Helmikuun 7. alkavat talviolympialaiset Sotšissa jäänevät kuuluisuuteen järkyttävästä kustannuksestaan, korruptiostaan ja omalaatuisista vessoistaan.  Toisin kun erikoiset saniteettifasiliteetit, ylisuuret kustannukset ja siihen läheisesti sidottu korruptio ovat lähes perustavanlaatuisia ominaisuuksia olympiakisoissa – mutta niin on myös olympialaiskisojen protestointi.

Tässä suhteessä Sotšin kisojen politisoitunut ilmapiiri ei ole poikkeavaa.  Monet ovat hyödyntäneet kisojen tuomaa huomiota protestoimaan Venäjän ihmisoikeustilannetta ja etenkin kritisoimaan seksuaalivähemmistöjen sortoa, ja korostamaan kisojen kytköksiä pohjois-Kaukasuksen vaikeaan konfliktiin ja ylipäätäänsä vallan ja taloudellisten intressien kietaantumista. Kanavoiden Sotšin kisoja nostattamaa ärsyyntymystä ja protestihenkeä The Ulkopolitist tarkastelee hieman olympialaisten, kansainvälisen politiikan ja protestin yhteyskohtaa.

Olympialaisten boikotointi

Yli kaiken muun, olympialaiset ovat massaspektaakkeli, joka  tuo yllin kyllin huomiota, ja – enimmäkseen positiivista – mainetta onnistunedien kisojen järjestäjämaalle.   Luontevasti siis, kisat antavat erinomaisen alustan isäntämaalle viestiä aatteestaan kansainvälisesti.   Tulevan arvovallan lupaus jossain määrin auttaa hyväksymäänkin olympialaisten stratosfäärisen järjestämiskustannuksen. Jos, jostain syystä, kutsuille kansainvälisen olympialiikkeen maille yleinen keino ilmaista poliittinen vastalause joko kisojen järjestäjästä tai jostain muusta ajankohtaisesta poliittisesta kiistakysymyksestä on ollut kisojen boikotointi.

Kylmän sodan suurvaltaboikotit 1980 Moskovan kisoihin ja 1984 Los Angelesin kisoihin ovat olleet ylivoimaisesti merkittävimmät boikotit, mutta syitä boikottiin on todellakin lukuisia. Taiwanin, Formosan Kiinan Taipein ja Kiinan erimielisyydet sopivista nimistä ovat johtuneet kummankin osapuolen ajoittaisiin boikotteihin.  Irlanti boikotoi 1936 olympialaisia, koska Kansainvälinen yleisurheiluliitto tulkitsi Irlannin valtiorajat eri tavalla. Kiinnostavin boikotoiduista olympialaisista on kuitenkin1956 Melbournessa, jolloin oli kolme samanaikaista boikottia:  Protestoiden Unkarin kansannousun kukistamista Espanja, Alankomaat ja Sveitsi jättivät kisat väliin; Suezin kriisin johdosta olympialaisboikottiin ryhtyivät Libanon, Kambodža, Egypti ja Irak;  Kiinan kansantasavalta myös boikotoi kisoja, sillä Kiinan tasavallan sallittiin osallistua nimikkeellä ”Formosa”.

Apartheidin protestoimisen johdosta Etelä-Afrikan ja silloisen Rhodesian osallistuminen olympialaisiin jäi hyvin ohueksi (kummankin viimeinen esiintyminen oli 1964 Tokyon kisoissa) ennen rotusorron lopettamista.  Silti vuoden 1976 Montrealin olympialaisiin kohdistui apartheid-boikotti; suurin osa Afrikan maista vetäytyi kisoista protestoimaan kansainvälisen olympiakomitean päätöstä olla rankaisematta Uutta-Seelantia.

Kun ei pelkkä boikotti riitä…

Kisojen boikotointia kovempi poliittinen vastalause on omien olympialaisten järjestäminen.   Etenkin aikana jolloin kansainvälisen olympiakomitean ja heiden siunaamien olympiakisojen asema ei ollut niin vakiintunut, niin omien kisojen järjestäminen oli suhteellisen yleinen vaihtoehto.

Suurin osa näistä anti-olympialaisista ei ollut kovin pitkäkestoisia. Protestoimaan 1936 Berliinin olympialaisia Espanjan tasavalta päätti järjestää 1936 Kansan olympiadin Barcelonassa; pitkälle edenneet suunnitelman kuitenkin katkaisi Espanjan sisällissodan syttyminen, johon päätyi osallistumaan muutama sinne kutsuttu työläisurheilija.  Ensimmäisen maailmansodan hävinnyt Saksa järjesti omat Deutsche Kampfspielet 1920-luvulla protestoimaan maan poissulkemista sodanjälkeisistä olympialaisista.  Saksan palattua kansainväliseen olympialiikeeseen 1928 Amsterdamin olympialaisten aikana, niin tämä rinnakkaistraditio kuihtui.  Samaan sarjaan lukeutuu uusien nousevien – ja enimmäkseen sosialististen – voimien urheiluliike GANEFO 1960-luvulla; kaksi kisaa ehdittiin järjestää 1963 Jakartassa ja 1967 Phnom Penhissä ennen kuin uusien voimien into kisoihin hiipui.

Merkittävimmät vaihtoehtoisolympialaiset syntyivät työläisliikkeiden toimesta.  Vuosien 1927-1937 välillä järjestyt työläisolympialaiset olivat eurooppalaiselle luokkatiedostavalle se ainoa oikea olympiakisa.  Suomen Työväen urheiluliitolla on suhteellisen merkittävä rooli näissä kisoissa ja Suomi olikin yksi suurimmista mitalistimaista – Helsinkiin suunniteltiin työläisolympialaisia vuonna 1943, mutta sodan ja muiden syiden johdosta Antwerpin 1937 työläisolympialaiset jäivät viimeiseksi lajiaan.

Poliittisesti valveutuneempi rinnakkaisolympiadi löytyy Neuvostoliiton Spartakiadista. Tunnetun orjakapinajohtajan Spartacuksen mukaan nimettyjen kisojen tarkoituksena oli, kuinka muutenkaan, edistää kansainvälistä työväenluokan solidarisuutta ja syrjäyttää olympiakisoja.  Kansainvälisiä spartakiadeja järjestettiin vuosien 1923-1937 välillä – joista viimeinen oli yhdistetty 1937 työläisolympialaisiin.   Liityttyään kansainväliseen olympialiikeeseen 1952 Helsingin olympialaisia varten, Neuvostoliitto lakkautti kansainväliset spartakiadit.  Neuvostoliiton sisäiset Spartakiadit jatkuivat kommunismin hajoamiseen asti, ja myös moni itä-blokin maa harrasti omaa spartakiaditoimintaa. Vuoden 1984 Los Angelesin kisojen boikotin kanssa Neuvostoliitto elvytti tätä sosialististen rinnakkaiskisojen perinnetta 1984 Ystävyyden kisoilla – jotka moninkertaisesti ylittivät Yhdysvaltojen oman 1980 rinnakkaisolympiadin Liberty Bell Classicin.  Tuolloin jo, olympialaisten asema oli sen verran lujittunut, että Neuvostoliitonkin piti korostaa, että kyseessä ei ollut vaihtoehtoinen kisa.

Nyt 2000-luvulla, rinnakkaiskisojen järjestäminen ei ole enää tarkoituksenmukaista ajan henkeen ja valtiotason boikotointi on yhä harvempaa, mutta se ei suinkaan tarkoita, että eikö isännöitsijämaiden toiminan protestoiminen olisi edelleen tarpeellista. Olympiaprotestien historian ottaen huomioon, voisi sanoa, että isännöitsijämaiden protestointi – syystä sun toisesta – on peräti osa olympialaisten henkeä.