Suomesta Syyrian ja Irakin konfliktialueelle matkanneet vierastaistelijat ovat herättäneet merkittävästi julkista keskustelua, ja aihetta on käsitelty The Ulkopolitistissakin muutamaan otteeseen. Ilmiö ja sen julkinen käsittely on myös herättänyt huolta muslimiyhteisössä. Tässä kirjoituksessa käsittelen yhtä muslimiyhteisön jäseniltä toistuvasti kuulemaani kysymystä: mikäli Syyriasta ja Irakista palaavia vierastaistelijoita pidetään turvallisuusuhkana, niin miksi ei Israeliin matkanneita, ”IDF:ään liittyneitä vierastaistelijoita” ei yhtä lailla pidetä uhkana? Tässä kirjoituksessa käsittelen tätä kysymystä ja siihen liittyvää problematiikkaa.

Kysymyksessä on kaksi faktavirhettä. Ensiksi, Suomesta lähteneet vapaaehtoiset eivät ole liittyneet IDF:ään vaan toimivat vapaaehtoistyössä kansalaisjärjestö Sar-Elissä. Suomenkielisen Facebook-sivuston mukaan Sar-Elin tehtävä ”on auttaa ja tukea Israelia vapaaehtoistyöllä” (tarkemmat tiedot löytyvät järjestön kotisivuilta). Yksi tapa, jolla Sar-Elin vapaaehtoiset pyrkivät auttamaan ja tukemaan Israelia on työskentely IDF:n varastoilla. Tämä vapaaehtoistyö eittämättä tukee logistisesti IDF:n toimintaa, mutta ohjelman kautta Israeliin matkanneita henkilöitä ei kuitenkaan voida pitää IDF:ään liittyneinä sotilaina tai sotilaalliseen toimintaan osallistuvina henkilöinä. Tällaisia henkilöitä kuitenkin edustavat ne Suomessa asuvat tai asuneet Israelin kaksoiskansalaiset, jotka ovat suorittaneet asepalveluksensa IDF:n riveissä.

Toiseksi, niin Sar-elin vapaahtoiset kuin IDF:n riveissä palvelleet kaksoiskansalaiset eivät täytä vierastaistelijan määritelmän kaikkia kriteereitä. Thomas Hegghammer on määritellyt vierastaistelijan henkilönä, joka  on liittynyt aseelliseen ryhmään ja toimii osana aseellista kapinaa; jolla ei ole konfliktialueena toimivan valtion kansalaisuutta tai läheistä etnisiä tai sukulaisuussidettä konfliktin osapuoliin; ja joka ei kuulu sotilaalliseen organisaatioon tai saa toiminnastaan palkkaa. Vierastaistelijoiden syyt osallistua konflikteihin ulkomailla ovatkin usein sidoksissa ideologiaan tai identiteettisyihin.

Osa näistää kriteereistä täyttyy Sar-Elin vapaaehtoisilla. Organisaation kautta lähteneet vapaaehtoiset eivät saa työstään palkkaa, heillä ei (usein) ole Israelin kansalaisuutta tai etnisiä tai sukulaisuussiteitä konfliktin osapuoliin, eivätkä he kuulu sotilaalliseen organisaation (lue: sotilaallista voimaa käyttävään valtiolliseen instituutioon). Heidän syynsä matkustaa konfliktialueelle ovat myös usein identiteetti- tai ideologia­sidonnaiset. Keskeisin määritelmällinen puute kuitenkin on liittyminen aseelliseen ryhmään. Kuten yllä on mainittu, Sar-El on kansalaisjärjestö eikä aseellinen ryhmä, joka tekee organisaation kautta Israeliin matkanneista vapaaehtoisia, ei vierastaistelijoita. Ei ole myös yksiselitteisen selvää, osallistuvatko henkilöt aseelliseen kapinaan (Israel-Palestiina-konfliktiin) vai eivät. IDF:ään liittyneet sen sijaan ovat yksiselitteisesti suvereenin valtion asevoimissa palvelevia sotilaita eivätkä aseelliseen ryhmää liittyneitä vierastaistelijoita, ja he omaavat  sukulaisuus- ja/tai etniset siteet yhteen konfliktin osapuolista.

Mutta entä itse kysymys? Miksei Israelista palaavia vapaaehtoisia tai asepalveluksensa suorittaneita pidetä mahdollisena turvallisuusuhkana, toisin kuin Syyriaan tai Irakiin matkanneita muslimivierastaistelijoita (ja vapaaehtoisia)? Kysymyksen takana saattaa osaltaan olla uudenlainen variaatio puhkikulutetusta ja virheellisestä sanonnasta ”yhden terroristi on toisen vapaustaistelija”. Ajatuksen mukaan yhden vierastaistelija on toisen terroristi, ja muslimivierastaistelijoita on tarpeettomasti ja/tai tarkoituksenmukaisesti leimattu terroristeiksi johtuen heidän uskonnollisesta identiteetistään. Tämä on kuitenkin osaltaan harhaanjohtava lähtökohta julkisen keskustelun ymmärtämiseen.

Vaikka kotimaista keskustelua vaivaa etupäässä konkreettisen tiedon ja analyysin puute, sekä vakiintumaton ja huonosti ymmärretty terminologia, julkisissa kannanotoissa huolenaihe keskittyy Jabhat al-Nusran, Jaish al-Muhajirin wal-Ansarin ja eritoten Islamilaisen valtion kaltaisiin jihadistisiin ryhmiin liittyneisiin vierastaistelijoihin, joita voidaan oikeutetusti (muttei täysin ongelmattomasti) pitää terroristeina johtuen ryhmien harjoittaman aseellisen toiminnan sekä ideologian luonteesta. Nämä valitettavasti edustavat enemmistöä Suomesta Syyriaan ja Irakiin matkustaneiden keskuudessa viranomaislausuntojen mukaan. Jihadistivierastaistelijat ja heidän edustamansa mahdollinen uhka luonnollisesti saa suurimman osan huomiosta, mutta merkittävää on, ettei vastaavanlaisia pelkoja ole toistuvasti esitetty esim. maallisiin ryhmiin liittyneistä tai Islamilaista valtiota vastustamaan lähteneistä muslimivierastaistelijoista, tai Rami Adhamin kaltaisista humanitaarista työtä tekevistä vapaaehtoisista. Tähän poikkeuksen muodostavat syksyllä vangitut henkilöt, joiden toimista Syyriassa liikkuu ristiriitaisia mielipiteitä ja äärimmäisen vähän tietoa.

Vastaus itse kysymykseen kuitenkin on varsin yksinkertainen. Poislukien satunnaiset ”Islam-kriittiset” kannanotot, julkisessa keskustelussa Syyriaan ja Irakiin matkanneita henkilöitä ei pääosin pidetä (eikä heitä tulisi missään tapauksessa pitää) turvallisuusuhkana sen takia, että he ovat muslimeita vaan siksi, että he ovat liittyneet ryhmiin, jotka näkevät länsimaiset valtiot – mukaanlukien Suomen – vihollisinaan. Keskeistä tämän huolen kannalta onkin, että jihadistiryhmillä on keskeinen rooli konfliktialueella, ja nämä konfliktit vetävät kasvavissa määrin puoleensa henkilöitä, jotka ovat omaksuneet jihadistisen maailmankatsomuksen. Kuten eilinen terrori-isku Pariisissa jälleen osoittaa, globaalin jihadismin voimistuminen on aiheellinen huolenaihe länsimaissa – mukaanlukien Suomessa – vaikka tätä huolta onkin helppo liioitella. Ongelmallisesti, uhkan liioittelua valitettavasti mahdollistaa pohjoismaisittainkin arvioituna niukka viranomaisten tiedotuspolitiikka vierastaistelijavirtaan sekä väkivaltaiseen Islamismiin liittyen. Tämän vuoksi tutkijoilla ja journalisteilla onkin korostunut vastuu siitä, että ilmiötä käsitellään julkisuudessa vastuullisesti.

Yksi hyvä lähtökohta ilmiön vastuulliselle käsittelylle olisi korostaa ilmiön monimuotoisuutta. Konfliktialueelle matkustaa monia erilaisia ihmisiä, monista erilaisista syitä, tekemään monia erilaisia asioita. Julkisuudessa suurimman huomion kuitenkin saavat jihadistiryhmiin liittyvät henkilöt, joka ymmärrettävyydestään huolimatta saattaa vääristää yleistä ymmärrystä ilmiöstä tai sen seurauksista. Yksi lähtökohta paremmalle tälle olisi myös entistä voimakkaammin tuoda esiin, että vierastaistelijailmiö muslimien(kaan) keskuudessa ei itsessään ole positiivinen tai negatiivinen – tai hyvä tai paha – ilmiö, vaan sen luonne ja mahdolliset seuraukset ovat sidoksissa siihen ideologiseen tai identiteettipohjaiseen viitekehykseen, jossa vierastaistelijavirtoja esiintyy, sekä vierastaistelijoita puoleensa vetävän konfliktin luonteeseen.

Henkilökohtaisesti uskoisin, että suomalaisen enemmistön oikeudentajuun mahtuu varsin hyvin halu auttaa syyrialaisia kaatamaan Bashar al-Assadin hirmuhallinto, erityisesti ottaen huomioon sen brutaalin reaktion Syyrian kansannousuun 2011 keväällä.  Sen sijaan suomalaiseen oikeudentajuun tuskin mahtuu, eikä tulisikaan mahtua, että tätä tavoitetta lähdetään toteuttamaan globaalin jihadismin viitekehyksessä. Ja kuten Islamilaisen valtion nousu on jälleen näyttänyt, jihadistiryhmien vahvistuminen poikkeuksetta vaikuttaa negatiivisesti niin konfliktialueen siviiliväestön inhimilliseen turvallisuuteen kuin kansainväliseen turvallisuuteenkin. Jälkimmäiseen liittyen, länsimaissa on jo nähty muutamia onnistuneita ja useita epäonnistuneita iskuyrityksiä Syyrian konfliktiin ja Islamilaiseen valtioon liittyen.

Syyrian ja Irakin konfliktien kontekstissa globaalin jihadismin viitekehyksessä vierastaistelijailmiö voidaan siis varsin aiheellisesti nähdä negatiivisena ilmiönä, vaikka tämä ei luonnollisesti tarkoita sitä, että jokainen konfliktialueelta palaava vierastaistelija (puhumattakaan vapaaehtoisista!) olisi jihadisti tai potentiaalinen terroristi. Sen sijaan Israeliin tai esimerkiksi Ukrainaan matkustaneita henkilöitä ei voida nähdä vastaavanlaisena potentiaalisena uhkana kansainväliselle tai Suomen turvallisuudelle, ja ”vierastaistelijavirran” positiivisuus tai negatiivisuus näille konfliktialueille on tulkinnanvaraisempi kysymys. Fakta kuitenkin on, etteivät Israel tai Ukraina vedä puoleensa sellaisia henkilöitä, jotka haluaisivat ideologisista tai identiteettisidonnaisista syistä toteuttaa poliittista väkivaltaa Suomessa tai muualla länsimaissa. Näin ollen Suomesta Syyriaan tai Irakiin matkanneita jihadistivierastaistelijoita ei voida tai eikä niitä tulisi rinnastaa esimerkiksi Israeliin matkustaneisiin vapaaehtoisiin tai asepalvelustaan suorittaviin kaksoiskansalaisiin, Ukrainaan matkanneisiin vierastaistelijoihin, tai Ruotsista Suomeen talvisodan aikana matkanneisiin vierastaistelijoihin kuten länsinaapurissamme on ehdotettu. Tällaiset rinnastukset eivät palvele ymmärrystä ilmiöstä tai sen mahdollisista seurauksista.