Yleisen asevelvollisuuden asemaa Suomessa ei ole perinteisesti juurikaan kyseenalaistettu – ainakaan poliittisen vallan ylimmillä lehtereillä. Kautta itsenäisen Suomen historian on toki käyty kiivastakin keskustelua aseistakieltäytymisen ja siviilipalveluksen asemasta varusmiespalveluksen rinnalla. Viime vuosina värikäs Nato-keskustelukin on totta kai nostanut asevelvollisuuskysymyksen esiin, mutta lienee kiistämätön tosiasia, että yleisestä asevelvollisuudesta (”jo vuodesta 1878”) on muodostunut liki erottamaton osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa.

Muutosta tähän kuitenkin hakee Ohi on -kampanja, joka tukee kansalaisaloitetta asevelvollisuuden lakkauttamiseksi. Asevelvollisuusdebatti on perinteisesti ollut luvattoman huonotasoista – sivusin aihetta tässä tekstissä pari vuotta sitten – ja siksi onkin virkistävää saada tuoreita näkökantoja tärkeään aiheeseen. Ohi on -kampanja ruotiikin nykyjärjestelmän ongelmia varsin rohkeasti, eritoten negatiivisia kansantaloudellisia vaikutuksia sekä asevelvollisuuden epätasa-arvoisuutta. Kysymys on tärkeä: tulisiko meidän seurata Eurooppalaista esimerkkiä ja luopua yleisestä asevelvollisuudesta?

Mikä mättää?

Nykyisellään yleinen asevelvollisuus on monella tapaa ongelmallinen. Kenties räikein epäkohta on sen epätasa-arvoisuus. Tällä hetkellä asevelvollisuuslain toisessa pykälässä säädetään varsin yksiselitteisesti, että yleinen asevelvollisuus koskee vain miehiä. Toisin sanoen Suomessa jokainen mies joutuu omistamaan elämästään kuudesta kahteentoista kuukautta varsin vaativalle ja ympärivuorokautiselle koulutukselle vain sukupuolensa tähden. Joidenkin mielestä tämä on perustuslain vastaista, ja olisikin vaikea kuvitella lakiesitystä, jossa esitettäisiin vain naisia koskevaa, pitkälti palkatonta kansalaispalvelusta. Edes kaikki tasa-arvokysymyksille omistautuneet poliitikot Suomessa eivät ole kovin valveutuneita aiheesta, niin kuin esimerkiksi tämä Eeva Biaudet’n varsin surullinen vastaus erittäin hyvään kysymykseen osoittaa (aiheesta rehellisempi näkemys Rosa Meriläiseltä täällä).

Lisäksi järjestelmä on kansantaloudellisesti kallis. Yleisen asevelvollisuuden perusteena kuulee usein puhuttavan “kustannustehokkuudesta”, joka on oikeastaan eufemismi ilmaistyövoimalle. Näennäiset kustannukset ovat totta kai alhaiset järjestelmässä, jossa työtä tekeville ei makseta korvausta – fakta, joka on eettisesti arveluttavaa nyky-Suomessa. Varusmies ei saa palvelusajalta palkkaa, ainoastaan päivärahaa, jonka suuruus on ensimmäiseltä kuudelta kuukaudelta 5,00€ / päivä, sitä seuraavilta kuukausilta ensin 8,35€ ja sitten 11,70€ / päivä. Varusmiespalveluksella on myös suuria kansantaloudellisia piilokustannuksia, sillä jokaisen miehen työura lyhenee vähintään puolella vuodella – usein kuitenkin vuodella tai jopa useammalla. Kun otetaan huomioon, että miesten työurat lyhenevät nimenomaan työelämän loppupäästä, ovat vaikutukset huomattavat. Hämmentävän usein kuulee väitettävän, että työurien lyheneminen ei haittaa, koska lyheneminen tapahtuu alkupään matalapalkkaisista töistä, mutta pienikin looginen ponnistelu osoittaa, että mies menettää nimenomaan viimeisen työvuoden palkan nykyisessä järjestelmässä.

Mitä tilalle?

Ollakseen kampanja Suomen puolustamisjärjestelystä, Ohi on -kampanjalta löytyy varsin vähän sanottavaa yleisen asevelvollisuuden vaihtoehdoista. Mitä tilalle? -välilehden alta löytyy kyllä Vihreän Miesliikkeen koherentti ehdotus, mutta muut kolme vaihtoehtoa – Sadankomitean, Ruotsin ja Tanskan mallit – eivät ole lainkaan uskottavia. On helppoa kritisoida yleisen asevelvollisuuden epäkohtia, mutta pirullisen vaikeaa luoda järjestelmää tilalle – varsinkin jos tavoitteena on kustannusneutraalius tai liittoutumattomuus. Tästä päästäänkin asevelvollisuuskysymyksen keskeisimpään kipukohtaan: minkälaisia uhkia vastaan Suomen tulee puolustautua, ja miten? On ehdottoman tärkeää, että Suomen puolustuspolitiikka perustuu realistiseen arvioon uhkakuvista sekä toteuttaa puolustuksen tehokkaasti ja poliittisesti kestävällä tavalla. Toisin sanoen minkä tahansa puolustusvaihtoehdon tulee olla ensisijaisesti instrumentti eli väline: sen pääasiallisen tehtävä on täyttää maanpuolustuksellinen funktio, kaikki muut arvot ovat toissijaisia.

Kysymys uhkakuvista on kuitenkin suunnattoman vaikea. Uhat sijoittuvat rauhaisassa Euroopassa onneksi vuosien, tai pikemminkin vuosikymmenien päähän, ja siten maailmaan joka voi olla radikaalisti erilainen siitä, missä nyt elämme. Nykytilanteesta ei yksinkertaisesti voi ekstrapoloida kaukaiseen tulevaisuuteen, koska kansainvälinen politiikka etenee paikoin varsin suuria harppauksia kerrallaan. Puolustusvoimia on kuitenkin ylläpidettävä jo nyt, sillä niiden rakentaminen on erittäin kallista ja aikaavievää. Lisäksi ajatuksena on, että jo niiden olemassaolo vähentää konfliktin todennäköisyyttä: puolustuskyvyllä tehdään mahdollisen vastustajan “sotilaalliset ja poliittiset kustannukset niin suuriksi hyötyihin nähden, että se pidättäytyy voimankäytöstä”.

Onhan Suomella totta kai jonkinlainen näkemys siitä, mikä yhteiskuntaamme saattaisi uhata. Suomella tuo perusolettamus on, että jos sotilaallisia uhkia tulevaisuudessa on, ne liittyvät Venäjään. Tätä ei ymmärrettävistä syistä aina lausuta ääneen, mutta siihen suomalainen puolustuspolitiikka perustuu. Kysymys siitä, minkälaisia asevoimia meidän tulisi ylläpitää – ja millä hinnalla – on myös erittäin vaikea, koska siihen liittyy valtavasti varsin teknisiä kysymyksiä joukkojen taistelutavasta, niiden varustuksesta sekä määrästä. Mutta lähtökohtana on, että Suomi varautuu pahimmassa mahdollisessa skenaariossa jonkinlaiseen monenväliseen konfliktiin, johon liittyy maasota itänaapurimme kanssa. Tämänhetkinen järjestelmä perustuu 230 000 sotilaan reserville, mutta lukumäärät vaihtoehtoisissa malleissa liikkuvat huomattavasti pienemmissä luvuissa. Sadankomitean 50 000 reserviläisen malli esimerkiksi ei ole millään muotoa uskottava. Vaikka nykyisin konfliktit keskittyvät asutuskeskuksiin ja yhteiskunnan kipupisteisiin, tulisi mahdollisuus kokonaisvaltaiseen maanpuolustukseen olla – taisteluja käytäisiin tänäkin päivänä mekanisoiduilla joukoilla pelloilla, teillä ja metsissä, eikä näissä taisteluissa 50 000 sotilaalla eli kymmenellä prikaatilla päästä valitettavasti kovin pitkälle. Vihreän Miesliikkeen 137 000 hyvinkoulutetun ja -harjoitetun sotilaan reservi lienee lähempänä tosiasiallista tarvetta.

Tärkeintä kuitenkin on, että reservi on motivoitunut, kovakuntoinen ja hyvin varustettu sekä koulutettu. Tällä hetkellä Suomi satsaa enemmän määrään kuin laatuun (vaikka reserviä juuri pudotettiinkin entisestä 350 000 sotilaan vahvuudesta). Jokainen varusmiehenä ollut tietää, miten tehottomasti koulutus on toisinaan järjestetty, ja että miten vähän esimerkiksi modernilla teknologialla on arvoa jos sotilas ei osaa käyttää sitä oikein. Maavoimien uudistetussa taistelutavassa on otettu askel oikeaan suuntaan: painopiste on liikkeellä, harhautuksilla sekä johtamis- ja tilannetietojärjestelmillä. Nämä vaativat kuitenkin kovaa kuntoa sekä ammattitaitoa, jota ei saada aikaiseksi varsinkaan jos kertausharjoitusvuorokaudet viedään lähes nollaan. Numeroiden sijaan tulisikin keskittyä koulutuksen laatuun: puolustusvoimat kamppailee rahapulan kanssa jatkuvasti, ja olisikin järkevämpää että koulutettavien määrää vähennettäisiin määrärahojen lisäämisen sijaan. Argumentit siitä, että ammattiarmeijan kustannukset olisivat ”vähintään kaksinkertaiset” asevelvollisuusarmeijaan nähden ovat hieman harhaanjohtavia: ammattiarmeijan ei tarvitsisikaan olla niin suuri kuin nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän. Näiden faktojen valossa näyttäisi siltä, että yleisestä asevelvollisuudesta voitaisiin siirtyä joko valikoivampaan asevelvollisuuteen tai vapaaehtoiseen varusmieskoulutukseen ilman, että sillä olisi tuhoisia vaikutuksia maanpuolustukselle.

Lopuksi

Yleinen asevelvollisuus ei kaikesta huolimatta ole pelkästään huono asia. Niin kuin parin vuoden takaisessa Siilasmaan raportissa todetaankin, liittyy asevelvollisuuteen paljon arvoja, joiden merkityksen arviointi on hankalaa. Aiheella onkin melkoinen kulttuurillinen ja historiallinen painolasti, joka johtaa usein varsin absurdeihin puolustuspuheenvuoroihin. Puhutaan harhaanjohtavasti naisten synnyttämisestä, veteraanien perinnöstä, tai siitä, miten armeija kasvattaa pojista miehiä (täällä mainio katsaus näistä ja muista argumenteista Arno Kotrolta). Totta kuitenkin on, että varusmies- tai siviilipalvelus voi olla myös kasvattava kokemus, jossa nuori ihminen saattaa oppia paljon auktoriteetista, velvollisuudentunteesta ja yhteisöllisyydestä. Toki mukaan mahtuu ikäviäkin kokemuksia, mutta kasvattavat kokemukset eivät olekaan ainoastaan positiivisia.

Asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta kansalaisvelvollisuutena voikin esittää aivan järkeviä kysymyksiä: millä tavoin olemme tämän poliittisen yhteisön jäseninä velvollisia antamaan yhteiskunnalle? Emme usein ajattele, että verotus loukkaa kansalaisoikeuksiamme – päinvastoin koemme, että kansalaisvelvollisuudet ja -oikeudet kytkeytyvät toisiinsa ja ovat välttämätön osa jäsenyyttä poliittisessa yhteisössä. Suomessa ajatellaan kuitenkin nykyisin, että yksilöllä on ensisijaisesti vastuu itsestään, ja siten vapaus tehdä valintoja omaa elämäänsä koskien (kutsukaamme tätä liberalismiksi). Tässä mallissa yhteistä hyvää jaetaan ensisijaisesti verorahoin, ei kansalaispalveluksella. En ota kantaa siihen, onko tämä oikein, mutta tarkoitus on näyttää, että kysymys asevelvollisuudesta on moniulotteinen: kyse on pohjimmiltaan kansallisvaltiosta projektina, ja mihin suuntaan sitä haluamme tulevaisuudessa viedä.

Niin kuin olen yllä väittänyt, on yleinen asevelvollisuus epätasa-arvoinen sekä luultavasti kallis ja tehoton, ja siitä tulisi todennäköisesti luopua. Mutta kenties yksi hyve sillä on: se sitouttaa jäsenensä poliittiseen yhteisöön nimeltä “Suomi”. Joskus aikoinaan tätä olisi nimitetty “isänmaallisuudeksi”, mutta käsitteellä on kovasti ikäviä konnotaatioita ja on kaiken kukkuraksi patriarkaalinen; käytetään siis mieluummin käsitettä yhteisöllisyys. Yhteisöllisyyttä tarvitaan tämänkaltaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta sitä tulisi nykypäivän Suomessa luoda varmaankin muilla keinoilla kuin kansalaispalveluksella – näyttää nimittäin siltä, että yleinen asevelvollisuus on tulossa tiensä päähän, ja ehkä hyvä niin.