Libanonin valtioneuvoston palatsi (Grand Serail) Beirutin keskustassa. Kuva: JS

”Parties in Lebanon do not meaningfully represent the interests of the population, a function which parties in a democratic system are supposed to perform. Because they are sectional-confessional in their strength and composition, they are not capable of aggregating interests on a national level”

-Michael Suleiman, Political Parties in Lebanon (1966)

Libanonissa on tapahtunut maan viime aikoina turhankin tapahtumarikkaan lähihistorian valossa paljon viime viikolla. Olympiahuuman vanavedessä pitkälti viihdeuutisena välitetty, ministeritasolla kriittisiä kommentteja kirvoittanut, ”skandaali” laskettelija Jackie Chamounin jonkinasteisista alastonkuvista levisi laajalle niin libanonilaisessa kuin kansainvälisessä mediassa. Myös sosiaalisessa mediassa levinnyt, alastonkuvilla höystetty, protesti Chamounin puolesta sai ymmärrettävästi laajaa huomiota.

Chamounin kuvista määrätty järjetön valtiollinen selvitys saattaa jatkua, mutta sen määränneen urheiluministerin pesti ei. Merkittävin maata koskeva uutinen viime viikolta onkin lauantaina liki vuoden vaalien jälkeen toimineen tilapäishallituksen korvaaminen uudella hallituksella. Mutkikkaiden neuvotteluiden jälkeen entisen pääministerin Rafik Haririn attentaatin jälkeen (2005) muodostuneet liittoumat – Syyriaa ja al-Assadin hallintoa tukeva maaliskuun.8 sekä näitä vastustava, ”länsimielisempi” maaliskuun.14 – pääsivät sopuun, poikkeuksena M14:sta kuuluva Lebanese Forces -puolue, joka ilmoitti boikotoivansa mitä tahansa hallitusta, jossa Hizbollahilla on rooli. Hallituksen kokoonpano noudattaa ns. 8/8/8 -mallia, jossa kullakin poliittisella liittoumalla on kahdeksan ministerisalkkua ja ainakin muodollisesti puolueettomalla keskustalla välissä niin ikään kahdeksan paikkaa. Kuusi ko. keskustablokin ministereistä nimittävät presidentti ja pääministeri (kolme kumpikin), loput kaksi olivat keskustalaiseksi itsensä määrittelevän Walid Jumblattin valintoja. Keskustalaisten neutraalius lienee vähintäänkin kyseenalaista; Libanonin politiikkaa käsittelevän Qifa Nabki -blogin Elias Muhanna arvelee mallin todellisuudessa olevan 9/9/6.

Uusi pääministeri Tammam Salam on historiallisesti merkittävän kauppiassuvun jäsen, jota ennen sukua vallassa edusti hänen isänsä Saeb Salam, joka toimi pääministerinä peräti kuusi (useimmiten lyhytkautista) kertaa vuosien 1952 ja 1973 välillä. Salam vanhempaa on Libanonin poliittisen lähihistorian valossa pidetty sovittelevana poliitikkona (eriäviäkin mielipiteitä löytyy, kuten Fawwaz Trabboulsin A History of Modern Lebanon osoittaa). Salam nuoremman tausta on isänsä aiemmin johtamassa hyväntekeväisyysjärjestö Makasseedissa, jonka johtajuudesta hän erosi vuonna 2000, minkä jälkeen hän toimi kulttuuriministerinä Fouad Sinioran (M14) hallituksessa vuonna 2008.

Haasteita – usein toisiinsa kytkeytyneitä sellaisia – uudella hallituksella riittää joka saralla. Akuutein näistä on turvallisuustilanne, joka on Syyrian sisällissodan takia heikentynyt etenkin viime vuotisen Hizbollahin ilmoituksen jälkeen, jossa ryhmä vahvisti joukkojensa toimivan Syyriassa hallinnon joukkojen tukena. Huolestuttavaa on paitsi pommi-iskujen määrä myös niiden kasvanut potentiaalinen tuhovoima.

Vähätellä ei myöskään sovi Libanonin valtavia sosiaalisia ja taloudellisia haasteita. Maassa asuvat noin miljoona Syyrian sisällisodan pakolaista asettaa huikeat paineet työmarkkinoille ja jo etukäteen puutteellisille julkiselle infrastruktuurille. Libanonin ykköselinkeino turismi on kärsinyt merkittävästi heikentyneestä turvallisuustilanteesta johtuen, mistä esimerkiksi maan majoitusasteet kertovat karua kieltään. Helpotusta tilanteeseen tulee tuskin pian, turismin ykkösasiakkaiden kuten Arabiemiraattien kehoittaessa kaikkia kansalaisiaan palaamaan kotimaahansa. Tähän mennessä makrotalouden syvemmän romahtamisen takeena on toiminut verrattaen itsenäinen ja toimiva valtiollinen instituutio, Libanonin keskuspankki. Keskuspankin suunnitelmissa onkin lanseerata uusi 800 miljoonan dollarin elvytyspaketti, joka on suunnattu Libanonin kasvun takeena 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa toimineelle rakennusalalle. Tämäkään ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että infrastruktuurilliset perusasiat kuten vesi ja etenkin sähkö, ovat täysin riittämättömässä kunnossa.

Uuden hallituksen myötä on kuitenkaan turha odottaa merkittäviä uudistuksia Libanonin poliittisen järjestelmän suurimpiin, kansallista hallintoa ja intressiä vaikeuttaviin seikkoihin. Nämä muodostuvat puolueiden sektaarisesta piirteestä sekä siihen useasti linkittyvästä klientelismistä ja alivaltiollisesta rentierismistä. Tämä tarkoittaa sitä, että poliittisen eliitin lojaalius ei ole äänestäjää kohtaan, kuten alun sitaatista luimme.

Ei sillä, että kansallinen hallitus nykyisessä 8/8/8 -konfiguraatiossa voisi täyttää pienempiäkään odotuksia, koska yksi kolmasosa hallituksesta riittää estämään koko hallituksen päätösvaltaisuuden. Koska neuvottelut hallituksen muodostamisesta kestivät näin kauan, on mahdotonta uskoa, ettei tätä blokkitaktiikkaa käytettäisi. Sokerina pohjalla uusi hallitus on presidentinvaalien läheisyydestä johtuen ”ohjelmoitu” kuolemaan tänä vuonna, mikäli nykyisen presidentin Michel Suleimanin ei haluta poikkeiuslailla jatkavan pitempään; maan perustuslain mukaan hallituksen on erottava uuden presidentin astuessa valtaan.

Näistä faktoista erillinen kysymys on, saako hallitus edes yhteistä julistusta aikaan virallisen salkkulistan jälkeen; ensimmäinen erouhkaus on painettu jo tämän aamun An-Nahariin. Liki vuosi edellisen hallituksen pääministeri Najib Mikatin eroilmoituksen jälkeen Libanonilla näyttäisi olevan muodollisesti toimintakykyinen hallitus, ainakin hetkellisesti. Libanonille tärkeiden kysymysten kohdalla tämä ei kuitenkaan luo lupaa odottaa ratkaisuja.