Yksi Suomen tunnetuimmista Lähi-itäkommentaattoreista, Jaakko Hämeen-Anttila jakoi äskettäin Suomen Kuvalehdelle mielipiteitään Kalevien tapauksen yhteydessä liittyen al-Qaidaan ja sen olemassaoloon. Hämeen-Anttila sanojensa mukaan ei ”usko koko al-Qaidan aktiiviseen olemassaoloon”  ja hän pitää sitä enemmänkin ajattelutapana kuin organisaationa.

Hämeen-Anttila, jonka mukaan Suomessa al-Qaidaa käsitellään aika tavalla väärin, on varsin oikeassa. Ei niinkään siinä, että al-Qaida ei olisi ”aktiivisesti olemassa”, mitä ikinä se tarkoittaakaan, vaan siinä, että al-Qaidaa käsitellään Suomessa usein väärin. Tästä hyvä esimerkki on muutaman kesän takainen Abu Sulaiman al-Nasserin tapaus, jonka myötä radikalisoituneen jihadifoorumeilla omaa tärkeyttään julistava henkilö maalattiin al-Qaida johtajaksi. Tässäkään tapauksessa ei ole vaikeaa nähdä, miten mediahuomiota herättävä aihe ja vähäinen tietomäärä käsiteltävästä aiheesta voi pahimmillaan tuottaa varsin ongelmallisia näkökulmia. Hämeen-Anttilan kommentin innoittamana tässä kirjoituksessa käsitellään hänen merkittävimpiä väärinymmärryksiään al-Qaidaan liittyen.

1)      ”En usko koko al-Qaidan aktiiviseen olemassaoloon. Se ei pysty organisoimaan maailmanlaajuista toimintaa. Se on pitkälti kuvitelmaa ja fiktiota, enemmänkin ajattelutapa kuin organisaatio.” / ”…missään nimessä al-Qaidaa ei pidä ajatella järjestäytyneenä yhteenliittymänä, jolla on solunsa ja alahaaransa milloin missäkin. Mitään hyvin toimivaa keskusorganisaatiota sillä ei ole ollut pitkiin aikoihin.”

Al-Qaidan olemassaolo joko organisaationa tai ajattelutapana on valitettavan yleinen, ja sitäkin valitettavammin väärässä oleva täysin keinotekoinen kahtiajako. Yksi ei sulje pois toista, eikä al-Qaidaa voida yksinkertaisesti mieltää joko organisaationa tai ajattelutapana.  Vaikka tällaisia näkemyksiä kuulee usein, al-Qaidaan keskittyneiden tutkijoiden piirissä on jo jonkin aikaa ymmärretty al-Qaidan pitävän sisällään elementtejä hierarkisesta organisaatiosta (eli al-Qaidan keskusjohdosta), hajaantuneesta verkostosta, joka koostuu al-Qaidan keskusjohtoon organisatorisesti sidoksissa olevista paikallisjärjestöistä (joiden siteet al-Qaidan keskusjohtoon vaihtelevat, ja joiden päätöksenteossa al-Qaidan keskusjohdon jäsenillä on vaihteleva rooli) sekä sosiaalisesta liikkeestä, jonka jäsenet – al-Qaidaan tai sen paikallisjärjestöihin sitoutumattomat radikalisoituneet yksilöt sekä jihadiliikkeet – jakavat saman ideologian ja maailmankatsomuksen. Mikäli näitä kaikkia kolmea elementtiä ei oteta huomioon – kuten Audrey Kurth Cronin (2011) sekä Leah Farrall (2011) ovat todenneet – al-Qaidan luonnetta, vahvuutta ja toimintaa ei voida täysin ymmärtää.

Al-Qaidan keskusjohdon heikentyminen (mutta ei siis tuhoutuminen), kuten Bruce Hoffman varsin osuvasti on todennut, on avannut oven al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin sirpaloitumiselle. Tämä vaikeuttaa sen tunnistamista tai al-Qaidan näkökulmasta kontrolloimista kuka  on al-Qaidan jäsen, ja mikä on al-Qaidan toimintaa, mutta tämä ei tarkoita että al-Qaidan verkoston jäsenet tai sen keskusjohto olisivat merkityksettömiä (tai keskusjohdon tapauksessa tuhoutuneita) toimijoita tai että al-Qaida olisi olemassa pelkästään ajattelutapana.

On myös hyvä huomioida, että samalla kun länsimaisissa medioissa keskitytään siihen, kuinka monta tunnettua tai tuntematonta jihadistia keskusjohdon riveissä vielä vaikuttaa, keskusjohdon toiminta ei ole enää näiden yksiköiden käsissä, vaan se on siirtynyt keskusjohdon sisäisen hierarkian alemmille jäsenille ja instituutioille. Tämä ei tietysti tarkoita, että al-Qaidan keskusjohto täysin suunnittelisi tai toteuttaisi al-Qaidan maailmanlaajuisen toiminnan. Tämä ei ole ollut keskusjohdon tehtävänä sen jälkeen kun al-Qaidasta kehittyi uudenlainen entiteetti Afganistanin sodan seurauksena.

Toiminnan siirtyessä pääasiallisesti al-Qaidan paikallisjärjestöjen vastuulle, al-Qaidan keskusjohdon ensisijaisena toimintana on ollut etupäässä hyväksyä paikallisjärjestöjen välittömän toimintaympäristön ulkopuolella tehdyt iskut (kuten Irakin al-Qaidan iskut Jordaniassa 2005) sekä inspiroimaan iskuja sosiaalisen jihadiliikkeen jäsenten toimesta. Tämä on seurausta muutoksissa al-Qaidan strategiassa. Al-Qaida pyrkii nyt inspiroimaan, ja mahdollisuuksien mukaan tukemaan (etupäässä rahallisen tuen ja kouluttamisen kautta) pienempiä iskuja, eikä niinkään suunnittelemaan ja toteuttamaan niitä itse (paikallisjärjestöjen ensisijaisten toimialueiden ulkopuolella).

Al-Qaidalla on selkeä organisaatiorakenne (se on olemassa organisaationa), ja sillä on selkeää koordinoitua maailmanlaajuista toimintaa, jossa myös sen keskusjohdolla on oma roolinsa. Al-Qaidan toiminta on kuitenkin siirtynyt lähes kokonaisuudessaan sen paikallisjärjestöille (ympäri Aasiaa, Afrikkaa, Lähi-itää) sekä globaalin jihadiliikkeen radikaalisoituneille yksilöille (erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa). Tämän seurauksena al-Qaidan vaikutusvalta sen oman strategian toteuttamiseksi on luonnollisesti laskenut, mutta tätä ei tulisi liioitella siten, että mitään strategiaa tai koordinoitua maailmanlaajuista toimintaa ei ole.

2)      ”Jos jossain on radikaaleja militantteja muslimeja, niin he julistautuvat hyvin mielellään al-Qaidan osaksi.” / ” Monet pikkutekijät yleensäkin haluavat korostaa olevansa tämän mahtavan järjestön paikallishaara.”

Jos eläisimme Irakin sodan alkuhetkiä vuonna 2003, jolloin al-Qaida oli monella tapaa suosionsa huipulla, Hämeen-Anttila olisi voinut olla enemmän oikeassa. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja al-Qaidan suosio on romahtanut johtuen sen monista ylilyönneistä alueella. Arabikevään myötä alueen jihadisteja seuraavalle tutkijalle onkin ollut mielenkiintoista  huomata, kuinka monet alueella toimintansa arabikevään aikana aloittaneista jihadistiryhmistä yhä jakavat al-Qaidan globaalin jihadismin ideologian ja maailmankatsomuksen (ainakin osittain), mutta eivät eksplisiittisesti tunnustaudu sen jäseneksi tai jaa al-Qaidan poliittisia tavoitteita ja strategisia keinoja. Esimerkkejä tästä löytyy Gaddafin jälkeisestä Libyasta, jossa on perustettu useita uusia jihadistiryhmiä, mutta merkittävin esimerkki löytyy sisällissotaan ajautuneesta Syyriasta, jonka lukuisista jihadistiryhmistä vain yksi – Jabhat al-Nusra – kuuluu virallisesti al-Qaidaan.

Yllämainitun lisäksi on hyvä huomioida, että ”radikaalit militantit muslimit” eivät ole ideologisesti, tai muutenkaan homogeeninen ryhmä. Kuten Fawaz Gerges mainitsi kirjassaan ”The Far Enemy: Why Jihad Went Global” kaikki jihadistit, tai suurin osa jihadisteista, eivät kuulu eivätkä halua kuulua al-Qaidaan. Hämeen-Anttila on varsin oikeassa todetessaan, että on syytä suhtautua hyvin kriittisesti niihin, jotka sanovat olevansa osa al-Qaidaa (tosin eipä al-Qaidan jäsenyyttä näin määritelläkään) – erityisesti länsimaissa iskuja suunnittelevista yksinäisistä susista (vaikka kaikkien yksinäisten susien ei tarvitse kuulua al-Qaidaan ollakseen osa heidän toimintasuunnitelmaansa) –  mutta hänen liioitellut argumenttinsa vääristävät al-Qaidan nauttimaa suosiota jihadistipiireissä sekä eivätkä ota huomioon muiden jihadistiryhmien halua pysytellä erossa al-Qaidasta organisatorisesti. Arabikevään jälkeen tämä kehityssuunta on tulossa entistä näkyvämmäksi.

Al-Qaidan tutkiminen on luonteeltaan varsin haastavaa. Ensikäden tiedon saaminen on äärimmäisen hankalaa, ja avoimesti saatavilla olevan tiedon valossa tiedämme äärimmäisen vähän al-Qaidan sisäisistä päätöksentekoprosesseista. Ymmärrettävästi al-Qaida ei tuota avoimesti tietoa tutkijoiden tarpeisiin, ja Al-Qaidan fragmentoituessa ja globaalin jihadin lokalisoituessa päätöksentekoprosessien tutkiminen on entistä haastavampaa myös siksi rajat al-Qaidan ja muiden toimijoiden välillä hämärtyvät, ja rajat al-Qaidan ja muiden jihadistiryhmien aseellisen toiminnan välillä hämärtyvät. Tiedon vähyys tai hämärtyvät rajat eivät kuitenkaan saa olla tekosyynä tietämättömyydelle, tai sille että syytämme ”Yhdysvaltojen sotapropagandaksi”  varsin todenmukaisia arvioita siitä, että al-Qaida on vielä organisaationakin olemassa.