Suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun klassikko, Nato-optio, on tehnyt näyttävän paluun Krimin kriisin jälkimainingissa. Timo Soini kirjoitti viime viikolla julkaistussa Peruspomo kirjassaan olevansa tyytyväinen siihen, että Suomella on yhä olemassa optio Natoon liittymiseen. The Ulkopolitist pohtii tänään sitä onko ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja oikeassa, ja onko Nato-optiosta puhuminen ylipäätänsä järkevää.

Nato-option käsite tulisi erottaa yleisestä keskustelusta siitä, voiko Suomi liittyä halutessaan puolustusliitto Naton jäseneksi. Esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomioja ja pääministeri Jyrki Katainen ovat molemmat viime päivinä todenneet että Suomi voi halutessaan liittyä Naton jäseneksi. Myös nykyinen turvallisuuspoliittinen selonteko vuodelta 2012 toteaa aiempien tapaan että Suomi ’ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä’. Kuitenkin viime kädessä Soinin mainitsema ’Nato-optio’ on vain epäselvä muotoilu selonteossa ilmaistusta itsestäänselvyydestä. Siitä, että jos Suomi haluaa hakea kansainvälisen järjestön jäsenyyttä se voi valtiona näin tehdä, ja järjestö voi päättää ottaako se uuden valtion jäseneksi.

Jos Timo Soinin ja esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistön aiemmin esille tuoma ’Nato-optio’ tarkoittaisi jotain muuta, niin se olisi varmaan ihanteellinen puolustuspoliittinen ratkaisu. Kuvitelkaa, että Suomella ja Natolla olisi voimassaoleva sopimus (joka olisi verrannollinen rahoitusmarkkinoilla myytäviin johdannaissopimuksiin, jossa option liikkeellepanija antaa sitovan lupauksen kaupan tekemisestä tulevaisuudessa tiettyyn hintaan) siitä, että Suomi voisi halutessaan liittyä Natoon ja saada turvatakuut pelkästään ilmoittamalla asiasta, vaikka puhelimitse tai sähköpostilla pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenille. Tämäntyyppinen ratkaisu olisi varmaan suosittu sisäpoliittisesti, kun poliittista pääomaa ei tarvitsisi käyttää turvallisuuspolitiikan avaamiseen kansalaisille. Ja Naton turvatakuut voisi näin saada takaoven kautta, tarvitsematta ärsyttää Venäjää jäsenhakemuksella ennen kuin olisi ihan pakko, jos niin ikävästi kävisi. Nato-optio tulisi myös halvaksi koska näin ei myös tarvitse maksaa puolustusliiton jäsenmaksuja huonomman päivän varalta.

Kuulostaa uskomattoman hyvältä, eli toisin sanoen populismilta tai WinCapitalta. ’Nato-optiosta’ puhuminen on toisin sanoen harhaanjohtavaa, ja on hyvä osoitus siitä kuinka poliitikot pyrkivät julkisessa keskustelussa välttämään selkeiden käsitteiden käyttämistä ja ovat paljon kiintyneempiä toinen toistaan epämääräisempiin kielikuviin (joista ansiokkaasti aiemmin The Ulkopolitistissa). Presidentti Martti Ahtisaari on todennut jo vuosia sitten että ’Nato-optio’ on illuusio. Kenties toinen rahoitusmarkkinoilta turvallisuuspoliittiseen peruskeskusteluun tuotu kielikuva, palovakuutus on vähän osuvampi kuin optio?

Vakuutusmatematiikan soveltaminen poliittisen keskustelun erittelyyn on aika jännää. Nyrkkisääntö lienee että rationaalinen toimija hankkii vakuutuksen vain sellaisten riskien varalta, joiden toteutuminen olisi katastrofaalista. Toisin sanoen nuoren työssäkäyvän aikuisen, jolla on pieniä lapsia ja asuntolaina, kannattaa ehkä hankkia kotivakuutus jos asunnon arvo on 90% hänen kokonaisvarallisuudesta. Myös sairaskuluvakuutus ja henkivakuutus voisivat olla perusteltuja sillä terveys on luonnollisen ihmisen tärkein resurssi. Matkatavaravakuutuksessa ei taas ole esimerkiksi mitään järkeä. Kadonneen läppärin tilalle voi aina ostaa itse uuden.

Luulisi että aseellisen konfliktin riski valtiolle on vähän samantapainen kuin sairastumisen ihmiselle. Että kannattaisi ottaa vakuutus. Kuitenkin vakuutus-metafora ei suoraan sovellu Nato-jäsenyyden kaltaiseen kysymykseen, koska jäsenyyden hankkiminen luultavasti vaikuttaa aseellisen konfliktin riskiin tulevaisuudessa. Toisin sanoen palovakuutuksen hankkiminen ei vaikuta siihen todennäköisyyteen, että mukava espoolainen rivitaloasuntosi palaisi poroksi joskus tulevaisuudessa (ellet havittele vakuutusrahoja). Kun taas Nato-jäsenyys luultavasti vaikuttaisi aseellisen konfliktin riskiin joko sitä pienentämällä (kuten jäsenyyden kannattajat sanovat) tai sitä kasvattamalla (kuten vastustajat toteavat).

Valitettavasti ajatus ulkopoliittisesta riskinhallinnasta on ulkopoliittisessa keskustelussa viime vuosina ensisijaisesti noussut esiin vain Kreikan EMU-lainojen kontekstissa. Suomi saattoi säästää miljardin eli noin 40% alkuperäisestä lainasummasta saamalla vakuudet itselleen Kreikan toisen pelastuspaketin suhteen. Tämä on tietysti kivaa, ja olisi normaalia toimintaa jos Suomi olisi kuluttajapankki eikä valtio. Kuitenkin viime kädessä kaksi miljardia euroa Suomelle on verrannollinen uuden iPhonen hukkaamiseen kossun juonnin, lihapullansyönnin ja Zorbas-musiikin lomassa Rhodoksen reissulla. Ei sellainen riski, joka voisi kaataa koko firman.

Perinteinen suomalainen poliittisen riskinhallinnan keino on ollut kassakaappisopimus. Kuten se huonosti päättynyt yritys, jolla Paavo Väyrynen, Ilkka Suominen ja Christoffer Taxell yrittivät saada aikaan porvarihallituksen 1986. Suurempi, vauraampi ja paremmin pukeutuva länsinaapurimme Ruotsi oli paitsi virallisesti puolueeton kylmän sodan aikana mutta harjoitti myös salaista tiedusteluyhteistyötä lännen kanssa ja oli varautunut Naton apuun puolustussuunnittelussaan. Ongelma kassakaappisopimuksen suhteen nykymaailmassa on sama kuin Nato-optiolla. Se on liian hyvää ollakseen totta. Eikä se myöskään vähentäisi riskejä – antamalla signaalin siitä että Suomeen kohdistuva aggressio tulisi kalliiksi.

Jos Nato-optio, vakuutus, vakuus ja kassakaappisopimus ovat enemmän tai vähemmän yhtä tyhjän kanssa, niin mitkä ovat Timo Soinin todelliset Nato-optiot, eli Nato-vaihtoehdot? Helpointa on varmaan jatkaa nykyistä puhetta epämääräisestä Nato-optiosta, tämä helppo ratkaisu joka ei ratkaise mitään lienee äänestäjien mieleen. Toinen mahdollisesti kestävämpi turvallisuuspoliittinen vaihtoehto – Norjan malli eli liittyminen Natoon, jonka Soini ilmaisi henkilökohtaiseksi mielipiteekseen vuosia sitten – vaatisi perussuomalaisten puheenjohtajalta jo vähän enemmän poliittista johtajuutta.