrategia luokin laajemman turvallisuuskäsityksen, joka ottaa huomioon joukkotuhoaseiden leviämisen, terrorismin, ilmastonmuutoksen ja energiavarmuuden. EU:n tiivistyvän turvallisuuspoliittisen yhteistyön ei siis välttämättä tarvitse keskittyä pelkästään sotilaalliseen yhteistyöhön – itse asiassa yhteistyön tiivistäminen muun kuin sotilaallisen turvallisuuden alueella olisi mahdollisesti helpompaa.

Yhtä kaikki, turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön lisääminen olisi elintärkeää sekä Suomelle että koko Euroopalle. Yhdysvaltojen strategisen painopisteen siirtyminen Aasiaan on jatkuvasti toisteltu teema kansainvälisessä politiikassa. Painopisteen muuttumisella on suuri vaikutus Eurooppaan, jossa puolustuksellinen autonomia ja vastuu lähialueidensa vakaudesta ja turvallisuudesta kasvaa. Onkin huolestuttavaa, jos EU:n kyky ottaa vastaan nämä tehtävät ei kasva samassa suhteessa.

Nato ei välttämättä ole niin suuri kanto eurooppalaisen puolustusyhteistyön kaskessa, miltä näyttää. Yhdysvaltain vetäytyessä Naton Euroopassa olevat voimavarat alkavatkin olla ne, joita eurooppalaisilla itsellään on. Voidaan jopa sanoa, että Naton relevanssi ja toimintakyky ovat pitkälti eurooppalaisista valtioista kiinni, ja täten EU:n ja Euroopan omistajuuden on kasvettava Natossa. Professori Sven Biscop onkin visioinut, että EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puitteissa lähdettäisiin kehittämään eurooppalaista puolustusta. Se voisi säilyä Naton yhtenä ”pilarina”, mikä mahdollistaisi yhteistoimintakyvyn näiden kahden toimijan kesken muun muassa kriisinhallinnassa. EU:n tiivistyvä turvallisuuspoliittinen yhteistyö ei siis välttämättä tuhoaisi toimivaa transatlanttista suhdetta vaan saattaisi luoda uuden ”post-amerikkalaisen” Naton, jossa taakanjako olisi nykyistä huomattavasti tasaisempaa.

Kuten tekstistä varmasti käy ilmi, eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistäminen ei ole helppo prosessi. Johtuen puolustuksen tärkeästä roolista kansallisvaltiolle turvallisuus- ja puolustusasioiden jakaminen sekä siirtäminen ylikansalliseen päätöksentekoon on vaikeaa. Eurooppalaiset valtiot ovat myös eri instituutioiden jäseniä ja kohtaavat täten erilaisia velvollisuuksia. Ne sijaitsevat geopolitiittisesti erilaisilla alueilla ja niillä on omat turvallisuuspoliittiset ominaispiirteensä. Talouskurimuksen aiheuttamat toimenpiteet eivät myöskään kohtaa muuttuvien maailmanpoliittisten realiteettien kanssa.

Mitä olisi EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö? Onko Kataisen vaatiman yhteistyön ihannetulos sama kuin nuorten visioima tilanne? Tätä on vaikea sanoa, koska julkisessa keskustelussa on ollut valitettavan vähän konkretiaa. Pallo on nyt heitettävä valtiomiestasolle. Kataisen ja ulkopoliittisen johdon tulisi ehdottomasti tuoda konkreettisia ehdotuksia pöydälle liturgisen toiston asemesta, jotta pääministerin itse vaatimaa syvällistä keskustelua voitaisiin käydä. Tulisikin ehdottomasti kysyä, mitä Suomi haluaa EU:lta turvallisuuspolitiikassa. Tämän luulisi olevan erityisen tärkeää, koska EU:n roolia turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa tunnutaan korostettavan erityisesti täällä päin ja koska EU:n roolin edistäminen toisi mahdollisuuksia ulkopoliittisen profiloitumiseen. Avaukset ja peliliikkeet ovat myös tärkeitä, koska jopa eduskuntamme tuntuu olevan epäilevällä kannalla EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suhteen. Jos vastakaikua avausten jälkeen ei kuulu, on katseet yhteistyössä käännettävä toisaalle.