Yksi yleisimmistä kysymyksistä The Ulkopolitistin toimitukselle liittyy tapaamme kirjoittaa  nimimerkeillä omien nimiemme sijaan. Syksyn ensimmäinen kirjoituksemme – ja samalla 300.  Ulkopolitistissa julkaistu kirjoitus – käsitteleekin anonymiteetin etuja ja suomalaisen asiantuntijakulttuurin ongelmia. Asia on aiemmin noussut esille esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin blogissa. The Ulkopolitist aloitti nimettömien kirjoittajien blogikollektiivina, mutta matkan varrella on tullut mukaan myös asiantuntijoita, jotka kirjoittavat myös omilla nimillään. Suurin osa kirjoituksistamme julkaistaan kuitenkin edelleen nimimerkin takaa: miksi näin?

Kuten olemme aikaisemmin argumentoineet, suomalaisessa julkisessa keskustelussa on valitettavan yleistä, että sisällön arvo, asiantuntijuus ja osaaminen yhdistetään vahvasti statukseen. Julkisessa keskustelussa tähän ilmiöön viitataan aavistuksen halventavasti mediaa vaivaavana päivystävän dosentin syndroomana, joka lienee monille lukijoillemme tuttu ilmiö:  lehtien palstoilla, ruudussa ja radioaalloilla näkyy ja kuuluu toistuvasti tuttuja nimiä – kuten professoreita, johtavia ja eläköityneitä virkamiehiä, sekä muita yhteiskunnallisesti näkyviä ajattelijoita – kommentoimassa kaikkea maailmanpoliittisen maan ja taivaan väliltä asiantuntijoina, huolimatta heidän sisällöllisestä asiantuntemuksestaan – tai sen puutteesta – aiheen tiimoilta.

Toinen valitettava piirre on asiantuntijuuden yhdistäminen pelkästään niihin henkilöihin, joilla on oikeat mielipiteet. Osaltaan tätä on edesauttanut se, että julkisessa keskustelussa todellista asiantuntijuutta on vaikea erottaa partisaaniasenteista, silloin kun asiantuntijuus on vahvasti henkilöitynyttä. Kritiikitön suhtautuminen asiantuntijoihin on hämärtänyt sisällöllisen osaamisen merkitystä asiantuntijuudelle – jonka tehtävänä on tuoda objektiivisia faktoja, kontekstia ja analyysiä kansalaiskeskustelua rikastamaan – mutta kuten tässä kirjoituksessa osuvasti todetaan, ”[m]eillä on joukko asiantuntijoita, jotka ovat hyvin halukkaita ottamaan kantaa, koska heillä on jokin aate tai ideologia.”

Erityisesti kansalaiskeskusteluissa tämä ruokkii ”heimolaisuutta”. HS:n kolumnisti Jani Kaaro määrittelee sen tiettyjen arvojen sisäistämisenä, ja sen jälkeen kaiken datan – ja asiantuntijoiden – valikoivaa suodattamista siten, etteivät omat arvot ja ennakkokäsitykset vaarannu. Näin ollen asiantuntijoista – heidän tuottamansa sisällön arvosta huolimatta – tulee lausuntoautomaatteja, jotka legitimisoivat samaa ideologiaa, aatetta tai kantaa edustavien mielipiteitä, huolimatta annettujen asiantuntijalausuntojen todellisesta sisällöstä. Nimekäs asiantuntija on aina nimekäs asiantuntija, vaikka hänen sisältönsä ei välttämättä edusta rautaista osaamista.

Päinvastainen esimerkki tähän on se, ettei asiantuntijoihin tai heidän tuottamaansa sisältöön – sen laadusta huolimatta – voida ottaa kantaa, koska heidän ideologiset tai muut mieltymyksensä eivät ole julkista tietoutta. Hyvänä esimerkkinä tästä on saamamme kommentti nimettömän Jemen-asiantuntijan kirjoitukseen, jonka arvo kyseenalaistettiin koska kirjoittajan identiteetti ei ollut tiedossa. Kuten kyseinen kommentaattori kirjoitti, miten voimme tietää kirjoituksen analyyttisen arvon, jos emme tiedä kuka sen kirjoitti?

Ulkopoliittisissa keskusteluissa heimolaisuudesta ja siitä johtuvista poteroituneista väittelyistä on tullut arkipäivää. Vastakkaista mieltä olevat leirit huutavat toisiaan kohti ilman varsinaisen dialogin syntymistä. Asiantuntijat valitaan ennakkoluuloihin sopivien kantojen perusteella, leirien käyttämät sanastot saattavat erota toisistaan merkittävästi, ja vastakkaiset leirit tuntuvat välillä elävän jopa erillisissä todellisuuksissa – ulkoministeri Erkki Tuomiojan kommenttia mukaillen. Vastaavanlaisen dynamiikan vaivaamia ”väittelyitä” nähdään päivittäin eri puolilla kyberavaruutta mm. Natoa, EU-jäsenyyttä, asevelvollisuutta ja monta muuta ulko- ja turvallisuuspoliittista aihetta koskien.

Heimolaisuuden ja henkilökeskeisyyden yhdentymän valitettava sivupiire on vahva nojautuminen ad hominem argumentointiin. Turhan usein väittely mielletään henkilökohtaiseksi, johon vastataan henkilökohtaisuuksilla. Ulkoministeri Tuomiojan tavoin näemme, että ulkopolitiikan on tärkeää perustua valistuneeseen kansalaismielipiteeseen. Onnistuakseen tässä sen on syvennyttävä nimenomaan sisällölliseen debattiin ja ohittaa henkilökeskeisyys ja –kohtaisuus.

Nimimerkkejä on laajalti hyödynnetty esittämään kritiikkiä virallista linjaa kohtaan, tavalla joka ei olisi mahdollista omalla nimellä esitettynä.  Juuri tämän kontekstin takia Suomessa on pitkä historia nimimerkkien käytöstä, etenkin ulkopoliittiseen diskurssin yhteydessä. The Ulkopolitist ei myöskään ole ensimmäinen suomalainen nimetön ulkopolitiikkaa puiva kollektiivi. Kolumnointi ja pakinointi ovat kumpikin perinteitä, jotka ovat rikastuttaneet suomalaista diskurssia, ja The Ulkopolitist jatkaa osaltaan tätä perinnettä.

Suomalainen ulkopoliittinen keskustelu paranisi siirtämällä huomion painopistettä pois kirjoittajasta itse kirjoitettuun: titteleitä tärkeämpää on tekstin substanssi. Arvokkaita kannanottoja keskusteluun voi periaatteessa tuottaa kuka tahansa, kunhan aihe kiinnostaa tarpeeksi ja on valmis tekemään taustatyötä. Myös eriävillä ja epäsuosituilla mielipiteillä on arvonsa niin kauan kun ne perustuvat rationaaliseen argumentointiin ja faktoihin.

Identiteetin piilottaminen tekee lukijalle vaikeammaksi arvioida, mikä on kirjoittajan status, virka-asema tai poliittiset mielipiteet. Nimen tai nimimerkin takana, jokaisella ulkopolitistilla on oma maailmankatsomuksensa, tulkintansa ja analyysinsä, vaikka heitä yhdistää tietty näkemys ulkopoliittisen diskurssimme tilasta. Toivomme tämän linjauksen myötä antavamme lukijalle mahdollisuuden arvioida blogiamme pelkästään sisällön perusteella.