Perjantaina 28. marraskuuta eduskunta hyväksyi kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Aloitteella on vielä hieman matkaa laiksi asti, mutta astuessaan voimaan lakiuudistus on tärkeä askel kohti yhdenvertaisempaa ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat myös kansainvälisesti ja maailmanpoliittisesti merkittävä kysymys, joten kysymmekin: miten Suomi vertautuu kansainvälisesti hlbtiq -oikeuksissa? Entä miten seksuaali- ja sukupuoli-identiteettikysymykset vaikuttavat Suomen ulkopolitiikassa?

Kysymys hlbtiq- eli homo-, lesbo-, bi-, trans-, inter– ja queer -oikeuksista Suomessa, kuten esimerkiksi oikeus avioliittoon, liittyvät tietysti monella tapaa varsin kansallisiin debatteihin poliittisista oikeuksista ja tasavertaisuudesta yhteiskunnassa – sekä erityisesti siihen, miten uskonto vaikuttaa näkemyksiin oikeuksista. Tämän blogin aihepiirin kannalta mielenkiintoista ovat kuitenkin yhteydet kansainvälisiin kysymyksiin, esimerkiksi kansainvälisten ihmisoikeuksien käsitteeseen. Varsinkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat ovat pyrkineet luomaan siltoja hlbtiq-liikkeen ja kansainvälisten ihmisoikeuksien välillä. YK:n ihmisoikeusjulistus itsessään on vuodelta 1948, ja siten sukupuolinäkökulmasta jonkin verran vanhentunut asiakirja: sen englanninkielisessä versiossa esimerkiksi käytetään yksinomaan maskuliinista persoonapronominia, sen sukupuolikäsitys on binäärinen, eikä seksuaalivähemmistöjä mainita erikseen. Ajatus universaaleista eli kaikkia koskevista ihmisoikeuksista on kuitenkin varsin voimakas poliittinen ajatus, ja ihmisoikeudet ovatkin päätyneet keskeiseksi osaksi hlbitq -liikkeen poliittista sanastoa. Kansainvälisessä laissa on myös pyritty yhdistämään ihmisoikeuslainsäädäntö hlbtiq -oikeuksiin esimerkiksi v. 2006 laadituissa Yogyakartan periaatteissa.

Keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista Suomessa sai ihmisoikeusnäkökulmasta myös hieman yllättäviä piirteitä. Sisäministeri Päivi Räsänen nimittäin esitti Radio Helsingin haastattelussa näkemyksen, jonka mukaan tasa-arvoinen avioliittolaki olisi YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen. Räsäsen siteeraamassa julistuksen 16. artiklassa ei kuitenkaan millään tapaa rajata avioliittoa miehen ja naisen väliseksi, vaan pikemminkin korostetaan osapuolien vapaa-ehtoisuutta ja naisten tasavertaista asemaa. Lisäksi jos otetaan huomioon, että julistuksen 2. artikla nimenomaisesti kieltää syrjinnän ja julistuksessa mainittujen oikeuksien eväämisen, lienee aiheellista katsoa Räsäsen tulkinnan olevan erittäin vääristetty. Ihmisoikeuksien kieli tähtää nimenomaan oikeuksien yhdenvertaisuuteen ja tasapuolisuuteen lain edessä, ja on varsin nurinkurista käyttää ihmisoikeusjulistusta keinona rajoittaa yhdenvertaisuutta.

Kansainväliset ihmisoikeudet toki kärsivät samasta ongelmasta kuin kaikki muutkin ihmisten sopimat lait: niitä voi pyrkiä soveltamaan valikoidusti ja omia tarkoitusperiä palvellen – lain hengen vastaisesti, mutta sen kirjaimen mukaisesti. Puhuttaessa kansainvälisestä laista ongelmat tietysti moninkertaistuvat, sillä ei ole olemassa kansainvälistä auktoriteettia, joka voisi pakottaa valtiot noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia ja tapaoikeutta. Myös YK:n ihmisoikeusjulistuksen noudattamisessa on kaikkialla maailmassa edelleen puutteita. Myös Suomessa rikotaan ihmisoikeuksia, ja sukupuolivähemmistöjen kannalta yksi räikeimmistä loukkauksista liittyy transsukupuolisten pakkosterilisaatioon. Tällä hetkellä voimassa oleva laki määrää, että juridista sukupuoltaan vaihtavan on todistettava olevansa ”steriloitu tai […] muusta syystä” lisääntymiskyvytön. Hallituksen on tarkoitus esittää lakimuutosta keväällä, mutta jos asiaa ei ehditä käsittelemään ennen vaaleja, voi uudistus jäädä tekemättä.

Kansainvälisestä näkökulmasta mielenkiintoista on hlbtiq-politiikan rooli Suomen identiteetin luomisessa. Tämä ei tietysti rajoitu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskeviin kysymyksiin. Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa usein seurataan varsin tarkkaavaisesti, mitä esimerkiksi Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa ajatellaan ajankohtaisista aiheista, kuten esimerkiksi Nato-jäsenyydestä. Helsingin Sanomat otsikoi näyttävästi lauantaina, että ”Suomi liittyi avioliittokysymyksessä Länsi-Euroopan maiden joukkoon”, ja myös itse kansalaisaloitteessa käydään perusteellisesti läpi maita, joissa avioliittolaki on jo sukupuolineutraali. Pääministeri Alexander Stubbkin ehti iloitsemaan siitä, että ”Suomen lainsäädäntö on tulossa samalle tasolle muiden Pohjoismaiden ja länsimaiden kanssa”. Presidentti Sauli Niinistö puolestaan noudatti samaa sapluunaa kuin ulkopolitiikan johdossa: kantaa otetaan vasta, kun tulos on selvä.

Suomen poliittiseen identiteettiin liittyykin paljon kipupisteitä. Kysymys siitä, onko Suomi osa itää vai länttä (sikäli kun nuo kategoriat edes ovat ajankohtaisia) ei ole tänä päivänä avoin kysymys: Suomi kokee olevansa vankasti liberaalien länsimaiden joukossa. Historiallisesti Suomen identiteetti ja maailmanpoliittinen ”sijainti” ovat kuitenkin olleet vaikeampia aiheita. Kylmän sodan aikana ulkopoliittisen liikkumavaran määrä oli huomattavasti vähäisempi ja sen laatua tarkkaili Moskova. Paikka blokkien välissä iskostui kollektiiviseen tajuntaan, eikä tänäkään päivänä esimerkiksi osallistuminen länsimaiseen puolustusliittoon houkuttele enemmistöä suomalaisista. Pian satavuotinen Suomi etsii yhä paikkaansa maailmassa, eikä itsetutkiskelu suinkaan rajoitu ulko- ja turvallisuuspoliittisiin valintoihin. Varsinkin elämänlaadusta sekä koulutus- ja tasa-arvopolitiikasta puhuttaessa Suomi seuraa varsin tarkkaavaisesti sitä, mitä muut siitä ajattelevat.

Miten Suomi sitten sijoittuu kansainvälisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöasioissa? Parantamisen varaa ainakin löytyy: eurooppalaisella mittapuulla Suomi on ylempää keskikastia. Kansainvälisen hlbtiq-järjestö ILGAn Euroopan-osaston vuoden 2014 raportissa Suomi sijoittuu 49 maan joukosta sijalle 17, Montenegron ja Albanian väliin. Naapurimaista Ruotsi ja Norja löytyvät sijoilta 7 ja 5, kun taas Venäjä löytyy listan viimeiseltä sijalta. Avioliittolain uudistus vienee Suomea lähemmäs kärkeä, eikä uudistus jäänyt kansainväliseltä lehdistöltäkään huomaamatta.

Hlbtiq -oikeuksissa on kuitenkin valtavia maantieteellisiä eroja. The Guardianin erinomainen infografiikka ja kartta aiheesta paljastavat esimerkiksi, että homoseksuaalisuus tai transsukupuolisuus ovat yhä laittomia lähes 80 maassa maailmanlaajuisesti. Eurooppa ja Pohjois-Amerikka ovat ainoita maanosia, joissa homoseksuaalisuus on laillista kaikissa maissa; Afrikassa ja Aasiassa puolestaan homoseksuaalisuus on laitonta useammassa kuin joka toisessa maassa. Tulkinnasta riippuen ainakin viidessä, mutta mahdolliseti jopa kymmenessä maassa seksi saman sukupuolen edustajan kanssa voi johtaa kuolemantuomioon.

Näiden surullisten tilastojen valossa on lohdullista, että Suomessa mennään asiassa eteenpäin. Matkalla kohti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa kannattaa kuitenkin varoa kehnoja vasta-argumentteja. Sukupuolineutraali avioliittolaki ei esimerkiksi vie Suomea tuhoon Rooman tai Kreikan tavoin, väitti kaamean asiantuntijalausunnon lakivaliokunnalle jättänyt professori Tapio Puolimatka mitä tahansa. Ei ole lainkaan tavatonta, että poliittisessa diskurssissa pyritään esittämään vastapuolen ajamia asioita turvallisuusuhkina. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa tästä taktiikasta käytetään käsitettä turvallistaminen, jossa tosin on kyse kokonaisvaltaisemmasta ilmiöstä sekä pyrkimyksestä käyttää poikkeuskeinoja ja syventää pelon ilmapiiriä. Tämä kuitenkin näkyy tavallaan myös keskustelussa avioliittolaista: samaa sukupuolta olevien avioliitot koetaan henkilökohtaisena uhkana, riskitekijänä yhteiskunnan vakaudelle tai ainakin jonakin sellaisena, mitä Kekkonen ei olisi koskaan hyväksynyt. 

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini esimerkiksi väittää Soinin Juutuubi -kanavallaan, että ”perhe on se linnake, joka [homoliitoilla] yritetään murtaa”. Soinin analyysi on hieman nurinkurinen: eivätkö saman sukupuolen kanssa naimisiin haluavat yritä pikemminkin päästä osalliseksi perheinstituutiota sen murtamisen sijaan? Tuntuukin siltä, että tosiasiassa linnakkeen muodostaa syrjintä – oli se sitten sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ihonväriin, syntyperään, tai muuhun seikkaan perustuvaa. Ja syrjintä on se linnake, joka meidän kaikkien tulisi yrittää murtaa.