Pienenä, suhteellisen vauraana demokratiana voisi vahvasti olettaa, että Suomen ulkopolitiikassa näkisi vähintäänkin vaikutteita institutionaalisesta liberalismista. Tämä liberalismin kansainvälisen politiikan teorian sivuhaara lähtee keskinäisriippuvuuden ongelmasta tarkastelemaan kansainvälisen yhteistyön etuja. Eri kansainvälisten instituutioiden – järjestöjen, sopimusten, verkostojen ja jopa normistojen – avulla valtiot voivat yhteistyöllä luoda ei-nollasummatuloksia ja pitkällä tähtäimellä edistää turvallisuutta ja vakautta. Suomalaisessa kontekstissa institutionaalinen liberalismi on saanut selkeimmän ilmaisunsa ahtisaarelaisessa ajattelussa, että Suomen tulisi osallistua jokaiseen kansainväliseen instituutioon, jossa läntiset demokratiat ovat mukana.

Kansainväliset instituutiot toki muodostavat peruskehikon Suomen ulkopolitiikan sisällön edistämiselle ja esittämiselle. Sen lisäksi, että instituutiot toimivat vaikutusväylinä Suomelle, interaktio näiden instituutioiden kanssa muodostaa keskeisen välineen Suomen ulkopoliittisen identiteetin ja itseymmärryksen luomiselle. Se kuinka luontevia kansainväliset instituutiot ovat viitekehyksenä näkyi myös elokuun suurlähettiläskokouksessa, jossa muiden muassa ulkoministeri Tuomioja ja presidentti Sauli Niinistö molemmat käsittelivät institutionalismia. Suomella on verkko sopimuksia, järjestöjä, instituutioita ja normisto, joiden kautta ja osana Suomi pyrkii vaikuttamaan sääntöihin ja järjestelyihin – ja yleisemminkin ”globaalipolitiikkaan”. On Suomelle edunmukaista, että kansainväliset järjestelyt toimivat hyvin, sillä ne sitovat meidät ja meitä vahvemmat toimijat samoihin pelisääntöihin, joiden muokkaukseen ja hallinnointiin voimme aktiivisesti osallistua. Hieman ytimekkäämmin ilmaistuna: ”Yhdessä vaikutetaan, yksin ajaudutaan. Yhtenäisinä kukoistetaan, hajanaisina hävitään.”

Turvallisuuspolitiikan institutionalisoinnin poikkeus

Suomen ulkopolitiikan yleinen myötämielinen suhtautuminen kansainvälisiin instituutioihin ei kuitenkaan ulotu turvallisuuspolitiikkaan, jossa on yksi noin Pohjois-Atlantin kokoinen aukko. Vaikka Suomi on alati valmis puolustusyhteistyöhön eri kumppaneiden kanssa, sotilaallinen liittoutuminen on säilynyt asiana johon suomalainen institutionalismi ei taivu. On hyvin kiinnostavaa kuinka viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Suomen turvallisuuspolitiikka on rakentunut nimenomaan yhden hyvin sitovan kansainvälisen instituution kiertämisen ympärille: miten Suomi voi nauttia länsimaisen turvallisuusyhteisön tuomista eduista liittymättä sille keskeiseen sotilaalliseen järjestöön – Natoon? Ratkaisu tähän kysymykseen on ollut sekoitus puolueettomuuden rippeitä ja jääräpäistä uskomusta omavaraisen puolustuksen mahdollisuuteen.

Liittoutumiskeskustelu on saanut lisää puhtia viime aikoina korostuneesta tietoisuudesta Suomen turvallisuuden keskinäisriippuvuudesta. Vaikka institutionalismi korostaisi tiiviimmän yhteistyön ja yhteistyöjärjestelmien tarvetta, Suomessa keskinäisriippuvuudesta vedetyt johtopäätökset ovat olleet hyvin ristiriitaisia ja paikoittain jopa absurdeja. Yhtenä esimerkkinä toimikoon Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Timo Soinin tulkinta, että Suomi ei ole liittoutumaton, mutta ei myöskään liittoutunut valtio. Jatkuvaa tarvetta vähätellä liittoumista ratkaisuna kuitenkin heikentää samanaikainen tendenssi alleviivata Suomen puolustuksen ”verkottumista” ja entistä tiiviimpää yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. Strateginen kumppani –malli on suosittu, mutta institutionaalisena kehyksenä Suomen turvallisuuspoliittisten ongelmien ratkaisuun sen rajoitteet, esimerkiksi pohjoismaiden kontekstissa, ovat selviä.

Institutionalismi vastatuulessa

Suomen roolia EU:ssa ja YK:ssa on joskus kuvattu mallioppilaaksi siinä mielessä, että Suomi toteuttaa instituution yhteisiä päätöksiä paljon innokkaammin kuin muut instituutioihin sitoutuneet. Tämä aika tuntuu kuitenkin olevan päättymässä. Instituutioiden lumo Suomelle on jossain määrin heikentynyt viime vuosina; kehitys joka on tuonut esille sen, että suomalainen institutionalismi ei ole aina kovin liberalistista.

Klisee siitä, että Suomi kohtaa muuttuvan ulkopoliittisen toimintaympäristön pitää paikkansa, ainakin jos tarkastelee suurlähettiläskokouksen ulkopoliittisia linjapuheita. Surkealla kielikuvalla, mutta silti selkeimmin tämä muuttuvan ympäristön haasteen on esittänyt Tuomioja: Suomi elää ”kahden samanaikaisen todellisuuden maailmassa”, joista yksi on ”vanhan” geopolitiikan, kansallisen intressin ja voimakeinojen maailma ja toinen on ”uusi” globaalin keskinäisriippuvuuden maailma. Suurvaltapolitiikan elpyminen on aina vaikea tilanne Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle, jolla ei ole toivoakaan tasavertaisesta vuorovaikutustilanteesta. Silti keskinäisriippuvuuttakaan ei koeta hyvänä kun se heijastuu kotimaan tilanteeseen, kuten esimerkiksi eurokriisin myötä on käynyt.

Suomen ratkaisu keskinäisriippuvuuden ikäviin asioihin on ollut vahva vaatimus siitä, että muut kantavat vastuun. Suomen armoton suhtautuminen muiden euromaiden talousahdinkoon ei ole ollut ymmärtäväistä ja paikoittain Suomen suhtautuminen on ollut kovempaa ja joustamattomampaa kuin johtavien EU-maiden – siitäkin huolimatta, että tämä linja on vaikeuttanut ja pitkittänyt kituvan kriisin ratkaisua. Suomen sävy vastuunkannosta on ollut ajoittain hyvinkin saarnaavaa. Eurokriisi on muutenkin herättänyt laajempaa anti-institutionaalista tunnetta Suomessa talouspolitiikan ulkopuolellakin suhteessa EU:n laajempaan integraatioprosessiin. Suurlähettiläskokouksessa vettä tähän myllyyn lisäsi Niinistö: ”Mikään määrä EU-integraatiota ei voi velkojamme tyhjäksi tehdä tai alkaa meitä – tai heitä – elättää. Nämä ratkaisut on tehtävä ja vastuut kannettava itse. Ja jos vastuun haluaisi siirtää, olisi annettava valtakin. Se ei ole Suomen tulevaisuus.”

Myös ”vanhan” suurvaltapolitiikan nousu muodostaa laajemman ja ehkä perustavanlaatuisemman ongelman suomalaiselle institutionalismille, kehittämällä instituutioiden sisäisiä arvoja ja normistoa epäedulliseen suuntaan. Kansainvälisen yhteisön lähtökohtaiset arvot eivät täsmää yksi yhteen Suomen luontaisten painotusten kanssa. On suhteellisen laaja käsitys siitä, että instituutioiden takana oleva jaettu arvopohja ja normisto menettää ainakin suhteellista painoarvoaan. Niinistön sanoin: ”Emme enää elä 90-lukua, jolloin saatoimme odottaa muiden ennemmin tai myöhemmin omaksuvan meidän arvomme tai ainakin sinnepäin. Ongelmana ei nyt niinkään ole se, ettei ihmisoikeus- ja demokratiaviestiämme riittävästi kuulla, vaan se, että monissa maissa sitä ei yksinkertaisesti pidetä oikeaan osuvana.”

Haaste on todellinen ja vielä pitkälti edessä. Historiallisesti Suomi ei kansainvälisillä areenoilla ole ollut kovin vahva arvojensa puolustaja, mutta on silti hyötynyt siitä, että muut länsimaat edistävät niitä. Nyt Venäjän, Kiinan ja muiden epädemokraattisten valtioiden vahvistaessa asemaansa on hankala uskoa, että Suomi haastaisi heitä puolustamaan vallitsevia ja Suomelle edullisia arvoja ja normeja, esimerkiksi vapaista markkinoista, voimakeinojen rajoittamisesta tai ihmisoikeuksien tärkeydestä.

Pragmaattinen aidan seiväs

Sitoutuminen instituutioihin vaikeana aikana ei ole ollut helppoa Suomelle, etenkään yhdistettynä koettuihin muutoksiin ulkopoliittisessa ympäristössä ja usein kritisoituun epäselvyyteen Suomen ulkopoliittisessa linjassa.   Tultuaan valituksi Niinistö on pyrkinyt esittämään omalaatuista ratkaisuaan, niin kutsuttua ”pragmaattista”, tai ”ketterää” ulkopolitiikkaa – ideaa, että Suomi kykenee hetki hetkeltä, tilanne tilanteelta valitsemaan optimaalisen ratkaisun, joka heijastaa kansakunnan etua. Suurlähettiläskokouksen yhteydessä Niinistö esitteli tätä kehittyvää ajattelua nimenomaan Naton kontekstissa:

”Nykyistä Nato-linjaamme … nähdään aidalla istumisena. Toisten mielestä aidan yli pitäisi jo nopeasti siirtyä. Toisten mielestä sille ei olisi pitänyt edes nousta – tai ainakin se oli turhaa. Minusta taas aidan päällä on aika hyvä olla. Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin, kun niitä kokonaisvaltaisesti punnitsee. Meillä on toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin. Ei ole automatiikkaa mihinkään suuntaan. Ja kuten eräs arvoisista edeltäjistäni varoitti, mitään ei pidä tehdä ”ajattomalla ajalla” – abstraktiona, ilman tilanteen ja ajankohdan tajua. Suomi päättää paikkansa ja suuntansa, niin kuin sille hyväksi on, siinä asetelmassa, jonka historia kulloinkin ympärillemme asettaa.”

Vaikka Niinistö viittasi vain Nato-kysymykseen, niin tämä kirkasotsainen pragmatismin etujen esittely soveltuu Suomen nykyiseen institutionaaliseen suhtautumiseen laajemmaltikin. Suhteessa EU:hun Niinistö jatkoi: ”Suomalaisten EU-mielipide on paikoin kriittinen, mutta edustaa samalla tervettä järkeä ja malttia. Suomen kansallinen etu ei ole tukea mitä integraatiota hyvänsä, mutta disintegraatiokaan ei lupaisi hyvää. … Eurooppa elää murrosvaihetta, hakien paikkaa ja suuntaa. Siinä meidän on parasta toimia sitoutuneena, mutta realistina.”

Toki tämä on toimivaa populistista kosintaa, mutta onko tässä toimivaa ulkopolitiikkaa? Pragmatismi ymmärrettävästi kuulostaa varsin hyvältä lähtökohdalta – kukaan ei tietystikään tavoittele epäkäytännöllistä ulkopolitiikkaa – mutta periaatteena se ei tuo sisältöä ulkopolitiikkaan. Pikemminkin se tietäisi sitä, että Suomen ulkopolitiikkaa tehtäisiin päätös päätökseltä todennäköisesti tavoitellen hetkellistä etua, kuten on käynyt EU:n talouskriisin hoitamisen kontekstissa. Ilman lähtökohtaista linjaa, joka raamittaisi ulkopolitiikan, ad hoc päätöksenteon tuloksena on lyhyen tähtäimen etujen saavuttaminen, pitkän ja jopa keskipitkän tähtäimen tavoitteiden kustannuksella.

Institutionaalisena yhteistyökumppanina ”realistinen” Suomi olisi mitä hirvein, sillä edellytämme, että muut seuraavat sääntöjä aina vaikka varaamme itsellemme etuoikeuden päättää tilanteen tullen sääntöjen soveltamisesta (ks. Kyproksen talletusvero). Vaikka tämä olisikin instituution sovittujen sääntöjen mukaista se subvertoi niiden perimmäisen tarkoituksen. Niinistöläinen pragmatismi on ristiriidassa institutionalismin kanssa, sillä instituutiot luovat nimenomaan rajoitteita, automatiikkaa, mutta myös vaikutusväyliä ja valintoja.  Vapaamatkustaminen ei ole vaihtoehto Suomelle, sillä hyvinvointimme on riippuvainen muusta maailmasta.