Lentokone laskeutuu jouluaattona 2014 Tunis-Karthagon lentokentälle. 33-vuotias tunisialainen nettiaktivisti, isä, aviomies ja arabikevään kuuluisa bloggari Yassine Ayari astuu koneesta. Ayari on asunut jo useita vuosia Belgiassa ja Ranskassa, mutta käy edelleen usein Tunisiassa. Tällä kertaa lentokentällä on kuitenkin vastassa poliisi. Ayari pidätetään. Seuraavana päivänä hänet viedään tuomarin eteen, joka ilmoittaa Ayarille sotaoikeuden tuominneen hänet 18.11. poissaolevana kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Tuomio on langetettu Tunisian armeijan ja sen korkean johdon kunnianloukkauksesta, ja se perustuu Ayarin kolmeen Facebook-päivitykseen syksyllä 2014. Niissä hän mm. syytti sen aikaista puolustusministeriä tiedustelunimitysten viivyttelystä, tiedustelutiedon käyttämättä jättämisestä ja valtion maakaupoista ministerimandaatin viimeisinä kuukausina. Ayari esitti syytöksiä myös presidentinvaalit vain neljä päivää aiemmin voittanutta Beji Caid Essebsia vastaan. Tammikuussa 2015 Ayarin tuomio lyhennetään sotaoikeuden uudessa istunnossa yhteen vuoteen. Ayari on edelleen vankilassa.

Ayarin kanssa samana päivänä sotaoikeus tuomitsee myös toisen siivilihenkilön poissaolevana vankeuteen. Sahbi Jouini on Tunisian poliisiliiton johtaja. Hänet tuomitaan kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Jouinia vastaan nostettu syyte liittyy tämän TV:ssä kesällä 2014 esittämiin kommentteihin. TV-esiintymisensä aikana Jouini väitti puolustusministeriön saaneen etukäteistietoa edellisenä päivänä tapahtuneesta iskusta Tunisian ja Algerian rajalla Chaambi-vuorilla. Isku oli eniten kuolonuhreja vaatinut isku Tunisian asevoimia vastaan sitten maan itsenäistymisen vuonna 1956. Myös Ayari esitti myöhemmin samankaltaisia väitöksiä. Jouini ei ole vangittuna, vaan toimii edelleen poliisiliiton johtajana ja esiintyy usein mediassa.

Tunisia oli 2011 arabikevään esikoinen. Neljä vuotta myöhemmin siitä on kasvanut muun maailman silmissä arabikevään lempilapsi. Egyptin sotilasvallankaappaus, Syyrian totaalinen mureneminen ja Libyassa jatkuva käytännön valtiottomuus kertovat tarinaa vallankumousten jälkeisistä karikoista, joiden läpi Tunisia näytti täpärästi purjehtineen. Tunisialla on ollut uusi demokraattisesti äänestetty ja sananvapauden takaava perustuslaki lähes vuoden. Viimeisen kolmen kuukauden aikana Tunisia on valinnut vaaleilla sekä uuden parlamentin että presidentin. Eilen muodostettiin uusi laajempi koalitiohallitus, kun kaksi viikkoa sitten nimitetty hallitus ei pohjansa kapeuden tähden saanut parlamentin luottamusta. Demokraattinen prosessi rullaa eteenpäin, joskus vaivalloisesti. Miksi valtion instituutioiden arvostelusta voi kuitenkin joutua sotaoikeuteen ja vankilaan? Epäonnistuiko vallankumous jos ihmisoikeudet eivät toteudu? Mitä voimme odottaa Tunisialta seuraavaksi?

Sananvapautta vai sanahelinää?

Ayarin ja Jouinin kohtelu on tuomittu niin Tunisiassa kuin kansainvälisestikin. Human Rights Watch, Amnesty International ja Reporters Without Borders muun muassa ovat vaatineet Ayarin vapauttamista ja varoittaneet nyt annettujen tuomioiden merkityksestä ihmisoikeuksille Tunisiassa. Tuomiot ovatkin merkittäviä, koska molemmissa tapauksissa siviilihenkilöt tuomittiin sotaoikeudessa, mikä on mm. YK:n ihmisoikeussopimuksen vastaista. Tunisian 2014 perustuslaki takaa sananvapauden (art. 30). Se kuitenkin sallii (ei lainkaan poikkeuksellisesti) oikeuksien rajoittamisen kansallisen turvallisuuden nimissä (art.48). On huomionarvoista, että sotaoikeuden soveltaminen on Tunisiassa ollut koko sen itsenäisyyden ajan laajaa. Vaikka sotaoikeutta rajattiin jo vuonna 2011, erityisesti sen kunnian- maineen- ja moraalinloukkausartiklan 91 perusteella on tuomittu siviilihenkilöitä myös tämän jälkeen. Habib Bourguiban ja Zine el-Abidine Ben Alin autoritäärisen regiimin aikana vahva ja tärkeä puolustusministeriö on vanha ja voimakas taho, joka on aina suojellut oman instituutionsa ja missionsa selviämistä, ja pysytellyt hallinnosta poliittisesti autonomisena. Sen missio on kansallisen turvallisuuden takaaminen. Kysymys, onko puolustusministeriö kansallisen edun vai oman vaikutusvaltansa takaaja, jää avoimeksi. Kansallinen turvallisuus, kuten The Ulkopolitistillakin on tapana usein huomauttaa, ei ole kiveen kirjoitettu, vaan heijastaa uhkia vallan perspektiivistä. Vahvat instituutiot suojelevat oman vaikutusvaltansa jatkumista.

Viimeaikaiset tuomiot koettelevat rajoja kansallisen turvallisuuden ja yksilönvapauden välillä. Erityisen tärkeää rajojen koettelu on nyt, uutta perustuslakia ensi kertoja sovellettaessa, ja uuden hallituksen hakiessa otetta valtion instituutioista. On pantava merkille, että kesän 2014 Chaambi-iskujen jälkeen keskustelu terrorisminvastaisesta lakialoitepaketista kiivastui. Lopullista pakettia ei ole vielä hyväksytty. Tunisia pelkää Pohjois-Afrikan jihadististen liikkeiden vahvistumista Tunisiassa, sekä Syyriasta ja Irakista kotiin palaavia vierastaistelijoita, joita maasta on lähtenyt n. 3000 – enemmän kuin mistään muualta. Edellisen hallituksen aikana tuomittiin siivilihenkilöitä paitsi sotaoikeudessa puolustusvoimien loukkaamisesta, myös siviilioikeudessa uskonnon ja moraalin loukkaamisesta. Viimeisissä parlamentti- ja presidentinvaaleissa valta siirtyi islamistiselta Ennahda-puolueelta sekularistiselle Nidaa Tounes -puolueelle, jonka pääasiallinen poliittinen alusta sen muodostamisesta 2012 lähtien on ollut sen Ennahdan vastustaisuus. Nidaa Tounes nousi vaalien voittajaksi retoriikallaan islamistien vastustajana. Useiden eri tahojen toiveet ovat tiivistyneet Nidaa Tounesiin liberaalien oikeuksien puolustajana, mutta jo nyt fragmentoituvasta puolueesta on vaikea sanoa minkä klikin etuja se lopulta edustaa. Tästä näkökulmasta on erittäin huolestuttavaa, jos kahdesta sotaoikeuden lähes samasta rikoksesta tuomitsemasta siviilihenkilöstä vankilassa on nettiaktivisti ja vapaana on poliisien, tai toisin sanoen sisäministeriön työntekijöiden liiton edustaja. Yksilönvapaus ei ehkä ole korkeimpana prioriteettilistalla.

Neljä vuotta myöhemmin – business as usual?

Epäonnistuiko siis arabikevään vallankumous kaikkialla? Ollaanko Tunisiassa neljä vuotta myöhemmin hiljalleen liukumassa takaisin autoritääriseen yhteiskuntaan? Joillain tavoin voi tästä nähdä merkkejä. Eilen nimitettyä hallitusta (ja Nidaa Tounes -puoluetta laajemmin) on kritisoitu vanhan kaartin uutena tulemisena. Nidaa Tounes on kasvoiltaan iäkäs ja sen jäseniin kuuluu useita entisen hallitsevan, nykyään kielletyn RCD-puolueen jäseniä. Kirjaimellisesti vanhaa kaartia on edustettuna myös RCD:n ydinjäsenten lisäksi. 21. Joulukuuta Nidaa Tounesin ehdokkaana valittu 88-vuotias presidentti Essebsi ehti ennen vuotta 2011 toimia ulkoministerinä, sisäministerinä, puolustusministerinä, suurlähettiläänä ja parlamentin alahuoneen puhemiehenä. Essebsin pääministeriksi nimittämä 65-vuotias poliittisesti sitoutumaton Habib Essid toimi Ben Alin aikana valtiosihteerinä mm. maatalous- ja sisäministeriöissä, ja oli sisäministeri arabikevään jälkeisessa väliaikaishallinnossa  2011. Presidentin eilen nimittämä 87-vuotias “presidenttiä henkilökohtaisesti edustava ministeri”, tunnettu juristi Lazhar Karoui Chebbi toimi samassa väliaikaishallinnossa oikeusministerinä, ja liittyi sen jälkeen Nidaa Tounes -puolueeseen. Uusi hallitus ei myöskään edusta näissä vaaleissa edustuksensa tuplanneen vasemmiston vaaliliiton ääntä. Voimakas liittojen UGTT-kattojärjestö on edustettuna: ulkoministeriksi nimitettiin Nidaa Tounesin vasenta haaraa edustava liiton entinen puheenjohtaja, ja UGTT:n vaatima talousministeri edellisestä hallituksesta. Arabikevät oli kuitenkin erityisesti nuorten, köyhien ja sorrettujen vallankumous. Näitä ääniä ei hallituksen ja sotaoikeuden välillä ole montaa.

Toisaalta arabikevään vallankumous Tunisiassa on ollut tähän asti menestys. Viime vuoden demokraattisesti saavutetut uusi perustuslaki, parlamentti ja presidentti ovat todisteita Tunisian kansalaisten toivosta ja sitkeydestä nelivuotisen valtionrakennusprosessin aikana. Vuoden 2011 ensimmäisten demokraattisten vaalien osallistumisprosentti hipoi 90%:ä. Vuonna 2014 ännestysinnokkuuden hidastumista oli havaittavissa. Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestysprosentti oli 67%, ja jopa 80% 18-25-vuotiaista boikotoi presidentinvaaleja kokonaan. Eilen nimitettyyn hallitukseen on tulossa vähemmän naisia kuin toivottiin, ja ainut aktiivinen feministi oli tammikuun puolesta välistä korvattu maltillisemmalla naisasiainministerillä. Ennahda heräsi kuitenkin nuorten pettymykseen Nidaa Tounesin vanhuudesta, ja nimitti koalitiohallitukseen vastapainoksi nuoria ministereitä, jotka tuovat kieltämättä uutta ilmettä vanhan kaartin ryhmäkuvaan.

Tunisiassa on havaittavissa äänestäjien, puolueiden ja valtion instituutioiden turhautumista kompromisseihin. Toisaalta se on aivan luonnollista. Hyvinvoiva demokratia on aina rasittavan tehotonta ja täynnä myönnytyksiä. Hallituksen työrauha ei tarkoita yhden puolueen ohjelman läpi runnomista, ja koalitiot vaativat valtavasti yhteistä poliittista tahtoa tehdä päätöksiä. Monet varmasti povaavat Nidaa Tounesin ja Ennahdan yhteistyölle kivikkoista alkua ja nopeaa loppua. Polarisoituneesta retoriikastaan huolimatta puolueet ovat nyt yhdessä hallituksessa, Nidaa Tounesin johdolla. Hallitusyhteistyön tahmeuden sijaan on huolestuttavampaa, jos yksittäiset ministeriöt alkavat ajaa eri poliittisten eliittien etuja. Yassine Ayarin tapauksessa puolustusministeriö laajensi valtuuksiaan parlamentaarisen ja juridisen kontrollin ulkopuolelle tehdäkseen politiikkaansa tehokkaammin ja vailla läpinäkyvyyttä. Tärkeintä tällä hetkellä olisi keskittyä taloudellisen luottamuksen palauttamiseen, koulutuksen uudistamiseen ja työttömyyden, erityisesti nuorisotyöttömyyden helpottamiseen. Jos elinmahdollisuudet on taattu, ei instituutioiden tarvitse pelätä kenenkään jaksavan uhata niitä. Tunisian poliittinen kulttuuri on kuitenkin peräänantamatonta ja osallistuvaa. Niin kauan kuin se on väkivallatonta sitä täytyy saada harjoittaa vapaasti.