Antti Paronen toimii tutkijaupseerina Maanpuolustuskorkeakoulussa.Yhdysvaltain presidentti Barack Obama on esittänyt tavoitteekseen tuhota Islamilaiseksi valtioksi itseään kutsuvan ryhmittymän. Tämän tavoitteen saavuttamiseen hän on useassa yhteydessä ilmoittanut kuitenkin käytettävissä olevista sotilaallisista keinoista ainoastaan ilmaiskut. Pian ilmaoperaation alkamisen jälkeen, ovat monet korkea-arvoiset yhdysvaltalaisupseerit vihjanneet, ettei tämä strateginen valinta olisi riittävän kaukonäköistä ja että pelkällä ilma-aseen käytöllä kuitenkaan välttämättä päästäisi haluttuun loppuasetelmaan. Korkea-arvoisin yhdysvaltalaisupseeri, puolustushaarakomentajien neuvoston puheenjohtaja kenraali Martin Dempsey on poliittisesti korrektina lausujana esittänyt, että lopulliseen ISIS:n tuhoamiseen saatetaan joutua käyttämään maajoukkoja. Samaiseen neuvostoon kuuluva maavoimien edustaja kenraali Ray Odierno on puolestaan tuonut julkisuuteen divioonaorganisaation esikuntaa koskevan käskyn siirtyä koordinoimaan Irakissa olevien yhdysvaltalaisjoukkoja. Hän on myös useaan otteeseen antanut ymmärtää, että lopulliseen ISIS:n tuhoamiseen on välttämättä käytettävä maajoukkoja. Pelkät ilmaiskut eivät kolmesti merkittävissä komentajatehtävissä Irakissa palvelleen kenraalin kokemuksen perusteella yksin riitä.

Olisiko nopea yhdysvaltalaisjoukkojen keskittäminen Irakiin sitten mahdollisesta? Logistisesti ja sotilaallisesti kyllä, silloisen Afganistanin ISAF-operaation komentajan kenraali Stanley McCrystalin pyytäessä merkittävää joukkolisäystä keskitettiin maahan muutamien kuukausien aikana 30 000 yhdysvaltalaista sotilasta. Vastaava logistinen taidonnäyte toteutettiin Irakissa vuoden 2007 aikana, jolloin maan sunniheimojen kasvavaa tyytymättömyyttä kyettiin hyödyntämään Irakin al-Qaidan, ISIS:n edeltäjän, vastaisessa taistelussa. Tuolloin vastakumoukselliseen strategiaan panostettiin ja lähes 30 000 lisäsotilasta yhdessä nousevan sunnivastarinnan kanssa kykeni vaikuttamaan musertavasti Irakin al-Qaidan kykyyn toimia Irakissa.

Ongelmallisen tämän hetkisestä tilanteesta ja mahdollisesta joukkolisäyksestä tekee kuitenkin Yhdysvaltojen nykyhallinnon raskaan kielteinen suhtautuminen maajoukkojen lähettämiseen. Samanaikaisesti liittolaiset alueella, Syyrian sekulaariksi mielletty oppositio ja kurdien muodostamat ei-valtiolliset sotajoukot kaipaavat kipeästi yhä kattavampaa sotilaallista tukea niin ilmaiskujen, aseistuksen, sotilaallisen koulutuksen kuin taloudellisen tuenkin osalta. Esiin noussut tieto, jonka mukaan presidentti Obama olisi nimittänyt kenraalimajuri Mike Nagatan, urakiidossa olevan erikoisjoukkoupseerin syyrialaiskapinallisten koulutusoperaation johtoon, on herättänyt paljon mielenkiintoa yhdysvaltalaisessa erikoisjoukkoyhteisössä. Eikä varmasti vähiten siksi, että Nagatan tehtävää voidaan pitää erittäin haastavana. Operaation olisi puolustusministeri Chuck Hagelin mukaan määrä toteutua Saudi-Arabian isännöimänä ja ensimmäisen vuoden aikana siinä olisi tavoitteena kouluttaa vähintäänkin 5000 sekulaarin opposition taistelijaa tehokkaiksi sissijoukoiksi Syyrian konfliktiin.

Kaikesta päätellen yrittävät yhdysvaltalaiset laajojen maakomponenttien käyttöönottoa välttäessään samalla välttää vähemmän tunnettua viisautta sodan luonteesta. Siinä missä lausahdus sodasta politiikan jatkeena asuu kaikkien nykyistäkin tilannetta tarkastelevien huulilla, vähemmän on puhuttu ääneen toisesta perustavanlaatuisesta clausewitziläisyydestä: sota pyrkii aina kärjistymään. Tästäkin filosofisesta yleispätevyydestä huolimatta Lähi-idän kamaralle kuitenkin toivotaan länsimaisia saappaita.

Eläköityneen upseerin puhevaltuuksilla esimerkiksi entinen brittiupseeri kenraali David Richards esittää ISIS:n olevan lyötävissä kuudessa kuukaudessa, mikäli Yhdysvallat ja Iso-Britannia keskittäisi alueelle maajoukkojaan. Hän varoitti lausuntonsa yhteydessä olevan naivia uskoa pelkästään ilmaiskujen kykenevän tuhoamaan ISIS:n taisteluvoiman.

Yhdysvaltain sisäpoliittinen retoriikka on tällä alalla ilmiö aivan erikseen. Osasyynä siihen, että presidentti Obama suostui edes ilmakampanjan valtuuttamiseen, voidaan pitää valtavaa sisäpoliittista painetta, joka republikaanisen puolueen parista kumpusi. Puolueensa kovaäänisimmäksi turvallisuuspoliittiseksi puhetorveksi noussut John McCain on vaatinut ISIS joukkojen tappamista ja hänen hengenheimolaisensa asian saattamista lopulliseen päätökseen. Ottamatta poliittisesti kantaa suuntaan tai toiseen, ei Obaman tilannetta puun ja kuoren välissä voida pitää kadehdittavana. Yhtäällä on Yhdysvaltoja kohtaan puhtaan vihamielisesti suhtautuva joukkio, jonka eskapistisena tavoitteena on tuhota ”länsi” ja toisaalla taas sotaväsynyt kansa, joka kokee kontribuoineensa tarpeeksi Lähi-idän ja Keski-Aasian sotiin omia voimavarojaan. Siinä missä Obaman julistama lopullinen tavoite ISIS:n tuhoamisesta on haastava saavutettava, ovat myös hänen poliittisten vastustajiensa esitykset sellaisenaan myös varsin ongelmallisia.

Edellä mainittu kenraali Ray Odierno on ollut kaikesta huolimatta varovainen puhuessaan maajoukoista. Hän on toki korostanut niiden ratkaisevaa asemaa konfliktin päätökseen saattamisen suhteen, mutta ei suoranaisesti ole viitannut siihen, keitä nuo maakomponentissa taistelevat sotilaat lopulta olisivat. Taktikot ja operaatikot voivat yhtälailla todeta tämän ilmiselvän maajoukkotarpeen perehtymällä keskisen komentoalueen ilmaiskuista ja niiden kohteista kertovaan ja muutaman päivän välein päivittyvään listaan komentoalueen omilla sivuilla. Iskuilla vaikutetaan yksittäisiin rakennuksiin, ajoneuvoihin, asepesäkkeisiin ja ryhmityksiin. Toisin sanoen maailman iskukykyisin ilma-ase on sitoutunut tuhoamaan yksittäisiä kohteita yhteiskunnan toimintaedellytysten romahduttamisen sijasta. Tällaisilla ilmaiskuilla kyetään toki katkaisemaan ISIS:n terävin sotilaallinen kärki, mutta lopullinen verkoston tuhoaminen on äärimmäisen hankalaa, vie aikaa ja on erittäin kallista. ISIS tai Islamilainen valtio, haluttiin sitä kutsua kummalla nimellä tahansa, ei kaikesta huolimatta ole valtiollinen toimija, jonka siviili-infrastruktuurin lamauttamalla kyettäisiin viemään asevoimien toimintaedellytykset.

Erityisesti Syyrian tilanteen kannalta koalition maajoukkojen puute tarkoittaa sitä, että ilmaiskut tulevat lähes yhtä yllätyksellisinä alueella tuettaville Syyrian opposition taistelijoille ja kurdijoukoille. Ilman ilmatulenjohtoa ja yhteysupseeristoa alueella toimiviin joukkoihin, ovat liittokunnan ilmaoperaatiot mahdollisesti vieraannuttamassa pohjoisen Syyrian kovia kokeneen väestön tuen ISIS:ä vastaan toimivilta valtioilta. Kenraali Dempsey oli myötämielinen esitettyä arviota kohtaan, jonka mukaan vain noin joka kymmenes ilmaisku osuu maaliinsa. Mikäli tämä arvio on edes oikean suuntainen, ollaan tilanteessa jossa myös siviilitappioiden tuottaminen on lähes väistämätöntä. On muistettava, että ISIS:n kaltainen ei-tavanomainen sotilaallinen toimija osaa suojautua valtaamiensa alueiden siviiliväestön sekaan.

Vaikka sotilaallisesti olisi naivia ajatella, että yhtään yhdysvaltalaisjoukkoja tai heikäläisten tiedustelupalveluiden edustajia ei alueella olisi koordinoimassa ainakin strategisesti merkittävimpien kohteiden ympärillä ilmatulta ja organisoimassa tukea alueella toimiville joukoille, ollaan tilanteessa, jossa kaikkia tehokeinoja ei ole otettu heti operaation alkuvaiheessa käyttöön.

ISIS:ä vastaan taistelevien syyrialaisorganisaatioiden jatkuvat vaatimukset paremmasta aseistuksesta ja laajemmasta tuesta eivät sellaisenaan yllätä. Pyytäjiä Yhdysvaltojen sotilaalliselle tuelle varmasti riittää.

Republikaaninen kongressiedustaja Adam Kinzinger kuvaa pyyntöjen kannalta tilannetta kiusalliseksi. Hänen mielestään Syyrian vapaan armeijan (Free Syrian Army, FSA) pyynnöt ja samalla sen esittämät syytökset tuen vähäisyydestä eivät yhdisty siihen, että hänen mielestään FSA:n tulisi olla kiitollinen edes yhtä heidän vihollistaan vastaan tehtävistä iskuista. Keskeiseksi ongelmaksi hänenkin mielestään muodostuu se, että yhteyttä FSA:n joukkojen ja ilmaiskuja tekevien maiden ilmakomponenttien välillä ei todellakaan ole. Kinzingerin kommenttiin tiivistyykin paljon siitä mitä Yhdysvallat yrittää yhtäältä saada aikaan ja toisaalta välttää: tuhota ISIS ja sotilaallisesti iskeä Venäjän tukemia al-Assadin hallinnon joukkoja vastaan. Kovin problemaattiseksi tämän tilanteen tekee tietysti se, että sekulaari syyrialaisoppositio ei tee eroa vihollistensa välillä.

Nähtäväksi jääkin mikä tulee olemaan Yhdysvaltalaisjohtoisen ilma-armadan vaikutus ISIS:n todelliseen toimintakykyyn, sillä erityisesti Pohjois-Syyrian osalta sitä ei ole kyetty täysin kiistämään. Vastaavasti voidaan kysyä, kuinka kauan tällä strategialla kyetään jatkamaan konfliktin noudattaessa ikiaikaista eskaloitumisen lakiaan.