Libanonissa on ollut jopan maan omilla mittareilla perin tapahtumarikas alkuvuosi. Pääkaupunkia Beirutia vavisuttaneen pommi-iskujen aallon laannuttua alkukeväästä, saatiin maahan myös uusi hallitus liki vuosi sen jälkeen kun edellinen pääministeri Najib Mikati ilmoitti erostaan. Helmikuussa ilmoitettu pääministeri Tammam Salamin uusi hallitus meinasi kuitenkin kaatua heti alkuunsa kun maan politiikan pääryhmittymät (Maaliskuun 8. sekä Maaliskuun 14.) eivät päässeet sopuun hallitusohjelman julistuksesta kuin viime hetkellä ennen perustuslain määräämään 30 päivän neuvotteluajan loppumista. Tämän jälkeen kiemuroissaan Borgenin ja House of Cardsinkin taakseen jättävä poliittinen peli on keskittynyt uuden presidentin valintaan, jonka kansanedustajat suorittavat. Konsensus uudesta presidentistä on kaukana ja taustapeli 65 ehdokkaan saamiseksi kunkin ehdokkaan taakse 128-henkisessä parlamentissa kovimmillaan; viimeisen kuukauden sisällä suunniteltu äänestys uudesta presidentistä on jouduttu hylkäämään kolme kertaa kun istuntoon ei ole saapunut vaadittua kahta kolmasosaa kansanedustajista.

Uuden presidentin valintaan liittyvien spekulaatioiden ja kiemuroiden alle on kuitenkin jäänyt humanitaarisen tilanteen ohella myös Libanonin perustavanlaatuiset taloudelliset haasteet, joihin maan poliittisten toimijoiden tulisi yhä enemmän kääntää katseitaan turvallisuustilanteen suhteellisen parantumisen myötä.

Talouden rakenteet ja haasteet

Historiallisesti Libanonin sisällisodan jälkeen kehittynyt talous on toiminut pitkälti rakennus-, turismi- ja pankkisektorin varassa. Kasvavaan ja ulkomaista rahaa houkuttelevaan talouteen tähdättiin 1990-luvun alusta lähtien vakaan valuutan ja massiivisten jälleenrakennushankkeiden (erityisesti Beirutin keskustan Solidere-yhtiö) etenkin pääministerinä vuosina 1992-1998 ja 2000-2004 toimineen Rafik Haririn alaisuudessa. Jälleenrakennushankkeiden rahoituksessa auttoi 1950-luvulta merkittävää roolia maan taloudessa näytellyt ja jopa sisällissodasta selvinnyt pankkisektori. Hankkeiden toteutumisen myötä myös Libanonin entinen maine hyvänä turistikohteena alkoi palaamaan. Syyrian sisällissodan vaikutus tähän talouden selkärankana toimivaan triptyykkiin on ollut merkittävä, erityisesti talouskasvulle merkittävämpien rakennussektorin ja turismin kohdalla. Vuosina 2011-2012 BKT:n kasvun arvioidaan olleen kahden prosentin tuntumassa, vuoden 2013 ennusteen päätyessä 0.9 prosenttiin, joka edustaa huonointa kasvua sitten vuoden 1999 – tämä vuonna 2006 Israelin kanssa käydystä sodasta huolimatta.

Turistien ja hotelliyöpymisten määrä on ollut ajoittaisine toipumisineen trendillisessä laskussa vuodesta 2011 lähtien. Turvallisuustilanteen heikettyä viime vuonna turismisektorin merkittävinä rahoittajina toimineet GCC-maat asettivat kansalaisilleen matkustusrajoitteita Libanoniin, mikä on näkynyt vakavana katona yöpymistilastoissa tähän päivään asti. Akuuteimpaan saattaa tulla helpotusta pian kun turvallisuustilanteen paranemisen ja pääministeri Tammam Salamin hallituksen lobbaamisen odotetaan pian tuovan tuloksia. Varsinaisesta laajemman trendin muutoksesta ei kuitenkaan ole mitään takeita, ja kynnys matkustuskieltojen asettamiseen tai matkojen perumiseen lienee edelleen varsin matalalla, korreloiden suoraan Libanonin turvallisuustilanteen ja poliittisen vakauden kanssa.

Libanonin taloutta analysoidessa ongelmaksi on muodostunut myös läpinäkyvyyden puute, mikä on ollut klientelistisessä järjestelmässä poliittiselle eliitille sopivaa. Kuvaavaa on, että varsinkin tuoreemman datan puute on vaikeuttanut talousanalyytikoiden työtä siinä määrin, että uusimmassa raportissaan Maailmanpankki onkin tarttunut metodologiseen ongelmaan kehittämällä omat ekonometriset indikaattorit (WB-CI, WB-LI).

Tarkempi analyysikaan ei kuitenkaan auta tilanteessa, jossa poliittinen päätöksenteko on jäissä. Talouspoliittinen koordinointi – sikäli kun se on koskaan Libanonissa laajemman yksityisen sektorin hyötyyn ja elvyttämiseen tähdännyt – on ollut nollapisteessä erityisesti maan politiikan polarisoiduttua Rafik Haririn murhan jälkeen keväällä 2005. Tästä elävänä todisteena toimii   se seikka, että viimeinen budjetti on laadittu vuonna 2005. Uuden varsinaisen budjettiohjelman muodostaminen ja hyväksyntä olisi tärkeä alusta koordinointia vaativiin, yksityistä sektoria hyödyttäviin uudistuksiin. Tämän ohella se olisi myös tärkeä signaali kansainvälisille rahoitusmarkkinoille, joita Libanon tarvitsee rahoittaakseen suurella todennäköisyydellä edelleen kasvavaa alijäämäänsä. Tämä siitäkin huolimatta, että maan tämänvuotiset maturiteetin pidennystä tavoitelleet Eurobond-swapit olivat menestyksekkäitäitä, herättäen tarjontaa suurempaa kiinostusta.

Kenties Libanonin suurin talouspoliittinen ongelma onkin, että sillä menee juuri tarpeeksi hyvin, jotta maan poliittinen eliitti ei koe joutuneensa todellisten infrastrukturaalisten ja taloudellisten muutosten eteen. Akuutiksi ja puuttumisen arvoiseksi koetaan lähinnä poikkeamat tästä asialliseksi koetusta tasapainosta (equiblirium); esimerkiksi juuri pommiaallot ja toisaalta niiden aiheuttamat matkustuskiellot.   Todennäköisintä on, ettei tämä tilanne muutu niin kauan kuin Syyrian konflikti – ja sen vaikutukset Libanonin poliittisessa kentässä ja vaaleissa – jatkuu. Jo ennestään puuttelliset infrastruktuurit ovat kuitenkin entistä suuremman rasituksen alla Libanonissa asuvien määrän kasvettua rajusti Syyrian sisällisodan takia.

Myös työmarkkinoiden heikkoudet alkavat paljastua huomattavasti kasvaneen väestön takia. Työttömyyslukemien arvioidaan tuplaantuneen 20 prosenttiin, lyhyen ja keskipitkän tähtäimen työllistysohjelmien puute on akuutti. Selvää myös on, että lisääntyneisiin yksityisen sektorin työpaikkoihin on tähdättävä. Libanonin sijoitus (111.) Maailmanpankin Ease of Doing Business -indeksissä kertoo, että tehtävää on paljon. Samoin sijoitus World Justice Projectin Rule of Law -indeksissä 49. ja alueellisesti sijalla neljäntenä kuudesta valtiosta kertoo parannusten tarpeesta.

Usein toistuvat puheet energialöydöistä ja kaasuhankkeista sekä suunnitelmat niiden pohjalta perustettavan valtiollisen sijoitusrahaston perustamisesta ovat turhia niin kauan kuin sähköntuotantoon (hinnoittelu perustuu edelleen vuoden 1996 tariffeihin), vesijärjestelmään ja muuhun kriittiseen infrastruktuuriin ei kiinnitetä niiden ansaitsemaa huomiota. Asiaan on nyttemmin kiinnittänyt huomiota myös uuden hallituksen energiaministeri, joka pitää libanonilaisten ministereiden lyhyitä kausia yhtenä suurimista ongelmista. Huomiosta onkin vaikea olla suuressa määrin eri mieltä. Poliittisen taloustieteen termeillä Libanonin poliittinen kenttä kärsiikin mitä suuremmassa määrin dynaamisesta epäkonsistenssista.

Aiheesta laajemmin kiinnostuneille The Ulkopolitist suosittelee Maailmanpankin viime syksyksynä julkaistua raporttia Syyrian tilanteen vaikutuksesta Libanonin talouteen. Raportin voi ladata tästä.