Keväällä pitäjien koulukeskusten liikuntasalit ja auditoriot täyttyvät toisaalta politiikasta kiinnostuneesta väestä ja toisaalta Arkadianmäelle haikailevista kansanedustajaehdokkaista. Läpi tasavallan ehdokkailta tentataan erilaisissa paneeleissa myös ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä. Suurimmassa osassa keskustelutilaisuuksista kysytään kantaa Nato-jäsenyyteen, ja valistunut arvaus on se, että moni päätyy vastaamaan:”Suomen ei tällä hetkellä pidä hakea Nato-jäsenyyttä, mutta Nato-optio tulee säilyttää”. Tässä kirjoituksessa käsitellään tarkemmin Nato-optiota. Ensinnäkin, onko sitä ja jos on, missä mielessä ja minkälainen turvallisuuspoliittinen vaihtoehto se on. Toiseksi, miten Ukrainan sota ja kiristynyt kansainvälispoliittinen tilanne optiosta opettaa.

Allekirjoittanut ei ole suinkaan ensimmäinen, joka kysymykseen tarttuu. Hakemalla Googlesta hakusanalla ”Nato-optio” etsijä saa tuloksia yhteensä yli 20 000. Eduskuntavaalikampanjoiden jälkeen tuloksia on todennäköisesti muutama sata tai jopa tuhat enemmän. Rajansa tunteva turvallisuuspoliittinen kommentaattori ei siis yritäkään tiivistää keskustelua yhteen artikkeliin.

Suomessa on tällä hetkellä pientä erimielisyyttä Nato-option suhteen. Hallituksessa turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä usein käsikynkkään kulkeneet pääministeri Alexander Stubb ja puolustusministeri Carl Haglund ovat kohahduttaneet sanomalla, ettei Nato-optiota itse asiassa ole. Taistelupari ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka tämän kaltaisen mielipiteen rohkeni tuoda esille; presidentti Martti Ahtisaari nimittäin totesi samaa jo vuonna 2007. Todennäköisessä tulevassa pääministeripuolueessa Suomen keskustassa ollaan optiosta eri mieltä. Taannoin julkaistu hallitusohjelmaehdotus nimittäin sisältää Nato-option tutussa muodossa, jossa se on ollut sekä Vanhasen toisen että Kataisen hallituksen ohjelmissa, joihin pohjautuivat myös Kiviniemen ja Stubbin hallitusten ohjelmat. Myös merkittävät keskustatoimijat ovat pitäneet asiaa esillä, mihin palataan myöhemmin.

Nato-option perimmäinen merkitys voidaan ymmärtää eri tavoilla, mikä valaisee osittain myös optioon liittyviä erimielisyyksiä. Option historiaan ja alkulähteisiin ei tässä kirjoituksessa perehdytä, vaan se jää muiden turvallisuuspoliittisten tutkimusmatkailijoiden kontolle. Ilmiö voidaan sanoa liittyvät kiinteästi Suomen kylmän sodan jälkeisiin Nato-suhteisiin. Kataisen hallituksen ohjelmassa optio kuului: ”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa ja harjoittaa yhteistyötä Naton kanssa sekä ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä. Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato-jäsenyyden hakemista”.

Nato-optiota on siis viime aikoina lähdetty kiistämään. Muun muassa Haglund on oikeassa, että Suomella ei liittokunnan jäsenyyteen ole mitään VIP-korttia. Hakuprosessiin liittyvistä kysymyksistä voi lukea vaikka someupseeri ja herrasmies James Mashirin blogista (1 & 2), ja prosessiin viitataan vielä kirjoituksen loppupäässä. Optio ei kuitenkaan tyhjenny Haglundin lausuntoon, vaan sen luonnetta ja järkevyyttä on arvioitava myös muista näkökulmista.

Ensimmäinen näistä näkökulmista on sisäpolitiikka. Vanhasen toinen hallitus oli ensimmäinen hallitus, jonka ohjelmassa ylipäätään mainittiin Nato. Maininta voi periaatteessa indikoida Nato-suhteiden lähenemistä, mitä se ikinä de facto tarkoittaakaan, ja asian pitämistä pöydällä sekä toimintamahdollisuutena. Tämän voidaan nähdä olleen esimerkiksi kokoomuksen intresseissä. Porvarihallituksen jälkeinen Kataisen eri sateenkaaren värejä loistanut sixpack taas halusi varauman, mikä heijastanee vasemmalla Nato-kysymykseen liittyviä fiksaatioita. Tiivistäen Nato-optio voidaan nähdä eräänlaisen sisäpoliittisen kamppailun kompromissiratkaisuna ja eräänlaisena puheaktina, jolla on luotu eri osapuolten välille konsensusta, joka ei täysin tyydyttä jäsenyyden vastustajia eikä kannattajia.

Kaksi seuraavaa ja myös merkittävämpää näkökohtaa liittyy ulkopolitiikkaan. Ensimmäinen niistä koskee ulkopoliittista liikkumatilaa, ja se on osittain yhteydessä myös ensimmäisenä mainittuun sisäpoliittiseen merkitykseen. Liikkumavaran ilmaisuun punoutuvaa näkemystä on edustanut muun muassa keskustanuorten puheenjohtaja Teppo Säkkinen, ja argumentissa optio nähdään ilmoituksena eri ilmansuuntiin, että Suomi varaa itselleen mahdollisuuden hakea jäsenyyttä. Tasavallan presidentti Niinistö voitaneen liittää saman näkemyksen edustajaksi hänen korostaessaan aidalla istumisen suomia mahdollisuuksia ja painottaessaan, että Suomella on koska tahansa mahdollisuus jäsenyyden hakemiseen.

Mutta miksi ilmoitusta tarvitaan? Kyseessä on nimittäin itsestäänselvyyden ilmaisu, koska oikeus valita liittolaisensa on eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kiinteä osa. Historiallista taustaa vasten option liikkumavaratulkinta on ymmärrettävissä, mutta vuonna 2015 moinen ilmaisu vaikuttaa pahasti anakronistiselta. Liittyykö Suomen kykyyn tehdä itsenäisiä päätöksiä, jossain ilmansuunnalla tai maan sisällä epävarmuutta? Vai viittaako liikkumavaran painottaminen sitä, että jossain määrin ongelmia itsenäisen päätöksenteon suhteen on? Moisen painotuksen voisi ymmärtää, mikäli Euroopassa pienten valtioiden valintamahdollisuudet olisivat kapenemassa, mitä ei itse asiassa ole nähtävissä. Ukrainan sodan ja maan tulevaisuuden pohtimisen myötä kyseisen periaatteen ylläpitäminen ja sen vaaliminen on saanut jopa lisäpontta. Liikkumavarailmaisun ongelma on siis kiteyttäen se, että siltä näyttäisi puuttuvan perimmäinen syy, rationaali.

Toinen ulkopolitiikkaa koskeva näkemys, on option pitäminen eräänlaisena pelotteena, joka itsessään vähentää Suomeen kohdistuvaa sotilaallista uhkaa ja joka tarvittaessa toimii painostuskeinona. Tätä ajatusta ovat korostaneet, nyt jo option menetystä sureva eduskuntaan takaisin pyrkivä, Matti Vanhanen ja Helsingin Sanomiin vieraskynäilleet suurlähettiläät René Nyberg ja Mats Berquist.

Minkälainen pelote tahi painostuskeino optio sitten on? Pelotteena se on varsin kankea ja epävarma. Ensinnäkin Suomessa pitäisi ensin vallita vähintään suuret puolueet kattava yhteisymmärrys siitä, minkälaisissa olosuhteissa jäsenyys olisi kannattava ratkaisu. Tällä hetkellä sellaista ei ole. Turvallisuuspoliittisissa selonteoissa on viime vuosina puhuttu turvallisuusympäristön arvioinnista ja siitä, että nykytilanteessa tarvetta turvatakuille ei ole. Julkiseen keskusteluun olisi hyvä tuoda näkemyksiä tilanteista, jolloin takuita saatettaisiin tarvita. Ei tarvitse olla Sherlock Holmes ymmärtääkseen, että todennäköinen tarve tälle takuille syntyy tilanteessa, jossa Suomeen kohdistuisi sotilaallinen uhka, johon ei kansallisin kyvyin kyettäisi vastaamaan.

Kysymykseen nivoutuu suomalaisen Nato-keskusteluiden ikuinen paradoksi, jossa ei kansainvälispoliittinen suvantovaihe eikä toisaalta kireäkään tilanne ole sopivia aikoja jäsenyyden hakemiselle. Nyt kuitenkin Ukrainan sodan myötä Suomessa tuntuu vallitsevan yhteinen käsitys, että kireä tilanne ei ainakaan voi olla. Johtopäätös on ihan järkeenkäypä, koska luonnollisesti jo valmiiksi kireän tilanteen eskaloitumisella saattaa olla arvaamattomia vaikutuksia. Arvio voi tosin muuttua, jos kireistä väleistä tulee ”uusi normaali”. Nykyinen arvio näyttää vievän johtopäätöksiin, että jäsenyysratkaisu tulee tehdä, kun tilanne on vakaa ja jos mahdollisuuksien horisontissa on edes ajateltavissa skenaario, jossa turvatakuita voidaan tarvita. Skenaarion realisoituessa se on nimittäin nykyarvion mukaan myöhäistä ja poliittisesti äärimmäisen hankalaa. Toisin sanoen, jos Suomi on sellaisessa uskossa, että tarvittavaa uhkaa ei ole, optiota on turha pitää pöydällä. Jos sellainen taas on näkyvissä, syitä olla hakematta on aika vähän. Pääministerin jo esiintuotu kommentti siitä, että päätöksiä pitäisi tehdä, on validi.

Toinen pelotteeseen liittyvä näkökulma on jäsenyyteen liittyvä prosessi. Naton entinen pääsihteeri Rasmussen totesi, että Suomi ja Ruotsi saisivat jäsenyyden nopeasti täsmentämättä prosessin kestoa. Prosessi sisältää muun muassa dialogi- ja MAP-menettelyt ja kutsumisen jäsenyyteen Naton huippukokouksessa sekä sen jälkeiset neuvottelut. Kysymys ei ole Naton pääsihteerin vaan sen jäsenmaiden ja niiden parlamenttien käsissä – viime kädessä siis myös orbanien ja erdoganien, jotka voivat olla alttiita hypoteettisille vaikutuspyrkimyksille vaikka Venäjältä. Olennainen osa peloteoption ylläpitämistä on siis tietoisuus Naton sisäisestä dynamiikasta ja sen varmistaminen, että hakemuksen jättäminen todella realisoisi jäsenyyden. Iso osa tätä ylläpitoa on varmistaa se, että Yhdysvallat olisi riittävällä painoarvolla asiassa mukana. Tällä hetkellä innokkaimmat ”natottajat” liittokunnan sisällä löytynevät Baltian maista, joista varsinkin Viro on aktiivisesti muistuttanut Suomea jäsenyydestä. Yhtä kaikki, peloteoption ympärillä on epävarmuutta, mikä on nimenomaan uskottavuudesta elävän pelotteen kannalta ongelmallista. Option tuoma lisäarvo Suomen pääasialliseen pelotteeseen, kansalliseen puolustukseen onkin kyseenalaista.

Toinen pelote- ja painostusnäkemykseen liittyvä kansainvälinen kysymys on se, että Suomen liittyminen Natoon merkitsee suuremmassa kuvassa Naton laajentumista, jonka järkevyyttä Naton jäsenmaan arvioivat suhteessa kansainvälispoliittiseen tilanteeseen – esimerkiksi siihen, onko se Nato-Venäjä-suhteiden kannalta järkevää. Tähän mennessä Venäjän intresseihin ei ole mukauduttu; entiset Varsovan liiton maat ovat luikkineet liittokunnan suojiin yksi kerrallaan. Suomen ja Ruotsin jäsenyyksiä voidaan teoreettisesti esimerkiksi Ukrainan sodan kontekstissa ajatella jonkinlaisena Venäjälle arvovaltakolauksen antama rankaisukeinona, mutta siinä vaiheessa Suomen jäsenyyden varsinainen syy, kansallinen turvallisuusintressi, tuntuu hämärtyvän. Toisaalta hakemusprosessiin liittyvä epävarmuus aiheuttaa sen, että Suomi ei kahdenvälisessä suhteessaan Venäjään voi käyttää uskottavasti optiota mahdollisena painostuskeinona.

Kirjoituksessa on hahmotettu Nato-optiota sekä sisä- että ulkopolitiikkaan liittyvänä tekijänä ja kyseenalaistettu sen järkevyys. Samalla on pyritty tuomaan esille, että option taustalla saattaa olla muutakin kuin aavistuksen naiivi ajatus VIP-kortista. Mitä olisi syytä tehdä tästä eteenpäin?

Tärkeintä olisi se, että Nato-tematiikan saataisiin aikaan jonkinlaista selvyyttä. Suomella on mahdollisuus tehdä tai olla tekemättä ratkaisuja huolimatta siitä, pitääkö se optiota esillä vai ei. Kannattajien tulisi kannattaa perustellusti kuin myös vastustajien pitäisi tuoda käsityksensä ilmi taiten. Optiota painottavat voisivat ilmaista käsityksensä siitä, missä skenaarioissa he näkisivät viisaana hakea jäsenyyttä. Hallitusohjelman lyhentämisestä strategiapaperiksi on puhuttu. Samalla on oikea paikka tiputtaa optio pois, sillä, kuten on todettu, VIP-korttia ei ole, liikkumavapauden painottamiselle ei löydy syitä eikä optiosta ole kovinkaan tehokkaan pelotepolitiikan välineeksi. Toivottavasti myös kansanedustajaehdokkaat ottavat puheissaan nämä asiakohdat huomioon.