Transatlanttisen suhteen toimivuudella on ollut lähtemätön vaikutus maailmanpolitiikkaan. Yhdysvaltain Euroopalle antamat turvatakuut ovat olleet mahdollistamassa integraatioprosessia, joka on yskähtelyistään huolimatta vertaansa vailla oleva ilmiö. Eurooppalaiset maat taas ovat olleet Yhdysvaltain liittolaisia, joiden tuki ja suopeus ovat antaneet enemmän tai vähemmän legitimiteettiä Yhdysvaltain globaalille toiminnalle.

Uuden ja vanhan mantereen välisen linkin vahvuudesta kertoo kesästä 2013 asti vellonut vakoilukohu ja sen reaktiot. Edward Snowdenin paljastuksista tuli ilmi Yhdysvaltain muun muassa Euroopan unioniin kohdistama urkinta. Kohu ei luonut kuitenkaan mitään merkittävää reaktiota – korkeintaan säröääniä poliittisen kentän eri laidoilta. Tähän on monta syytä. Voimakas reaktio olisi ensinnäkin ollut melko tekopyhää, sillä eurooppalaisilla on omat tiedusteluintressinsä, ja niiden tiedustelupalvelut hyötyvät Yhdysvaltain antamasta tiedustelutiedosta. Toisekseen, Euroopan ei paljastuneen itsestäänselvyyden myötä kannata luoda säröjä sitä turvallisuuspoliittisesti ja toivottavasti yhä enemmän kaupallisesti hyödyttäviin suhteisiin. Voi myös olla, että eurooppalaisilla johtajilla on tarkempi kuva transatlanttisten suhteiden reaalipoliittisista elementeistä. Hegemoni on hegemoni myös kaveriporukassa.

Maailmanpolitiikan rakenteet ovat eittämättä muutoksessa. Tämä heijastuu myös transatlanttisiin suhteisiin, mikä on sangen luonnollista. Kylmän sodan asetelmaan ei ole enää paluuta. Erityisesti rakennemuutos näkyy turvallisuus- ja kauppapolitiikassa, jossa tapahtuu tällä hetkellä konkreettista uutta. Seuraavaksi lyhyt katsaus siihen, mitä Yhdysvaltain ja Euroopan välillä on meneillään.

Vapaan kaupan huima potentiaali

Pitkän odotuksen jälkeen Yhdysvaltain ja EU:n vapaakauppaneuvotteluille tuli momentum. Mahdollinen kauppa- ja investointisopimus (TTIP) alkoi näyttää molempien silmissä niiden intresseihin sopivalta. Osapuolten motivaatiot ovat kuitenkin hieman erilaiset. Karkeasti sanottuna, Yhdysvallat katsoo tilannetta enemmän suurstrategisin silmin. Kiinan nousu ja vahvistuminen pakottavat Yhdysvallat liberaalin järjestyksen ja sen arvomaailman vahvistamiseen, jossa TTIP:n toteutumisella olisi hyvin suuri merkitys. Vapaakauppa-alueet Euroopassa ja Tyynellä valtamerellä pönkittäisivätkin Yhdysvaltain asemaa suhteessa Kiinaan, joka on haastanut Yhdysvaltoja eniten juuri talouden saralla.

EU:ta motivoi taas mahdollisuus talouskasvuun. Eurokriisi ja tieto vapaan kaupan hyödyistä ovat painaneet protektionismin päätä pinnan alle.  Unionin povataan hyötyvän sopimuksesta taloudellisesti yli 100 miljardia euroa vuodessa, ja kaupankäynnin vahvistaminen loisi kestävämmän pohjan eurooppalaiselle taloudelle ja sen kasvulle kuin finanssi- tai sosiaalipoliittiset toimet. TTIP:n toteutuminen olisi hyvä uutinen myös Suomelle, jonka saamia hyötyjä tuo esiin muun muassa mainio Etlan raportti. Sopimuksen kokonaishyödyt ovat siis jokseenkin selviä, ja ne toivottavasti siivittävät EU:n ja Yhdysvallat sen allekirjoittamiseen ja toteuttamiseen – yli nykyisten kansallisten erimielisyyksien.

Kauppapolitiikka on myös turvallisuuspolitiikkaa

Eurooppaa ja Yhdysvaltoja on sitonut viime vuosikymmeninä ennen kaikkea turvallisuuspoliittinen side. Eurooppa toimi kylmän sodan näyttämönä, ja suurin uhka Yhdysvaltojen turvallisuudelle sijaitsi Euroopassa. Enää Eurooppa ei muodosta Yhdysvalloille kovin suurta epävakauspotentiaalia. Tästä konkreettisena esimerkkinä toimii viimeisen yhdysvaltalaisen tankin poistuminen Euroopasta.  Aasian rooli taas kasvaa, vaikka Lähi-idän tilanne tekee Aasian roolin kasvun näkemisen haastavaksi. Yhdysvaltojen intressejä haittaava konflikti tai muu ilmiö Aasiassa on todennäköisempi kuin vastaavat tilanteet Euroopassa, ja onhan Aasiasta nousemassa ainoa Yhdysvaltain valta-asemaa uhkaava toimija. Niin harmilliselta kuin Yhdysvaltain vetäytyminen Euroopasta voikin kuulostaa, se on merkki Euroopan vakaammasta asemasta.

Merkityksen pienentyessä Yhdysvaltain turhautuneisuuden Euroopan turvallisuuspoliittiseen alennustilaan ymmärtää. Sen maksuosuus NATO:ssa on kasvanut, ja Euroopan merkittävillä sotilasmahdeilla ei ole halua tiiviimpään keskinäiseen yhteistyöhön saati puolustusbudjettien kasvattamiseen tai suurempaan roolin mantereiden välisessä sotilasliitossa. Uusimpana merkkinä turhautumisesta voidaan nähdä Yhdysvaltain varsin vaatimaton panos Naton marraskuussa Puolan ja Baltian alueella järjestettävään Steadfast Jazz -harjoitukseen. Yhdysvallat on osallistumassa 5000 sotilaan harjoitukseen noin 200 sotilaalla, mikä lienee osa jo pidemmän aikaa lähetettyä signaalia. Eurooppalaisten Nato-jäsenien tulee ottaa suurempi vastuu Euroopan puolustamisesta. Suurempi sotilaallinen kontribuutio merkittävään harjoitukseen olisi voinut kieliä toista. Sitä Yhdysvallat ei tällä hetkellä halua.

Turvallisuuspoliittinen side ei ole kuitenkaan katoamassa mihinkään. Sen varmistaisi lopullisesti kauppa- ja investointisopimus toteutuessaan. TTIP olisi toki sopimus EU:n ja Yhdysvaltain välillä, mutta sen vaikutus heijastuisi koko Eurooppaan. Vaikka transatlattinen suhde olisikin tulevaisuudessa kaupallisempi ja Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo ei sen myötä kasvaisi, halu Euroopan vakauden säilyttämiseen pysyisi. Ottaen huomioon Yhdysvaltain kyvyn projisoida sotilaallista voimaansa eurooppalaisten tuskin tarvitsee pelätä jäävänsä tositilanteessa yksin.

Vapaakauppa on siis turvallisuuspolitiikkaa. Kyynisimmät voisivat todeta, että TTIP ei tekisi hyvää ainakaan Länsi-Euroopan puolustuskyvylle. Jos takaraivossa on edelleen tieto mahdollisesta avusta ja tilaisuudesta vapaamatkustaa, puolustuskyvyn merkittävä kehittäminen voi olla poliittiset sekä taloudelliset kustannukset huomioon ottaen vaikeaa. Länsi- ja Keski-Euroopan geopoliittinen asema on edelleen varsin suotuisa eikä TTIP toteutuessaan asemaa heikennä.

Euroopan itäisellä laidalla, jonne Suomikin kuuluu, asiat ovat hieman toisin. Siellä Yhdysvaltain läsnäolon vähentyminen ja yhä enemmän kukkoileva Venäjä eivät TTIP:sta huolimatta näytä kovin hyvältä yhtälöltä. Tilanne on saanut muun muassa Puolan varpailleen, ja se parantaakin merkittävästi kansallista puolustuskykyään varautuen itsenäisempään puolustukseen. Voi myös olla, että itäisempi Eurooppa sekä Pohjoismaat muodostavat alueet, joissa alueellisen puolustusyhteistyön kehittymiselle on suotuisin maaperä. Tästä on jo osviittaa, mistä Pohjoismaisen puolustusyhteistyön ”renessanssi” kertoo. Alueelliset ratkaisut ovat myös Yhdysvaltain sekä Naton mieleen, mikä tuli ilmi Obaman paljon huomiota saaneella vierailulla Tukholmassa.

Transatlanttiset suhteet ja maailmanpolitiikka

Tämä lyhyt katsaus toivottavasti osoittaa sen, miten kiinteästi vanhan ja uuden mantereen suhteet kytkeytyvät maailmanpolitiikan rakennemuutoksiin. Kiinan kasvu on luonut tilanteen, jossa Yhdysvallat joutuu harjoittamaan kunnianhimoisempaa kauppapolitiikkaa. Tälle juuri Eurooppa on suotuisa kohde.

Aasian merkityksen kasvaminen ja sen epävakauspotentiaali sekä Euroopan tämänhetkinen vakaus saavat aikaan myös turvallisuuspoliittista muutosta. Eurooppa on yhä enemmän turvallisuuden tuottaja ja liittolainen, eikä se tosiasiallisesti tarvitse Yhdysvaltain jatkuvaa apua ja läsnäoloa varmistaakseen ”kovan” turvallisuutensa. Tämän vuoksi Yhdysvallat tulevaisuudessa balansoi voimaansa Aasian suuntaan, ja Euroopan odotetaan kantavan suurempi vastuu alueellaan ja globaalisti.

Muutokset tulee ottaa huomioon myös Suomessa. Maamme turvallisuuspoliittinen tilanne on loppujen lopuksi huomattavan paljon riippuvaisempi maailmanpolitiikan tapahtumista kuin omista toimistamme. Pienen maan tulee täten olla kartalla muutosten aiheuttamista implikaatioista. Kauppa- ja investointisopimuksen hyödyt on täällä ymmärretty, ja Suomi onkin ollut rakentava neuvottelujen suhteen. Turvallisuuspoliittisia valintoja tehdessä suuri kuva on myös ymmärrettävä. Arkipäivän aherrukseen kasvava alueellinen yhteistyö Pohjoismaiden välillä ja vahva kansainvälinen kontribuutio näyttävät hyviltä vaihtoehdoilta myös transatlanttisten suhteiden ylläpitämisen kannalta. Yhdysvaltain kiinnostus Eurooppaan säilyy, mikä on Suomen kannalta hyvä asia. Jos rauha näillä nurkilla rikkoontuu, on olemassa vahva luottamus, että voimakkaampi Setä Samuli antaa edes jonkinlaista apua. Tärkeää on kuitenkin kantaa oma vastuu alueestaan ja pitää setämieheen välit kunnossa. Ruotsi tuntuu asiassa aivan erityisesti kunnostautuvan. Jos Obaman ja Pohjoismaiden johtajien yhteiseen lausumaan on uskominen, yhteistyöalueita riittää myös Suomelle. Esimerkiksi Islannin ilmavalvontaan liittyvään harjoitustoimintaan osallistuminen ei ole lainkaan huono veto.