Rakkaalla lapsella on tunnetusti monta nimeä, mutta ehkä on niinkin, että vihatulla sellaisella on monta metaforaa. Kielikuvat, ja etenkin analogiat tai metaforat, ovat hyvin yleisiä keinoja yksinkertaistaa abstrakteja asioita rinnastamalla tai vertaamalla niitä tuttuihin kohteisiin. Koska politiikka on alati täynnä koukeroisia ja käsittämättömiä asioita, ei ole ihme, että tämä yhteiskunnallinen ala on synnyttänyt lukuisia erilaisia Suomen kieltä rikastuttavia kielikuvia, joilla kansantajuistetaan monimutkaisia kokonaisuuksia. Yksi hieno esimerkki tässä suhteessa on Pohjois-Atlantin liitto – Nato – sillä Suomen ja Naton välistä institutionaalisen epätilan tilan kuvaamista varten on kehitetty lukuisia eri kielellisiä ilmaisuja.

Tässä kirjoituksessa Mies ulkosuomalainen avaa sitä mistä on kyse kun puhutaan Natosta: puhutaanko julkisesta kulkuneuvosta, sairaalloisesta huumatilasta tai kaupparatsun myyntitavarasta?

Optio, ovi vai vakuutus?

Valtakunnan virallinen Nato-analogia on tietysti ”Nato-optio”: se, että Suomella on, tai on olematta, mahdollisuus joskus hakea Naton jäsenyyttä. Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä tämä optio oikeasti tarkoittaa ja siitä onkin väännetty turvallisuuspoliittista debattia sitten sen ensimaininnan 1990-luvulla. Tässä mielessä optio on analogiana kovin epäonnistunut, sillä suurin keskustelu tuntuu olevan sen ympärillä onko edes nimenomaista optiota edes olemassakaan vai onko se vain ”suomalaisen mielikuvituksen tuote”, siitä huolimatta, että se kirjataan uskollisesti toistuvasti Ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon.

Kielikuvana optio on selvästi epäonnistunut ja on syytä etsiä parempaa kuvauskeinoa. Sotilasliiton virallinen metafora on ovi: uusille jäsenkokelaille Naton ”ovi on auki”  joskin oven läpi pääsee vain sopivalla kartalla (MAP, Membership Action Plan). Sopivalla kartalla varustettuina yhdeksän maata on löytänyt tiensä tästä ovesta, vaikka Makedonialla tuntuu olevan ovi edelleen hukassa. Myös Yhdysvaltojen presidentti Obama on mieltynyt ”ovi”-metaforaan kuvailemaan liittouman suhdetta uusiin jäsenmaihin, kuten mahdollisesti Suomeen. Tämä Naton virallinen metafora on saavuttanut jonkun verran suosiota Suomessa ja se on tuonut jonkun verran konkretiaa kansalaiskeskusteluun Suomen liittoutu(matto)mispolitiikasta. Nimittäin, miltä näyttää ”Nato-ovi”? Mahdollisesti kyseinen ovi on avoin – ja jos niin on, sen avoimuus on tärkeä attribuutti: onko se  vain raollaan, levällään, vai sulkeutumassa? – kun taas joidenkin mielestä se on teljetty kiinni.  Ehkä se, onko ovi auki tai kiinni, riippuu katsojan näkökulmasta.

Ovi on kenties turhan binaarinen (auki/kiinni; lukittu/lukitsematon) metafora kuvaamaan Suomen ja Naton monitasoisen suhteen vivahteita. Kuten usein Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa nykyään, on ehkä parempi ottaa skandinaavinen kehys.

Naton pääsihteeri, Fogh Anders Rasmussen, on tanskalainen ja hänen suosima Nato-metaforansa on vakuutus. Kielikuva on hieman samanlainen kuin optio/osake, mutta tämä kyseinen antaa mahdollisuuden suuremmalle nyanssille ja paremmalle kansalaisymmärrykselle: kyllähän jokainen kansalainen tietää, että ”palovakuutusta ei saa enää, kun mökki on tulessa”. Ongelma kuitenkin on, että Rasmussen mainostaa maailmalle Nato-henkivakuutusta, kun taas suomalaiset tarvitsevat puolustuspoliittista palovakuutusta.

Kielletty rakkaus

Ehkä täytyy hakea täysin uudenlaista metaforaa, joka kuvaa paremmin suomalaisessa Nato-keskustelussa ilmenevää väkevää tunteellisuutta. Institutionaalisia suhteita kuvaillaan usein avioliittona, mutta tämän metaforan pääpiirteenä on usein rinnastaa syviä avioriitoja sen taustalla olevaan syvään juridiseen siteeseen. Suomi, kuitenkaan, tunnetusti ei ole missään julkisessa suhteessa tähän instituutioon, paitsi löyhässä kumppanuudessa Valko-Venäjän kaltaisten vertaismaiden kanssa.

Paavo Arhinmäki selvästi näkee Naton avioliittona ja joidenkin Suomessa olevan aviorauhan rikkojia  ja Naton ”salarakkaita”. Salarakkaus onkin ehkä paras mihin moni Natoon mieltynyt pystyy, sillä Suomella selvästi ei ole ulkopoliittista rohkeutta kosintaan; tosin, se että, suomeksi Nato tarkoittaa myös aviomiehen sisarta lisää myös varsin kieron, ja yhtä lailla hyväksymättömän ulottovuuden tähän turvallisuuspoliittiseen kosintaan.

Joidenkin poliitikkojen tapauksessa sotilasliitto herättää kenties turhan suurta ”intoilua”.  Mutta monen tapauksessa Nato-suhtautumisen laadussa ja suurissa tunteissa on pakko olla jotain kiellettyä jopa siinä määrin, että keinotekoisten avusteiden käyttöä on kenties syytä epäillä. Se mitä esitetään viattomana ”ihmelääkkenä” Suomen puolustuspolitiikan ongelmiin onkin dekadentin porvariston sotaorgian afrodisiaakki. Haitat tämän Nato-homeopatian käyttämisestä ovat selviä, sillä Suomessa on todettu useampi tapaus vaarallista ”Nato-kiimaa”. (Suomessa todettu ainakin seuraavat tapaukset: 1,2,3,4). Toisaalta, kukaan joka yhdistää kansainvälisten instituutiot ja kiiman ei selvästikään ole kovin hyvin perillä niiden arjesta. Ehkä siis tämä medikalisoitukin metafora joutaa romukoppaaan.

Kansainvälispolitiinen reittiopas hukassa?

Ehkä on syytä palata peri-suomalaiseen ja ulkopoliittiseen metaforaan, nimittäin junaan. Juna Siperiaan on historiallinen käsite, joskin Suomelle tärkeämpi on uusi 1990-luvulla rakennettu länsiraide Brysseliin. Miltei 20 vuotta myöhemmin on olemassa tietty yhteisymmärrys, että EU-juna ei näköjään vienyt ihan oikeaan puolustuspoliittiseen loppuosoitteeseen; mutta tämän on korvannut uusi poliittinen raide – nimittäin Pohjois-Atlantin Express, tai kansankielellä Nato-juna. Keskustelu onkin siis seurannut, että olisiko aika nousta Nato-junaan ja viesikö se Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sopivaan päämäärään?

Tämä kansan ja kansanedustajien suosima metafora on saavuttanut suosiota sen monialaisuudesta. Toki voi puhua verrannollisista raideista, asemista, junan tahdista ja muista matkustajista mutta kirjavampi kieliseppo voi avata vaikka keskustelun Nato-junan ravintolavaunusta ja sen tarjoilusta. Kuten Lehti raportoi Nato-junan tilanteesta:  ”Ovi on vielä auki. Juna ei vielä mennyt, asema on yhä auki, lippu on leimaamatta, konduktööri kohtaamatta, ravintolavaunussa häppäri, häiritsevät juopot heitetty ulos Orivedellä, metafora ei vielä kussut punttiin.”

Suurin ongelma tuntuu olevan, että Suomen kansainvälispoliitinen reittiopas ei toimi. Esimerkiksi kansanedustajat ovat usein väitelleet Nato-junan aikataulusta: Alexander Stubb vakuutti, että ”Nato-juna ei ole vielä mennyt”, mutta viime sykysynä suuressa salissa Annika Lapintie kertoi varmasti viimeisen vuoron jo lähteneen.  Nina Suomalainen hämmentyi, että nukuimmeko aseman ohi vai onko mahdollista vaihtaa toiseen kulkupeliin. On myös olemassa näkemys, jonka mukaan Nato-juna on yhtäkkäiä pysähtynyt ja että mahdollisesti presidentti Niinistö toimisi mekaanikkona, joka käynnistäisi junan. Moinen operaatio ei ole Ville Itälän mielestä tarpeen, sillä hän on suhteellisen varma, että lisävuoroja olisi tulossa – Nato-juna kun on kuulemma aikaisemmin pysähtänyt ottamaan lisää asiakkaita.

Mahdollisesti kyseessä on Schrödinger mallinen juna, sillä juna on joko liikkeessä tai ei, mahdollisesti samanaikaisesti, mutta emme voi saada junan liikkeestä varmuutta ilman, että tahattomasti lukitsemme suunnan. Ehkä junien malleista puhuminen kuitenkin on liian suuri abstraktion taso – metaforien hyödyntämisen taustalla on kuitenkin pyrkimys yksinkertaistaa asioita. Suomalaiseen Nato-keskusteluun on usein kaivattu ”realismia”, ja kiistaton tosiasia on se, että Suomella on sama raideleveys Venäjän kanssa.