Viime sunnuntainen alustava sopu P5+1:n ja Iranin välillä ydinkiistan ratkaisemiseksi seuraavan 6–12 kuukauden aikana on saanut Lähi-idässä vaihtelevan vastaanoton. Toistaiseksi sovun puolelle ovat asettuneet muun muassa Hizbollah, Hamas, Syyria sekä Irak. Pahimpana vastustajana on ollut Israel, jonka pääministeri Benjamin Netanyahu kutsui sopimusta ”historialliseksi virheeksi”. Tilapäiseen sopuun on pettynyt myös Saudi-Arabia, vaikkei se ole yhtä äänekkäästi kantaansa artikuloinut. Persianlahden aluepoliittiseen dynamiikkaan tutustumattomille Riadin kanta voi äkkiseltään kuulostaa oudolta: ydinaseella varustettu Iran olisi merkittävä potentiaalinen uhka Saudi-Arabialle. Näin ollen Iranin ydinkiistan ratkaisu neuvotteluteitse luulisi olevan tervetullut lopputulos, varsinkin ottaen huomioon, että Saudien kuningashuone ei puolla sotilaallista ratkaisua kiistaan.

Neuvottelut kuitenkin eristivät Iranin ydinkiistan muista Irania koskevista kiistakysymyksistä. Kuten F. Gregory Gause äskettäin kirjoitti varsin kattavassa artikkelissa New Yorkerissa, Saudi-Arabian Iran-politiikka ei ole rajoittunut pelkästään ydinkiistaan vaan sen takaa löytyy keskeisempi huoli: Riadin mielestä alueen geopoliittiset kehityssuunnat ovat viimeisen vuosikymmenen ajan lisänneet Iranin vaikutusvaltaa Saudi-Arabian kustannuksella, joka heijastuu negatiivisesti myös Saudien kuningashuoneen turvallisuuteen. Gause kirjoittaa Saudien kuningashuoneen näkevän Iranin poliittisen vaikutusvallan olevan huipussaan Irakissa ja Libanonissa, se on onnistunut pitämään liittolaisensa vallassa Syyriassa, ja se on nyt mahdollisesti parantamassa suhdettaan Saudien päätukijan, Yhdysvaltojen, kanssa. Mikäli sopu Washingtonin ja Teheranin välillä löytyisi, se saattaisi vapauttaa jälkimmäisen toteuttamaan alueellista agendaansa vapaammin.

Pahimmillaan tämä tarkoittaisi Saudeille sen pitkäaikaisen geopoliittisen kilpakumppanin pystyvän haastamaan Saudien vaikutusvallan Persianlahdella ja Levantin alueella, myös vähentäen Saudien kansainvälispoliittista vaikutusvaltaa kansainvälisellä tasolla, esimerkiksi energiantuotannon pirissä, sekä mahdollisesti heikentäen Saudi-Arabian sisäistä vakautta. Vahvempi, rohkeampi Iran voisi inspiroida tai tukea Persianlahden alueen shiiavähemmistöä vastustamaan entistä voimakkaammin Persianlahden monarkioita.

Saudien pelot eivät ole täysin perusteettomia, vaikka Iran on tällä hetkellä marginalisoitunut alueellisesti sekä kansainvälisesti. Perinteisin geopoliittisin mittarein arvioituna Iran on Saudi-Arabiaa luontevampi alueellinen suurvalta: Iranilla on suurempi ja koulutetumpi väestö, osaavampi työvoima, monipuolisempi teollisuuspohja (vaikka pitkään kestäneet sanktiot ja maan ex-presidentti Mahmud Ahmadinejadin talouspolitiikka ovat ajaneet Iranin pahimpaan taloudelliseen tilaan sitten Iranin ja Irakin välisen sodan 1980–1988) ja se kykenee heijastamaan sotilaallista voimaa rajojensa ulkopuolelle – vaikkakin enimmäkseen asymmetrisesti tukemalla eri aseellisia ryhmittymiä mm. Palestiinassa, Libanonissa, Irakissa, Jemenissä sekä Afganistanissa. Saudien asevoimat sitä vastoin eivät korkeasta teknologisesta tasostaan huolimatta ole kovin käyttökelpoiset edes maan rajojen sisäpuolella, vaan maa nojaa Yhdysvaltain turvatakuuseen, ja se heijastaa vaikutusvaltaansa alueellisen diplomatian, ”pehmeän voiman” sekä rahallisen ja aseellisen tuen kautta.

Ydinkiistaa koskevat neuvottelut tapahtuvat ajanjaksona, jolloin Riadin ja  Washingtonin väliset suhteet ovat kärsineet Yhdysvaltain epäröivästä ulkopolitiikasta arabikevään aikana sekä asteittaisesta sotajoukkojen vähentämisestä alueella maan huomion käännyttyä ainakin osittain kohti Aasiaa ja Tyyntä valtamerta. Jälkimmäiseen lukeutuu esimerkiksi Yhdysvaltain sotajoukkojen vetäytyminen Irakista 2011, jonka jälkeen Bagdad on ajautunut Teherania ympäröivälle kiertoradalle, sekä Afganistanista 2014. Tämä tuskin tarkoittaa Yhdysvaltain merkittävää vetäytymistä tai edes sen vaikutusvallan vähentymistä Persianlahden alueella (jossa sijaitsee sen suurin lentotukikohta Lähi-idässä sekä viidennen laivaston tukikohta), mutta Saudien kuningashuoneelle kehityssuunta on huolestuttava.

Tämän lisäksi Washingtonin epäröivä politiikka arabikevään aikana on huolestuttanut ja suututtanut Saudien kuningashuoneen jäseniä, jopa siihen pisteeseen asti, että se kieltäytyi vastaanottamasta YK:n turvaneuvostopaikkaa ensimmäisenä valtiona historiassa – tiedustelupäällikkö Bandar bin Sultanin raportoitujen kommenttien mukaan vastalauseena Yhdysvaltain, eikä niinkään YK:n Syyria-politiikan hampaattomuudelle. Aiemmin kuningashuonetta oli huolestuttanut Washingtonin olematon tuki Hosni Mubarakille – Washingtonin perinteiselle liittolaiselle alueella – vallankumouksen jälkeinen tuki Muslimiveljeskunnalle, sekä epäröivät kannanotot Bahrainin kansannousua koskien (joka murskattiin myöhemmin Persianlahden kuningashuoneiden yhteistyöelimen GCC:n valtuuttamalla interventiolla Saudi-Arabian johdolla).

Saudi-Arabian ulkopolitiikan keskiössä on historiallisesti ollut regiimin turvaaminen, ja arabikevään myötä se on kokenut uudenlaiseen turvattomuuden tunteen. Arabikevään aikana myös Saudi-Arabiassa nähtiin sen historian mittavimmat mielenosoitukset, joita kuningashuone on poliittisten reformien sijaan pyrkinyt ratkaisemaan rahallisilla avustuksilla (jakaen n. 120–130 miljardia dollaria kansalaisilleen), pidättämällä uudistuksia vaativia henkilöitä sekä pyrkimällä pahentamaan sektaarisia jännitteitä maan sisällä tarkoituksenaan ehkäistä sunnien ja shiiojen yhdistymistä kuningashuonetta vastaan. Aihetta käsittelee varsin ansiokkaasti Toby Matthiesen kirjassaan Sectarian Gulf: Bahrain, Saudi Arabia, and the Arab Spring that Wasn’t. Tämän lisäksi Saudi Arabia on ollut kantavia voimia alueellisessa ”vastavallankumouksessa”, jonka myötä nykyistä voimatasapainoa tukevat kuningashuoneet pyrkivät ylläpitämään omaa vakauttaan rahoittamalla yhtäältä erityisesti sisäisestä epävakaudesta kärsineitä monarkioita – kuten  Jordaniaa, Marokkoa, Omania ja Bahrainia – sekä toisaalta suosimiaan vallankumouksellisia ryhmiä eri puolilla Lähi-itää – pääosin Egyptissä, Libyassa, sekä Syyriassa.

Shiiavähemmistön vallankumouksellinen toiminta Saudi-Arabiassa ja Bahrainin vallankumouksen saatua entistä sektaarisempia sävyjä intervention jälkeen maan suhtautuminen shiioihin on muuttunut entistä vainoharhaisemmaksi. Maan kuningashuone syyttää mielenosoituksista maan shiiavähemmistöä, ja shiiaväestön agitoimisesta Irania. Iranissa Saudi-Arabian kuningashuone näkee osittain edelleen sen vallankumouksellisen regiimin, joka aiheutti epävakautta ympäri Lähi-itää 1980-luvun ajan. Iran ei kuitenkaan ole enää vallankumouksellinen vaan revisionistinen valta: se pyrkii muokkaamaan Lähi-idän voimatasapainoa itselleen suotuisampaan suuntaan, etupäässä liittoutumalla nykyistä voimatasapainoa vastustavien valtioiden (Bashar al-Assadin Syyria) sekä tukemalla aseellisia ryhmittymiä (Hamas, Hizbollah), parantamalla omaa sotilaallista kapasiteettiaan sekä antamalla omille erikoisjoukoilleen vapaat kädet edustaa Iranin etuja Lähi-idän konfliktialueilla, kuten Irakissa ja Syyriassa nähtiin. Iranin etuja molemmissa konfliktissa ajoi Vallankumouskaartin Quds-joukkojen johtaja, Qassem Suleimani.

Saudien turvattomuuden ja kuningashuoneen artikuloiman sektaarisen narratiivin sekoittuminen toisiinsa on hämärtänyt voimapolitiikan ja sektarianismin välistä rajaa Saudien ulkopolitiikassa sekä yksinkertaistanut Lähi-idän monivivahteista aluepoliittista dynamiikkaa shiia- ja sunnivaltojen väliseksi valtakamppailuksi. Myös Syyrian sisällissota on helppo nähdä sektaarisena konfliktina, mutta tämä on yksinkertaistava näkemys, josta on kuitenkin vaarassa tulla itsensä toteuttava ennuste. Tämä yksinkertaistava näkemys heijastuu vahvasti Saudien turhautumisessa Washingtonin Syyria-politiikkaan: maassa omia etujaan tehokkaasti ajaa Riadin geopoliittinen kilpailija, Teheran. Toisaalta, Saudit tunnustavat ristiriitaisesti, että heillä riittää myös vihollisia konfliktin ”sunnileirissä”: Saudien kuningashuone näkee al-Qaidan ja Saudi-Arabiasta lähtöisin olevat jihadistit merkittävänä turvallisuusongelmana) sekä Muslimiveljeskunta ennen marginalisoitumistaan oli Saudeille vähemmän toivottava yhteistyökumppani johtuen pitkästä mutta ongelmallisesta historiasta. Näin ollen Saudeille paras ratkaisu olisi ollut länsivetoinen sotilaallinen interventio, johon länsimaissa ja Yhdysvalloissa oli kuitenkin varsin rajallisesti halukkuutta, mikä tuli viimeistään selväksi Ghoutan iskujen myötä elokuussa.

Tässä geopoliittisessa kontekstissa Yhdysvaltain ilmeinen päätös pitää Saudi-Arabia pimennossa neuvotteluista on saanut ymmärrettävän ja luonnollisen reaktion regiimiltä, joka näkee Lähi-idän aluepolitiikan nollasummapelinä. Vaikka neuvotteluiden vaikein osa on vasta edessä, eikä Iranin ja P5+1:n neuvottelujen onnistumisesta ole mitään takeita, Riadissa tilanne herättää huolta ja pahennusta. Tämä saattaa kostautua myöhemmin lyhyellä aikavälillä, sillä ydinkiistan mahdollisen lopullisen sovun pitää tyydyttää myös Washingtonin alueellisia liittolaisia, ja tähän mennessä niin Tel Aviv kuin Riadkin ovat olleet pettyneitä – vaikkakin eri syistä. Aika näyttää, voiko Obaman hallinto pelastaa suhteensa Saudi-Arabiaan. On silti epätodennäköistä, kuten Gause kirjoittaa, että tämä minikriisi Riadin ja Washingtonin välillä johtaisi pysyvämpään välirikkoon liittolaisten välillä. Iran on edelleen geopoliittinen kilpailija niin Riadille kuin Washingtonillekin, ja niin kauan kuin Teheran pyrkii muuttamaan alueen voimatasapainoa sille suotuisammaksi, sen suhteet Washingtoniin tuskin paranevat merkittävästi niin kuin Riad pelkää. Sen sijaan Washingtonin ja Riadin perusintressit pysyvät samoina: Persianlahti on turvattava jatkossakin ulkoisia uhkia vastaan – joista lähitulevaisuudessakin merkittävin tullee olemaan Iran, huolimatta siitä saavutetaanko ydinkiistaan lopullista ratkaisua vai ei – ja alueen energiavarantojen tulee jatkossakin virrata vapaasti globaaleille markkinoille.