Bagdadin Sadr Citynä tunnettu kaupunginosa. Kuva: Wikipedia

Yksi yleisimpiä – ja yksinkertaistavimpia – mediassa esitettyjä narratiiveja Lähi-itään liittyen on ollut mm. Syyriassa ja Irakissa vallitsevien tilanteiden selittäminen osana islamin sunni- ja shiiasuuntausta tunnustavien väestöjen pitkää ja historiallista konfliktia. Tässä perin deterministisessä näkemyksessä uskonnollinen identiteetti ja historiallinen narratiivi esimerkiksi shiialaisuudesta selittävät täysin vaikkapa Nuri al-Malikin harjoittaman politiikan, ja siten maan sunnien kokeman ekskluusion, lähinnä meidän päiviimme sijoittuvien kalavelkojen takaisinmaksuna, joka on ollut jollain tavalla ollut väistämätöntä jo tovin. Kyseessä on tämän näkemyksen mukaan loppumattoman määrän näytöksiä tähän mennessä tarjonnut skisma: lavasteet ovat muuttuneet, mutta dramaturgia ei juurikaan.

Selvää on, että tämä tulkinta – jota myös ns. sektaariset yrittäjät*, ääripäässä Islamilainen valtio omalla variaatiollaan viljelevät – on äärimmäisen ongelmallinen, sen unohtaessa täysin yhteiskunnallisen ympäristön vuorovaikutuksineen ja essentialisoimalla yksilöiden ja ryhmien agentuurin käytännössä yhden kortin, uskonnollisuuden, varaan.

On kuitenkin totta, että sektaarisuus**, eli tässä yhteydessä uskonnollinen identiteetti ja siihen pohjautuva poliittinen toiminta ja mobilisointi, on Syyrian sisällissodan myötä (ja Irakissa jo vuoden 2003 vallanvaihdon jälkeen) noussut merkittävästi esille ja uskonryhmien välit epäilemättä kiristyneet.

Mistä siis sektaarisuudessa on ilmiönä kyse, kun historiallinen uskonryhmien konflikti on poissuljettu? Tässä tekstissä hahmotamme vastauksen raapaisupintaa Irakin esimerkin kautta.

Sektaarisuus Irakin esimerkin hahmottamana

Tärkeintä sektaarisuuden ymmärtämisessä ilmiönä on paikallisen sosio-poliittisen kontekstin hahmottaminen. Uskonnollinen identiteetti ja uskonto Lähi-idässä yleensä ovat, kuten Sami Zubaida on todennut, vain yksi yhteiskuntaa alati muovaavista komponenteista. Irakissa juuri uskonnollisesti motivoitu väkivalta shiiojen ja sunnien välillä on ollut perin vähäistä ennen maan valtiollista olemassaoloa (1921-). Vuotta ennen itsenäistymistä (1920) maan silloista brittihallintoa vastaan kapinoivat sekä sunni- että shiiaväestön jäseniä, yhteistyössä, molempien jakaessa ainakin hetkellisesti nationalistisen näkemyksen Irakista brittihallinnosta vapaana alueena.

Nykymuotoisen valtiollisen olemassaolonsa aikana Irak on kokenut kolme merkittävää tapahtumasarjaa, jotka ovat tasoittaneet tietä nykyiseen, etno-sektaarisuuden määrittelemään poliittiseen järjestelmään. Iranin vallankumouksen (1979) ja sitä seuranneen Irakin ja Iranin välisen sodan tiimoilta Saddam Hussein hallinto tukahdutti väkivaltaisesti shiia-islamistisen Dawa-puolueen, joka oli eräänlaisena Muslimiveljeskunnnasta mallinnettuna poliittisena liikkeenä 1960-luvun alusta lähtien onnistuneesti siirtänyt shiiaväestön kannatusta itselleen sekulaareilta liikkeiltä, etunenässä Irakin kommunistiselta puolueelta ja myöhemmin Baath-puolueelta. Akuuttina turvallisuusuhkana Dawa-puolueen kokenut Husseinin hallinto teloitti liikkeen ideologisen isän Muhammed Baqir al-Sadrin ja tämän sisaren, julistaen liikeen jäsenyyden olevan kuolemalla rankaistava teko. Tämä poliittinen väkivalta ajoi Dawa-puolueen, ml. sen jäljelle jääneen johdon, maanpakoon, josta vuoden 2003 jälkeen nousivat Iranissa ja Syyriassa maanpaonsa vuodet viettänyt Irakin entinen pääministeri Nuri al-Maliki sekä nykyinen pääministeri Hayder al-Abadi, joka vasta hiljan luopui maanpaossa saamastaan Iso-Britannian kaksoiskansalaisuudesta. Suurajatolla Baqir al-Sadrin väkivaltainen kuolema jätti jäljen poliittisesti aktiivisten shiiojen kollektiviiseen muistiin, mikä on huomattavissa etenkin Baqirin apen, Muqtada al-Sadrin johtaman Sadristi-liikkeen kohdalla, jonka kannatusalueilla kuvat edesmenneestä suurajatollasta ovat yleisiä. Huomionarvoista oli, että vuoden 2006 joulukuussa julkisuuteen vuotaneella videolla Saddam Husseinin kuolemantuomiosta kuuluu täytäntöönpanijoiden joukosta “Kauan eläköön Muhammed Baqir al-Sadr!” –huuto, edustaen kansallisen juridisen prosessin sijoittamista omaan (uhri)narratiiviin, viimeisen sanan mahdollistamana.

Syytä on huomioida myös Persianlahden sodan katastrofia seuranneet kapinat Husseinin hallintoa vastaan (1991) kurdivoittoisessa pohjoisessa sekä shiiavoittoisessa etelässä ja ennen muuta niiden brutaali ja väkivaltainen tukahduttaminen, jossa pelkästään etelässä kuoli kymmeniä tuhansia shiioja ja jopa kymmenen prosenttia maan väestöstä ajautui pakolaisiksi sekä kotimaassaan että naapurimaissa, shiiaväestölle tärkeiden pyhättöjen ja historiallisten kohteiden pommituksen ohella.

Nämä ja muut Husseinin hallinnon aikaiset tapahtumat – mm. shiiaväestön uskonnollisen identiteetin ilmaisun rajoittaminen – edesauttoivat osaltaan maanpaossa olleen tulevan poliittisen eliitin käsitystä itsestään ennen muuta oman uskonryhmänsä edustajina ja puolustajina. Kyseessä oli näkemys, jonka myös vuonna 2003 Irakiin hyökänneiden Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten etabloima väliakaishallinto hyväksyi, ollen omalta osaltaan mukana institutionalisoimassa, ja joka edelleeen muodostaa merkittävän haasteen Irakille, kuten Ulkopolitistissakin on aiemmin mainittu.

Toisaalta valtion instituutioiden ja turvallisuustilanteen romahdukset edesauttoivat sektaarisuutta ja uskonnollisen identiteetin nousua yhteiskunnallisen järjestäytymisen perustana, etenkin kun miehityksen jälkäisessä välittömässä kaaoksessa oli yksilötasolla usein kyse taloudellisen selvitymisen ohella myös fyysisestä selviytymisestä.

Merkittävä muutos sektaarisissa suhteissa vuoden 2003 jälkeen onkin myös sunniväestön uskonnollisen identiteetin js sektaarisuuden käsitteen nousu narratiiviin ja julkiseen diskurssiin, siinä missä aiemmin sunniväestön identiteetti on ensisijaisesti pyörinyt mielletyn irakilaisuuden ympärillä. Voidaankin sanoa, että shiialaisen uhrinarratiivin rinnalle on vuoden 2003 syntynyt kilpaileva uhrinarratiivi, joka linkittityy sunniyhteisön kokemaan sektaarisuuteen ja poliittiseen ekskluusioon, jonka kokemiseen esimerkiksi Nuri al-Malikin harjoittama politiikka jätti aivan liikaa tilaa silloinkin kun se ei ollut luonteeltaan sektaarista tai sektaarisuudesta hyötyvää. Tätä sunnien keskuudessa muodostunutta uhrinarratiivia rakentamassa ja siitä hyötymässä ovat olleet eritoten sunnien Irakin keskushallintoa vastaan aseellisesti taistelleet, nationalistiset sunnikapinallisryhmittymät kuten Baath-puolueeseen linkitetty ns. Naqshibandi-ryhmä sekä 1920 vallankumouksen prikaatit, joista varsinkin ensimmäinen on ollut tukemassa entisen Isisin operaatiota Mosulin valtausta ennen ja sen aikana. Sunninationalistinen näkemys Irakin tulevaisuudesta on kuitenkin suuressa ristiriidassa Islamilaisen valtion transnationalistisen jihadismin kanssa – ero on valtiollisten instituutioiden hallussapidon ja niitten täydellisen tuhon välinen.

Sektaarisuus ei synny tyhjästä

Mitä Irak meille sitten kertoo uskonnollisesta identiteetistä ja sektaarisuudesta? Ainakin sen, ettei sektaarisuus siis ole sui generis -ilmiö tai tapahdu itsestään, vaan on yhteiskunnallisen ympäristön ja sen tapahtumien mahdollistama tai rajoittama ilmiö. Tämä yhteiskunnallinen ympäristö voi muokkautua sekä kansainvälisesti ja alueellisesti vaikuttavan tapahtuman seurauksena (Iranin vallankumous, tuoreempana esimerkkinä Syyrian sisällissota) että kansallisella ja paikallisella tasolla, esimerkiksi juuri reaktiona alueelliseen tapahtumaan. Ilmiön hahmottamista mutkistaa entisestään myös “koetun” ja “todellisen” välisen sektaarisuuden ero. Esimerkiksi juuri entisen pääministeri Nuri al-Malikin Iraqiya-puolueen sunnipoliitikkoihin kohdistamat pidätysmääräykset olivat todennäkköisesti ennen muuta valtapoliittisia, mutta sunniyhteistö koki ne laajasti sektaarisena eli uskonnollisen identiteetin määrittelemänä.

Totuuspohjalla ei loppujen lopuksi ole väliä, koska asiat ovat Irakin erittäin monimutkaisessa poliittisessa ympäristössä “kokijalle” sitä, miltä ne näyttävät. Onkin helppo nähdä, miten hyvinkin perustein sektaarisuudeksi koettu vääryys muodostuu helposti päätöksentekoketjuiksi, jotka lisäävät todellista tai tahallista sektaarisuutta. Irakin identiteettipolitiikassa raja koetun ja todellisen välillä onkin vaarallisen häilyvä ja mahdollisuus sektaarisen väkivallan kiihtymiseen läsnä.

* Sektaarinen yrittäjä on taho, joka joko retoriikan tai poliittisen väkivallan tasolla pyrkii lietsomaan sektaarisuutta oman poliittisen valtansa lisäämikseksi

** Terminologisesti on syytä huomata, että aiheen tiimoilta Suomessa yleisesti käytetty “sektarianismi” tarkoittaa samaa asiaa. Tässä tekstissä käytössä on kuitenkin “sektaarisuus”, joka kirjoittajan mielestä korostaa, että kysessä on enemmänkin ominaisuus, piirre tai ilmiö varsinaisen ideologian sijaan, mikä ei toki poissulje sektaarisuuden ideologista valjastamista.