Qatar ei viime aikoina ole ollut myönteisen uutisoinnin kohteena, pienenä poikkeuksena maan toissa viikonloppuna neuvottelema Maalaula-nunnien vapautuminen. Muutama vuosi sitten voitetun vuoden 2022 jalkapallon MM-kisojen kisaisännyyden piti tuoda kosolti myönteistä julkisuutta, mutta todellisuus on ainakin toistaiseksi torpannut posiviitiset odotukset. Itse kampanjointiin liittyneen huomion jälkeen otsikoihin ovat nousseet lukuisten eri ihmisoikeusjärjestöjen dokumentoimat ihmisoikeusrikkomukset ja puutteellinen työturvallisuus.

Qatarin työmarkkinoiden ns. Kafala-järjestelmän olosuhteisiin ja jalkapallon MM-kisojen aikatauluihin liittyviin epävarmuuksiin kohdistuneen mediahuomion jälkeen voikin hyvällä syyllä kysyä, onko maan valtiollisen brandin vahvistamiseen tähtäävästä liikkeestä ollut  – ainakin tähän mennessä – enemmän haittaa kuin hyötyä. Jälkimmäisen kohdalla sopimukseen päästään jalkapallon pomojen kanssa ennemmin tai myöhemmin – kisojen peruminen tai siirtäminen ei ole FIFAn saati tietenkään Qatarin itsensä intresseissä – mutta työolosuhteiden ja ulkomaalaisten aseman parantaminen ei ole ulkomaisesta ja halvasta työvoimasta riippuvaisessa maassa haasteetonta. Ekspatriaattien osuus maan työvoimasta on 90% tienoilla, joten olosuhteiden parantaminen ei ole maan johdolle pelkästään sosio-kulttuurillinen ongelma, vaan myös taloudellinen, kuten IMF hiljattain raportoi.

Ulkopolitiikan kova ydinkään ei tarjoa parempia uutisia. Viime viikolla maata koetteli diplomaattinen kriisi kun Bahrain, Saudi-Arabia sekä Yhdistyneet arabiemiraatit (jotka Qatarin ohella kuuluvat GCC:hen eli Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvostoon) vetivät lähettiläänsä pois Dohasta. Maiden yhteisessä julkilausumassa syyksi todettiin mm. Qatarin tuki GCC-maiden turvallisuutta ja vakautta uhkaaville instansseille, mikä käytännössä tarkoittaa ennen muuta Qatarin tukea Musilimiveljeskunnalle. Saudi-Arabian ja Qatarin välillä on historiallisesti mahtunut epäilevyyttä molempiin suuntiin. Keskinäiset suhteet saivat epäilyksen sävyjä heti Sheikki Hamadin kauden alussa kun Saudi-Arabia oli tukemassa Hamadin isän Khlafivan vastavallankumousyritystä vuonna 1996. Saudi-Arabia taas veti lähettiläänsä pois Dohasta viimeksi vuonna 2002 kun Al-Jazeerassa esitettiin Saudi-hallinnon toimia kritisoiva haastattelu – tämä kerta ei suinkaan ole jäänyt ainoaksi. Nykytilanne on kuitenkin dramaattisempi eikä ainoastaan määrällisesti. Varsinkin Saudi-Arabia kokee Qatarin tukevan instasseja, jotka muovaavat sille hallinnon haastavaa, eksistentiaalista uhkaa. Nopeasti nuorentunut väestörakenne, alati kasvava nuorisotyöttömyys, vastauksena kansalaisten tyytymättömyyteen kasvatettu ja pelivaraltaan vähäinen julkinen budjetti sekä arabikevään yleinen alueellinen viesti ovat luoneet tilanteen, jossa Saudi-hallinto haluaa välttää kaikkia ylimääräisiä muuttujia. Qatarin aktiivinen, Muslimiveljeskuntaa ja Hamasia tukeva, Saudien koetuista huolista välittämätön ulkopolitiikka sopii huonosti tähän kuvaan.

Nämä tapahtumat ovat edustavat luonnollisesti vain uusimpia käänteitä Qatarin nopeassa nousussa merkittäväksi alueelliseksi ja paikoin jopa globaaliksi tekijäksi. Tapahtumien ymmärtämiseen ja taustoitukseen tarjoavat apua Matthew Grayn Qatar – Politics and the Challenges of Development  sekä Allen J Fromhertzin Qatar – A Modern History, jotka molemmat käyvät läpi Qatarin historian käytännössä aina nykyisen emiirin edeltäjän ja isän Sheikki Hamadin vallasta luopumiseen kesäkuussa 2013.

Grayn kirjan lähtökohtana on polittinen taloustiede, mutta teos laajentaa ansiokkaasti tarpeen tullen tulokulmaansa. Tämä on Qatarin kaltaisen valtion kohdalla tarpeen, sillä useimmilla esimerkiksi maan ulkopoliittisista päätöksistä on talouspoliittinen motiivi tai komponentti, kuten Gray huomauttaa. Teoreettisena kehyksenä kirjassa toimii ns. myöhäinen rentierismi, joka on jatkojalostettu versio klassisesta, lähinnä Persianlahden maita kuvaavasta rentieeriteoriasta, jonka mukaan (tiivistetysti) poliittinen vaikutusvalta on kansalaisilta ostettavissa verrattaen suurella kansalaispalkalla ja täysillä julkisilla palveluilla. Tämän näkemyksen mukaan valtiovalta eristää itsensä kansalaisten vaatimuksilta ko. transaktiolla (eräänlainen bonapartismin variaatio).Grayn mukaan nykyaikaan edennyt rentieerivaltio ei kuitenkaan aina ole piittaamaton kansalaistensa vaatimuksista. Myöhäinen rentieerivaltio, sen sijaan, ”käy” edelleen energiasta saaduilla (ja uudelleen sijoitetuilla) varoilla, mutta ottaa huomioon globalisaation tuomat muutokset ja mukautuu uuteen ympäristöön aktiivisesti niin sisä-, talous- kuin ulkopolitiikassaan. Toimintamallina yhteiskuntaa uudistetaan epädemokraattisessa kontekstissa niin globalisaatio-yhteensopivaksi kuin mahdollista ilman, että suoria uhkia hallitsevalle suvulle muodostuu. Päätöksiä ja uudistuksia tehdään verrattaen nopeasti, tosin sosiaaliset uudistukset, kuten vaalien puute ja Kafala-järjestelmä osoittavat, ovat hitaimpia. Tässä yhteydessä Qatarin arabikevään aikainen ulkopolitiikka on vaikea nähdä muutoin kuin virhearviona.

Sheikki Hamadin emiiriydestä käynnistyneillä aloitteilla ja uudistuksilla on pyritty luomaan tehokkaammin energiasta saatuja rahojaan niin ulkomailla käyttävä ja kansainvälisesti relevantti moderni arabivaltio, jonka hallinto pönkittää legitimiteettiään näiden kahden tavoitteen onnistuessa. Gray osoittaa ansiokkaasti  kuinka tämä perusajatus on taustalla merkittävissä hallinnon päätöksissä kansallisesta brandayksesta: Qatar Airways, Asian Games 2006, jalkapallon 2022 MM-kisat sekä tietenkin tv-kanava Al-Jazeera, joka on osoittaunut brandiarvonsa ulkopuolella oivaksi kommunikaatiovälineeksi. Niin ikään taloudessa peräänkuulutetaan tehokuutta ja tappiollisuuden välttämistä, samalla kun valtiollinen (ts. al-Thanien) kontrolli on säilynyt. Grayn mukaan voidaan puhua eräänlaisesta uusnepotistmista, jossa johtoasemissa olevilta suvun jäseniltä edellytetään tuloksia, vaikka heidän paikkansa tietyllä tapaa onkin (esimerkiksi tietyn sukuhaaran miellyttämiseksi) taattu. Hallinnosta itsenäistä yrittäjäluokkaa ei maastä käytännössä löydy.

Varsinaisessa ulkopolitiikassa esimerkkinä toimii Qatarin hyvät (tai ainakin asialliset) välit Iraniin, Yhdysvaltain tukikohdista ja maan kanssa solmitusta puolustussopimuksesta huolimatta. Tähän Qatarilla on paitsi hyvät taloudelliset motiivit (kaupankäynti ja yhteinen South Pars / North Dome -kaasukenttä) myös kansainvälistä prominenssia kohottavat, eräänlaisen (tässä tapauksessa Yhdysvaltain ja Iranin välisen) välittäjäroolin kautta, jossa Qatar on esiintynyt Iranin ydinohjelmaa koskevissa neuvotteluissa.

Suhteessa Grayn kirjaan näyttäytyy Fromhertzin teos asteen (ellei pari) vähemmän akateemisena historiikkina, kuten nimikin jo lupaa. Qatarin kokoisesta ja ikäisestä maasta kirjoitettaessa päällekkäisyydet ovat väistämättömiä, mutta edukseen Fromhertzin teos erottuu käsitellessään ansiokkaasti etenkin Qatarin valtion syntyä ja Iso-Britannian roolia siinä prosessissa, jonka Gray oman, talouspoliittisen, tulokulmansa puitteissa ohittaa nopeasti. Kuvaavaa on, että merkittävä osa Fromherzin kirjan sivuista on omistettu ajalle ennen Qatarin itsenäistymistä (1971) ja sen julistanutta Sheikki Khalifaa,jonka kaudesta nykypäivänä tuntemamme Qatarin voidaan väittää saaneen alkunsa. Myös al-Thanien suvun sisäistä valta-taksonomiaa Fromherzin voidaan väittää käsittelevän Gray’ta kattavammin.

Analyyttisella tasolla Qatar – A Modern History ei kuitenkaan yllä Grayn teoksen tasolle, ja sen minkä teos voittaa luettavuudessaan se häviää johtopäätöksissään, joissa Fromhertz tuntuu usein sortuvan lähinnä aluetta tutkivien eri yhteiskuntatieteilijöiden ideoiden pallotteluun ja toisaalta-toisaalta -tyyliseen ajattelumalliin. Helppoja synteesejä ei Qatarin kaltaisesta valtiosta irtoa, mutta parempaankin pystyy, kuten Gray osoittaa.

Päällekkäisyyksien takia molempien kirjojen lukemista on vaikea suositella muille kuin Qatarista syvästi kiinnostuneille, mutta molemmilla teoksilla on ehdottomasti paikkansa. Grayn kirja on haastavampi, mutta antoisampi lukukokemus etenkin Lähi-idän talouspolitiikasta kiinnostuneille. Fromhertzin kirja taas edustaa (kustantaja IB Tauriksesta huolimatta) eräänlaista laadukasta ”lentokenttä-kirjallisuutta”, tarjoten Qatarin suhteen tuikitietämättömälle hyvän ensikosketuksen monella eri tavalla mielenkiintoiseen maahan.