Diplomaatit ovat olleet perinteisesti ahkeria kirjoittajia. Ulkoasianhallinnossa palvelleet suomalaiset eivät ole poikkeus, vaan isänmaata on palvellut kynäniekka jos toinenkin. Vasta poismenneen Max Jakobsonin teokset ovat kiiteltyjä ja kuuluvat suomalaisen ulkopolitiikan harrastajan lukemiston peruskauraan. Laajaan kirjoittajajoukkoon kuuluvat myös muun muassa Juhani Suomi, Jukka Seppinen, Alpo Rusi, Risto Hyvärinen ja Jaakot Iloniemi sekä Blomberg. Diplomaattien teokset ovat pääasiassa poliittisen historian kategoriaan kuuluvia tietokirjoja tai vahvasti anekdootillisia muistelmia. Kansainvälisten suhteiden (teoreettinen) analyysi loistaa poissaolollaan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta.

Suomen pysyvänä edustajana YK:ssa, Lontoon suurlähettiläänä ja YK:n aseriisunnasta vastaavana apulaispääsihteerinä palvellut Ilkka Pastisen teokset kuuluvat tyylilajiltaan samaan kategoriaan – yhdellä poikkeuksella. Teokset ovat parhaimmillaan hulvatonta luettavaa johtuen Pastisen mainiosta sarkasmista sekä hänen urallaan sattuneista hauskoista kommelluksista. Pastisen kolme teosta: Yläkerran ylhäisyys (1994), Diiva ja diplomaatti  ja Uusi maailmanjärjestys (2007) avaavat myös mielenkiintoisella tavalla näkökulmia Suomen kylmän sodan ajan ulkopolitikkaan – varsinkin sen multilateraalipuoleen.

Kirjoja ei ole järkevää käsitellä tekstissä yksittäin, sillä tietyt teemat toistuvat kaikissa teoksissa. Erojakin toki on. Yläkerran ylhäisyydessä hassuja kommelluksia on enemmän, Diivassa ja diplomaatissa Pastinen selostaa kouluajoistaan Turussa ja Uudessa maailmanjärjestyksessä kirjoittaja esittelee tulkinnan maailmanpolitiikan murroksista kylmän sodan jälkeen. Paheiden puolesta ammattiin kuuluva runsas alkoholinkäyttö painottuu ensimmäisessä kirjassa, kun kahdessa jälkimmäisessä keskitytään tupakointiin.

Kirjat tarjoavat myös paljon mielenkiintoista luettava Suomen ulkopoliittisesta historiasta kiinnostuneelle, ja teoksen ulkopoliittisen tapahtumat painottuvat pitkälti Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Kiinnostavinta antia ovat aseriisuntaneuvottelut ja Suomen sekä Ruotsin väliset erot puolueettomuuspolitiikassa. Myös tulkinta Max Jakobsonin pääsihteeriehdokkuudesta on avaava. Pastinen myös selostaa keskustelusta, jota valtavirrasta hieman poikkeavat ulkopoliittisen orientaatiot saivat Suomessa muinoin aikaan.

Kuhinaa marginaaleissa

YYA-Suomeen ei montaa ulkopoliittista totuutta mahtunut, ja harvat uskalsivat haastaa presidentti Kekkosen harjoittamaa ulkopolitiikkaa ja sen linjaa. Kekkosen leveän selän takana kuitenkin keskusteltiin. Pastinen avaa teoksissaan Suomessa 70-luvulla päätä nostanutta sosialidemokraattivetoista ”uutta ulkopolitiikkaa” sekä ulkoasianhallinnossa toiminutta läntisempää puolueettomuuspolitiikkaa halajanutta ”everstijunttaa”.

Everstijuntaksi nimitettiin 1960-70-lukujen taitteessa toiminutta jäsenistöltään vaihtelevaa ulkoministeriön virkamiehistä koostunutta joukkiota, ”spontaania keskusteluryhmää”, joka istui iltaa muun muassa ravintola Kauppakillassa Kruunuhaassa ja keskusteli kansainvälisistä suhteista ja ulkopolitiikasta. Pastisen ohella jäsenistöön kuuluivat esimerkiksi Max Jakobson, Risto Hyvärinen, Keijo Korhonen ja Matti Cawen, joita Pastinen kutsui kokeneen suomalaisen diplomaatin Ralph Enckellin hengenperillisiksi. Enckell tunnettiin Suomen toisena pysyvänä edustajana YK:ssa ja Kekkosen entisenä luottomiehenä, joka kuitenkin poikkesi kannoiltaan Kekkosesta kannattaessaan symmetrisempää puolueettomuuspolitiikkaa, jota everstijuntakin jäsenet haikalivat.

Everstijuntta nostettiin julkisuuteen Max Jakobsonin pääsihteerivaalin jälkeen. Tiedonantaja, Päivän Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti syyttivät juntan virkamiehiä  neuvostoliittolaisvastaisesta vehkeilystä Kekkosen selän takana. Pyrkimys symmetriseen puolueettomuuspolitiikkaan ei ollut vasemmalle laidalle siis mieleen. Vasemmistomedia oli varmasti pyrkimyksen suhteen osittain oikeassa. Everstijuntan jäsenet ajoivat aktiivisesti Jakobsonia pääsihteeriksi. Hanke kaatui lopulta Neuvostoliiton vetoon, jonka syyksi Pastinen näki Neuvostoliiton haluttomuuden nähdä suomalainen korkeassa virassa, joka olisi kirkastanut Suomen todellista puolueettomuutta.

Pastinen ei pitänyt Tiedonantajan parjauskampanjaa yllättävänä mutta sosialidemokraattien kylläkin. Demareiden kritiikille Pastinen löytää syyn – nimittäin niin sanoutun uuden ulkopolitiikan ajamisen. SDP:ssä oli jo pidemmän aikaa 60-70-luvulla kytenyt tyytymättömyys sen varsin marginaaliseen asemaan Suomen ulkopolitiikassa. Joukkio nuoria sosialidemokraattisia poliitikkoja ja tutkijoita, muun muassa Paavo Lipponen, Jaakko Kalela ja Pertti Joenniemi, alkoivat haastaa Suomen virallista ulkopoliittista linjaa. Uuden ulkopolitiikan vaatimuksiin kuuluivat ”palmelaishenkinen” kehitysyhteistyöhön suuntautuva multilateraalipolitiikka, ulkopolitiikan parlamentarisointi, Neuvostoliiton rauhanaloitteiden tukeminen ja vahvempi luotto YYA-sopimukseen puolustuspolitiikassa. Kekkosen ohi yritettiin siis ajaa vasemmalta, ja tosiasiallisesti halutut muutokset olisivat vieneet Suomea lähemmäksi Neuvostoliittoa ja täten ottaneet pohjan pois puolueettomuushaaveilta. Uutta ulkopolitiikaa vaatinut joukko kuitenkin rauhoitettiin ottamalla sen jäseniä ulkoasianministeriön palvelukseen.

Aseriisuntaa ja reaalipolitiikkaa

Pastisen kirjojen ehkä mielenkiintoisinta antia ovat kylmän sodan aseriisuntaneuvottelujen käsitteleminen. Neuvottelujen perimmäisen tarkoituksen kirjoittaja tiivistää hyvin ”tulos on sivuseikka, tärkeintä ei ole voittaa, vaan ottaa osaa”. Tällä Pastinen tarkoittaa, että aseriisuntaneuvottelut varsin vaatimattomista tuloksista ja verkkaisesta etenemisestä huolimatta olivat itsessään tärkeitä, koska ne sitoivat Yhdysvaltoja sekä Neuvostoliittoa dialogiin myös kylmän sodan ollessa kuumimmillaan.

Suomella oli merkittävä rooli muun muassa ydinsulkusopimuksen (NPT) edistämisessä välittämällä sitä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä. Suomi kannatti sopimusta ei niinkään aseiden leviämisen estämisen vaan reaalipolitiikan näkökulmasta, ja sopimuksen ajaminen oli Suomen puolueettomuuspolitiikalle hyväksi kirkastaen sen symmetrisyyttä. Toisin sanoen, aseriisunnan ajaminen oli Suomen kansallisessa intressissä. Puolueettomuuden kirkastumisen ajateltiin lisäävän Suomen kykyä päättää omista asioistaan, ja liennytyksen nähtiin myös palvelevan maamme etua. Arvio liennytyksen hyödyllisyydestä tosin saattoi olla virheellinen. Suurvaltasuhteiden lämmetessä Neuvostoliitto piti etupiiristään itse asiassa tiukemmin ottein kiinni.

Palmen Ruotsi ei ollut NPT:sta innoissaan. Monenkeskisyyttä tukevaan ja suurvaltoja kritisoivaan ulkopolitiikkaan, ”maailman omantunnon politiikkaan” ei sopinut ajatus, että suurvallat keskenään määrittelisivät ydinasepolitiikan suunnan ja sen, kellä on oikeus aseeseen. Taustalla saattoi olla myös Ruotsin oman ydinasehaaveet, jotka NPT:n myötä kuopattiin. Suomen ja Ruotsin välit lopulta tulehtuivat YK:ssa, mitä Pastinen kutsuu Suomi-Ruotsi-maaotteluksi. Pastinen selkeänä reaalipoliitikkona ei antanut palmelaiselle protestipolitiikalle suuresti arvoa. Hän toistaakin Diiva ja diplomaatti -teoksessaan ruotsalaisen diplomaatin Sverker Åströmin määritelmän Ruotsin ja Suomen ulkopolitiikkojen erosta: ”Suomen ulkopolitiikkaan verrattuna Ruotsin ulkopolitiikka on kuin polttopallon pelaamista tyttökoulun pihalla”.

Pastinen virkistää kehoa ja mieltä

Suomen ulkopolitiikan historiaa tutkiessa keskitytään liian usein turhan kapeaan näkökulmaan. Toimintaa oli muuallakin kuin Tehtaankadulla. Onkin äärimmäisen mielenkiintoista lukea multilateraalipainotteista ulkopolitiikan historiaa – vieläpä sen harjoittajan näkökulmasta. Pastinen on loistava kirjoittaja ja huumorimies, ja hänen tekstinsä viihdyttävät myös niitä, jolle aihepiiri ei ole välttämättä tuttu.

Alpo Rusi on todennut, että suomettumisen (kylmän sodan) aikakautta kuvaamissa teksteissä on kahta koulukuntaa. On puhtaasti Suomen selvitymistä korostavia tarinoita sekä tarinat, jossa selviytymisen ohella nähdään myös sen myötä tulleet lieveilmiöt. Ensimmäistä koulukuntaa edustavat yleisemmin politiikan harjoittajat – poliitikot ja virkamiehet, toista marginaaliin jääneet. Pastista on hieman vaikea sijoittaa kumpaankaan. Hän ei salaa vastenmielisyyttä tiettyjä piirejä kohtaan eikä yrittää peittää kylmän sodan ajan ei-niin-kauniita manööverejä. Pastinen kuitenkin kävi jossain mielessä omia taistelujaan. Hän ei niinkään ”paininut karhun kanssa” ja osallistunut selviytymistaisteluun saati mielistelyyn vaan pyrki puhdistamaan muilla areenoilla mutapainin aiheuttaneet tahrat puolueettomuuspolitiikasta. Se oli Pastisen tapa ajaa kansallista intressiä.

Allekirjoittaneelle Pastisen kirjat herättivät ajatuksen, joka kenties unohtuu Suomen nykypolitiikkaa luotaessa ja pohdittaessa. Julkisessa keskustelussa ehdotetaan Suomelle yhtä sun toista tehtävää, mutta ajatellaanko ja argumentoidaanko meillä riittävästi, minkä tehtävän tai politiikan ajamisesta olisi Suomelle, sen hyvinvoinnille ja vakaudelle, konkreettista hyötyä?