Syyskuun alussa Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry yhdessä puolustusministeri Chuck Hagelin kanssa julisti kansainvälisen koalition synnyn, jonka tehtävänä on Islamilaisen valtion uhkan heikentäminen ja tuhoaminen. Noin kuukautta aikaisemmin, Islamilaisen valtion – tutummalta nimeltään Isis – radikaalin ideologian ja systemaattisen raa’an väkivallankäytön kombinaatio oli ajanut Yhdyvallat käynnistämään sotatoimet ryhmää vastaan Irakissa. Nopeasti kuitenkin tehtävän laajuus ja siihen osallistuvien määrä kasvoi: yli 60 valtiota on liittynyt koalitioon, jonka toimet Isistä vastaan ulottuvat Irakiin ja Syyriaan.

Yhdysvaltain johtama – ja vielä näppärää nimeä vailla – kansainvälinen anti-Isis-koalitio on käynyt sotaa järjestöä vastaan jo kolmatta kuukautta. Paljon huomiota on keskitetty koalition ilmaiskuihin ja niiden tehokkuuteen puintiin, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt koalition strategian ja tavoitteiden analysointi, etenkin suhteessa siihen miten Isis pyritään tuhoamaan Syyrian maaperällä. Tämä kirjoitus pyrkii käsittelemään anti-Isis-koalition tavoitteita ja kohtaamia rajoitteita, ja sitä miten koalition sodankäynti vaikuttaa Syyrian sisällissotaan.

Irak ensiksi

Ylimmällä tasolla, se mitä anti-Isis-koalitio pyrkii tekemään on varsin selvää: heikentämään ja, ajan myötä, tuhoamaan Isis-järjestön (englanniksi: degrade and ultimately destroy). Tämä pyritään toteuttamaan Kerryn esittelemän viiden pääsuuntauksen kautta, joihin lukeutuu sotilaallinen tuki kumppaneille, ja erinäisiä toimia Isiksen toimintakyvyn ja –edellytysten heikentämiseksi, mukaan lukien rahoituslähteiden sulkeminen, vierastaistelijoiden tulon esto ja alueelliseen humanitaariseen tilanteeseen vastaaminen. Koska kyseessä on ei-institutionalisoitu liittouma, niin eri valtiot ja valtioyhdistelmät ovat aktiivisia eri suuntauksissa. Yleisellä tasolla anti-Isis-koalition tavoitteet ovat järkeviä, mutta kuvio monimutkaistuu heti kun sitä pyritään soveltamaan. Koska Isis toimii sekä Syyrian että Irakin alueella, ja pystyy esteettä siirtämään miehiä ja varusteita rajan yli, ryhmän tuhoaminen vaatii samanaikaisia toimia molemissa maissa.

Irakin puolella rajaa, se miten Isis pyritään karkoittamaan maasta on periaatteessa selkeää: sotilaallinen tuki Irakin keskushallinolle, Irakin Kurdistanin alueelliselle hallinnolle, ja mahdollisesti myötämielisille sunniryhmille taistelussa Isistä vastaan, koulutuksen, aseistuksen, ja rajattujen ilmaiskujen muodossa; samalla pyritään vahvistamaan Irakin sunniyhteisön osallistuttamista Irakin poliittiseen prosessiin. Tämä ei ole suinkaan ongelmatonta. Irakin turvallisuusjoukkojen (ISF) toimintakyvyn vahvistaminen ja maineen rehabilitiointi on välttämätöntä, mutta myös hyvin hidas prosessi. Toistaiseksi ISF ei kykene – edes Yhdysvaltojen käynnistyttyä ilmapommitukset Isistä vastaan – pysäyttämään Isiksen etenemistä, saatikka palauttamaan menetettyjä alueita Bagdadin haltuun. ISF:n valmius nojata Iranin tukemiin shiamilitioihin myös pikemminkin eskaloi sektaarista konfliktia Irakissa, hetkenä jolloin sektaarisuuden vähentäminen on oleellista poliittisen sovun aikaansaamiseksi.

Vaikka Irak on hyvin vaikea konteksti, niin lähtökohtainen lähestymistapa Isiksen heikentämiseen on tuntuvasti selkeämpi kuin Syyriassa – missä Isis pitää päämajaansa ja on vierastaistelijavirran pääkohde. Syyria on vajonnut sisäisessä konfliktissaan tuntuvasti syvemmälle; siinä määrin, että maa on karkeasti jakautunut kolmeen keskenään sotiviin leiriin; Bashar al-Assadin regiimin, Syyrian eri oppositioryhmien ja Islamilaisen valtion kontrolloimiin lohkoihin. Vaikka Isiksen vastustajia löytyy Syyriasta, niin on mahdotonta puuttua Isiksen läsnäoloon Syyriassa sekaantumatta, ja pidemmän päälle osallistumatta, maan vaikeaan ja veriseen sisällissotaan. Washington on toistuvasti osoittanut, että sillä ei ole poliittista tahtoa tähän.

Syyria myöhemmin

Poliittisen tahdon ja toimintaympäristön haasteellisuuden yhteisvaikutuksen tuloksena virallisesti anti-Isis-koalitiolla on ”Irak ensiksi”-strategia, jossa ”tuhotaan Isis Irakissa, palautetaan Irakin ja Syyrian välinen raja, ja häiritään Isisin toimintaa Syyriassa.” On kuitenkin hyvinkin huomattava riski, että koalition toiminta muuntuukin ”Irak ensiksi, Syyria myöhemmin jos koskaan”-politiikaksi. Esimerkiksi, jos tarkastelee Yhdysvaltain julkaisemaa anti-Isis-strategiaa, niin vaikka toimet Syyriassa ja Irakissa ovat samankaltaisia – iskuja, koulutusta ja muuta tukea liittolaisille – niin Irakissa niiden tavoitteena on Isiksen karkoittaminen, kun Syyriassa niiden tavoitteena on Isiksen toimintakyvyn häiritseminen.

Ero anti-Isis-strategiassa Irakin ja Syyrian välillä on korostunut entisestään koalition aloitettua ilmaiskut Syyriassa syyskuun alussa. Irakissa merkittävimmät ilmaiskut ovat yhdistyneet paikallisten liittolaisten hyökkäyksiin – Mosulin padon takaisinvaltaukseen ja Erbilin suojeluun – ja hyötyneet ilmatulenjohdosta. Tämän lisäksi koalitio on toteuttanut lukuisia yksittäisiä iskuja Isiksen taistelijoihin tai infrastruktuurin Irakissa. Ilmaiskut Syyriassa ovat pitkälti olleet yksittäiskohteita vastaan ja luonteeltaan opportunistisia – eli ne ovat kohdistuneet helposti tunnistettaviin ja staattisia Isis-kohteita vastaan. Sitä mukaa kun tunnistettavat kohteet ovat vähentyneet, niin samaa tahtia on koalition iskujen aktiivisuus. Myöskin, Syyriassa Yhdysvallat on kohdistanut iskuja niin kutsuttua ”Khorasan-ryhmää” vastaan, joka nimestään huolimatta ei ole erillinen toimija vaan al-Qaeda-aktiiveista koostuva Jabhat al-Nusran osa. Khorasan-ryhmä päätyi kohteiden listalle, sillä se mahdollisesti suunnittelee iskuja länttä vastaan, mutta tämän sisällyttäminen kohdelistaan myöskin vihjaa, että Yhdysvallat voisi tulevaisuudessa iskeä Jabhat al-Nusraa vastaan – ryhmä on luokiteltu terrorijärjestöksi joulukuussa 2012.

Syyrian targetointiin on tullut muutosta vasta Kobanen rajakaupungin taisteluiden aikana – johon koalitio on kohdistanut noin puolet Syyriaan tehdyistä iskuista estämään kaupungin kaatumisen Isiksille. Kobanen kurdipuolustajien tukeminen on kuitenkin ollut vaikeaa ja hyvinkin improvisoitua. Ilmatulenjohdon puute on vaikeuttanut tarvittavien täsmäiskujen tekemistä Isis-taistelijoita vastaan, ja tämän luomista vaikeuttaa Yhdysvaltain kriittinen suhtautuminen Syyrian kurdien PYD-puolueeseen. Ylipäätäänsä, Kobanen taistelu on nostanut esille miten vaikea suhde onkaan Yhdysvaltojen ja sen toivomien paikallisten anti-Isis- liittolaisten kanssa Syyrian opposition keskuudessa.

Haetaan: luotettavaa yhteistyökumppania Syyriassa kanssasotijaksi

Surullisen hyvä esimerkki tästä huonosta suhteesta on Presidentti Obaman anti-Isis-strategian osana esittämä $ 500 miljoonan ”train and equip”-ohjelma Syyrian oppositiolle. Ensinnäkin, tämä aloite ei ole ensimmäinen laatuaan: Yhdysvallat on tukenut opposition aseistamista ja kouluttamista viimeistään kesästä 2013 lähtien, yhdessä alueellisten liittolaistensa kanssa. Toinen ongelma on nykyisen ja sitä edeltäneiden aloitteiden vaatimaton skaala: noin 5.000 oppositiotaistelijaa – kokonaisuudessaan Syyrian aseellisen opposition vahvuuden arvellaan olevan noin 75.000–115.000 – jotka olisivat toimintakykyisiä nopeimmillaan kahdeksan kuukauden päästä – eli juhannuksena 2015.  Silloinkaan he eivät kykenesi valloittamaan takaisin maata Isikseltä.

Isoin ongelma Syyrian opposition tukemisessa Isistä vastaan on kuitenkin se, että vieläkään Yhdysvallat ei ole päättänyt kenelle tätä apua tarjotaan. Huolestuttavaa anti-Isis-strategian kannalta on se, että Yhdysvallat on määritellyt ettei se tule jatkamaan yhteistyötä vanhojen kumppaneiden kanssa. Syyrian opposition edustajat eivät saaneet kutsua anti-Isis-koalition kokoukseen lokakuussa, joka alleviivaa, että pyrkimys luoda paikallista anti-Isis-voimaa tullaan aloittamaan alusta.

Mutta kenen kanssa sitten? Sitkeä ongelma Syyrian aseellisen opposition kanssa on ollut sen hajanainen ja jakaantunut luonne; eri ryhmillä ja niistä koostuvilla liittoumilla on tiivistä yhteistyötä, mutta niistä on vaikeaa löytää yksittäisiä kumppaneita. Näin on etenkin jos ei halua liittolaisille luovutettujen aseiden siirtyvän eteenpäin muille ryhmille kuten Isikselle (sotasaaliina tai defektioina) tai Jabhat al-Nusralle, joka on osallinen anti-Assad ja anti-Isis taisteluihin. Siitäkin huolimatta, että tähän asti annettu materiaalinen tuki on pitkälti pysynyt niillä joille se on annettu, tämä on symbolisesti hyvinkin tuntuva huoli länsimaille ja sellainen joka on rajoittanut niiden halukkuutta Syyrian opposition tukemiseen.

Lähtökohtainen kitkan lähde Yhdysvaltain ja Syyrian opposition välillä kuitenkin on se, että Yhdysvallat ei ole ollut valmis sitoutumaan opposition käymään taisteluun Assadin hallinon kaatamiseen. On toki korostettava, että suhtautuminen Assadin hallintoon myös hajoittaa anti-Isis-koalition omia rivejä. Etenkin Turkki, ja monet ilmaiskuihin osallistuneet arabimaat, edelleenkin painottavat Assadin hallinton kaatamisen välttämättömyyttä. Jos nämä maat ovat merkittävässä roolissa opposition kouluttamisessa, tai jopa lähettävät erikoisjoukkoja Syyriaan Isistä vastaan, on hyvin vaikea uskoa, että tämä ei heijastuisi taistelussa Assadia vastaan. Myös koalition länsimaista kuullaan samanlaisia ilmaisuja, että Assadin syrjäyttäminen on edelleen lopputavoite Isiksen vastaisessa kampanjassa.

Se mitä Yhdysvallat koalitioineen anti-Isis-strategiassa tarjoaa Syyrian oppositiolle on kanssasotimista Isistä vastaan samalla kun se painokkaasti pysyy erossa sisällissodasta opposition ja regiimin välillä. On varsin ymmärrettävää, että oppositiolle tämä ei ole kovin huokutteleva vaihtoehto. Mutta ilman Syyrian opposition tukea koalition toiminta Syyriassa keskittyy Isiksen patoamiseen ilman realistista suunnitelmaa sen tuhoamiseksi.

Isiksen tuhoaminen edellyttää Syyrian sisällissodan ratkaisemista

Painottamalla toimia Irakissa ja rajoittamalla toimensa Syyriassa kansainvälinen anti-Isis-koalitio tavoittelee parasta ratkaisua: vastenmielisen ja vaarallisen järjestön tuhoamista ilman, että ajautuu osalliseksi vaikeaan ja veriseen konfliktiin Syyriassa. Tämä on kuitenkin harhaa, sillä yksinkertaisesti ei ole mahdollista karkottaa Isistä Syyriasta sekaantumatta maan sisällissotaan.

Isis itsessään ei ole keskeinen osa Syyrian sisällissotaa – sen ydin on edelleenkin taistelu opposition ja regiimin välillä – mutta konfliktin tuottama tuho, radikalisaatio ja yhteiskunnan hajoaminen on luonut ryhmälle vahvat toimintaedellytykset, sekä ideologisesti että materialisesti. Kansainvälisesti, Isiksen läsnäolo Syyriassa vahvistaa Assadin regiimin ruokkimaa valheellista narrativia siitä, että konfliktissa ainoat vaihtoehdot ovat Assadin tai kalifaatin välillä. Tämä on totta, siitäkin huolimatta Assadin hallinnon toimet ovat olleet keskeisiä jihadististen toimijoiden vahvistumisessa Syyriassa.   Myös se, että Isis on keskittänyt voimaansa tuhoamaan muita pienempiä oppositioryhmiä on suoraan vahvistanut Assadin hallintoa ja mahdollistanut sen tuoreen yrityksen piirittää ja valloittaa Aleppon kaupunki.

Iskemällä Isistä vastaan Syyriassa, kansainvälinen koalitio tahtomattakin vaikuttaa konfliktin tasapainoon. Huonosti toteutettuna se myös vaikeuttaa suunnattomasti Syyrian sisällissodan ratkaisua, joko kasvattamalla regimiin toivoa voitosta, tai ruokkimalla erimielisyyksiä Syyrian opposition keskuudessa. Syyrian oppositioryhmien tukeminen on tärkeä keino heikentää Isistä, mutta se kostautuu jos sitä ei yhdistetä laajempaan toimintaan Syyrian sisällissodan päättämiseksi. Päällimmäinen keino tässä suhteessa tulisi olla palauttaa kipeästi tarvittu rauhanprosessi Syyriassa jälleen elinvoimaiseksi.