Krimin valloitukseen osallistuneita Venäjän armeijan ”vihreitä miehiä” Krimillä helmikuussa 2014. Kuva: Wikimedia Commons

Teemu Häkkinen on tehnyt väitöskirjan asevoimien käyttöön liittyvästä parlamentaarisesta roolista Britanniassa (Jyväskylän yliopisto, 2014) ja jatkaa tutkimuksia samalla tiellä. Hän on kiinnostunut asevoimien poliittisesta kontrollista ja demokraattisesta turvallisuuspolitiikasta.

Itä-Ukrainassa käytävää kriisiä määrittelee pitkälti käsitys siitä, missä määrin aseellinen konflikti on Venäjän käymää enemmän tai vähemmän epäsuoraa proxy-sotaa ja mitä seurauksia siitä on muulle Euroopalle, mutta kriisiä voi myös tarkastella haasteena asevoimien ja poliittisen kontrollin suhteelle Euroopassa. Venäjän arvioidun sekaantumisen seurauksena Nato on päättänyt vahvistaa läsnäoloaan Itä-Euroopassa perustamalla kuusi komentokeskusta sekä luomalla 5000 sotilaan nopean toiminnan joukot.

Modernin sodankäynnin sanastoon on tullut käsite hybridisota; se ei ole aivan uusi käsite alan terminologiassa, mutta nyt sitä käytetään julkisessa keskustelussa yleiseen tapaan. Käsitteen takana piilevistä toimintamenetelmistä moni on tullut tutuksi jo historian saatossa. Käsitteellä viitataan sodankäynnin muotoon, jossa sotilaallisen painostamisen lisäksi hyödynnetään psykologisia keinoja esimerkiksi valheellisella ja tarkoitushakuisella viestinnällä, jolla vaikutetaan kansan mielipiteisiin, toteutetaan kybersodankäyntiä, tuetaan levottomuuksia ja hyödynnetään sotilaallisia erikoisjoukkoja. Hybridisota on sekoitus erilaisia keinoja vaikuttaa vastapuolen yhteiskuntaan.

Ukrainan kriisiä tarkastellaan nyt ehkä eniten läntisen liberaalin demokratian ja Venäjän ns. oman tien välisenä konfliktina, olisipa siihen aihetta tai ei. Puhutaan kansainvälisten pelisääntöjen muokkaamisesta tai vahvistamisesta ja käytännössä Euroopan tulevaisuudesta; Euroopan talous takkuilee edelleen ja Venäjä on tämänhetkisistä talouspakotteista huolimatta erittäin merkittävä taloudellinen toimija raaka-aineidensa ansiosta pitkän tähtäimen tarkastelussa. Haluttaisiinpa sitä tai ei, Euroopassa on alkanut uusi sotilaallisen kiristymisen aikakausi. Se ei ole kylmän sodan uusinta, sillä ideologinen polarisaatio puuttuu. Puhutaan etnokansallisesta doktriinista ja Venäjän halusta kasvattaa vaikutusvaltaa. Sen edistämiseen sopivat hybridisodan menetelmät. Erityisesti Itä-Euroopassa pohditaan nyt, miten vastata tällaisiin menetelmiin.

Euroopan näkökulmasta ongelmana on, että kylmää sotaa seuranneina vuosina Länsi-Euroopan sotilaallinen kyky on muuttunut tai suoranaisesti laskenut. Useat Euroopan maat ovat kyenneet osallistumaan sotilaallisiin konflikteihin muun muassa Irakissa, Afganistanissa ja Libyassa, mutta kriisinhallintakykyä on vahvistettu ja korostettu varsinaisten, suursotaan kykenevien joukkojen kustannuksella. Suomen värikäspuheinen kenraali Gustav Hägglund viittasi kirjassaan Rauhan Utopia Nato-maissa esiintyvään ilmiöön puolustuksen ulkoistamisena Yhdysvalloille; oman alueen puolustamiseen ei ole enää satsattu. Puolustuksen tasoon liittyy myös taustatekijöitä: halu keskittyä talouden ylläpitoon budjettileikkausten avulla ja toisaalta asevoimien käytön näkeminen vähemmän maanpuolustukseen kuin kriisinhallintaan liittyvänä; samaten on totuttu toimimaan sotilaallisessa yhteistyössä, jossa taakkaa jaetaan. Nyt pelko on tullut takaisin Eurooppaan ja se heijastuu käsityksiin asevoimista ja niiden roolista.

Kysymys kuuluukin, missä määrin pelko sotilaallisesta uhasta tulee vaikuttamaan Euroopan poliittiseen kenttään ja sitä kautta asevoimien rooliin. Jos hyväksytään olettamus Venäjän nykyisen ulkopolitiikan jatkumisesta, on odotettavissa mahdollisesti Ukrainan kriisin jatkuminen epämääräisen ajan, tai uusien kriisien syntyminen etnisesti sopivilla Venäjän intressialueilla. Uhkakuvana on luonnollisesti myös se, että Venäjä ei jää ainoaksi valtioksi, joka vanhoja kaunoja korjatakseen turvautuu hybridisodan kaltaisiin toimiin. Yhtä kaikki nousee kysymys siitä, missä ja milloin tunnuksettomat vihreät miehet ilmestyvät esiin seuraavan kerran ja miten niitä vastaan toimitaan. Nyt ei koota valtaisia panssarivaunudivisioonia odottamaan vastustajan saapumista, vaan etsitään hienovaraisempaa ja pienemmän mittakaavan valmistautumista, kuten nopean valmiuden erikoisjoukkoja.

Hybridisotaan on haastavaa vastata. Se vaatii jämäkkää, johdonmukaista ja selkeää tosiasioiden toistamista ja perustelemista. Se vaatii poliittista rauhaa yhteiskunnassa, sellaista joka mahdollistaa erilaisten ryhmien asettumisen saman lipun alle. Se vaatii toimivaa kansainvälistä tukiverkostoa, jossa kyetään nopeaan tiedonvälitykseen ja yhteisen sanoman vahvistamiseen. Monen Euroopan maan kyky tällaiseen toimintaan on supistunut kylmän sodan jälkeen. Tarvitaan poliittista tahtoa ja taloudellista valmiutta kohottaa toimintakykyä.

Hybridisotaa on helppo ajatella sotilaallisin termein, ja siten se voi johtaa myös ajatukseen, jossa erityisesti kriisin harmaan vaiheen vaaroihin vastattaisiin laajentamalla asevoimien toimintamahdollisuuksia. Poikkeustilan käsite viittaa poliittisen teorian asetelmaan, jossa tulkitaan esimerkiksi sotilaalliseen kriisiin liittyvä yhteiskunnallinen tilanne sellaiseksi, joka vaatii poikkeuksellisia hallinnollisia toimia. Käytännössä kyse on vallan keskittämisestä. Jos valtio kokee kohtaavansa hybridisodan menetelmiä, missä vaiheessa aletaan perätä nopeampaa reagointikykyä kuin mihin asevoimien poliittinen kontrolli, jopa demokraattisiksi muutoin luonnehdittavat asevoimat saattavat kyetä? Syntyykö kriittinen käsitys siitä, pystyykö toimeenpanovalta tai lainsäädäntövalta toteuttamaan niille asetettuja laillisia oikeuksia ja velvollisuuksia riittävällä tavalla? Sama teema asevoimien roolin mahdollisesta kasvusta liittyy jo yhteiskunnan rauhan aikana toteuttamaan uhka-arviointiin ja vastaavasti vastakeinojen pohtimiseen. Jos hybridisota määritellään uudeksi keskeiseksi turvallisuuspoliittiseksi uhaksi, eikö loogisin asiantuntijaryhmä löydy asevoimien piiristä ja siten olisi mahdollista kasvattaa sen roolia lainsäädännön keinoin?

Kun elintaso kohoaa, on ihminen innoton sotaan. Suurin osa Euroopan maista onkin valinnut ammattiarmeijan puolustusratkaisuksi. Sota, siis sotilaallinen puolustus tai hyökkäys sen eri olomuodoissa, on omassa yhteiskunnassa ulkoistettu suurimmassa osassa Eurooppaa palkollisille, tai kärjistetysti jopa toiselle valtiolle. Se ei sinällään välttämättä kerro suoraan puolustustahdosta, mutta se kertoo asevoimille kaavaillusta roolista. Osa esimerkiksi Nato-maista satsaa edelleen kansalliseen puolustukseen, kuten Norja, joka jopa laajensi asevelvollisuutta koskemaan myös naisia. Yhtä kaikki, humanitäärisiin tehtäviin ulkomailla suunnattuja asevoimia saatetaan nyt hienosäätää enemmän kohti kansallisen puolustuksen tehtäväkenttää. Sillä saattaa olla vaikutusta lainsäädännön tilaan. Maan kansalaiset saattavat myös Ukrainasta kantautuvien uutisten valossa alkaa hyväksyä asevoimien laajemman roolin omassa yhteiskunnassaan.

Nyt onkin sopiva aika miettiä Euroopassa sitä, miten poliittinen maltti voidaan säilyttää, jos ja kun sotilaallisen uhan pelko kasvaa ennen kaikkea Itä- ja Pohjois-Euroopassa – ja miten ennen kaikkea poliittisella tasolla kyetään torjumaan vieraan valtion hämmentämisyritykset. Jos hybridisodan taustalla on poliittiset tavoitteet, on huomio kohdistettava poliittisen tason vastareaktion riittävään mitoitukseen. Nyt ei ole aika ylireagoida.

Suomen kohdalla tilanne on mielenkiintoinen. Toisin kuin moni Euroopan maa, Suomi on pääasiassa pitäytynyt pitkän linjan turvallisuuspolitiikassaan niin sotilaallisen liittoutumattomuuden kuin toisaalta puolustusvoimien suunnitellun tehtäväkentän kohdalla, vaikka myös meillä on otettu askeleita kohti sotilaallista kriisinhallintaa. Myös puolustusvoimien rooli suhteessa yhteiskuntaan on asemoitunut pitkän rauhan, ja toisaalta valtion identiteettiin voimakkaasti vaikuttaneiden sotavuosien myötä. Suhtautuminen maanpuolustukseen on jopa kiinteää läpi koko yhteiskunnan; tästä näyttäytyvät hyvänä esimerkkinä vuosittaiset suositut maanpuolustuskurssit. Maassa on myös edelleen vankka tuki asevelvollisuudelle. Keskeisimpiä kysymyksiä lienee, pystyykö suomalainen yhteiskunta säilymään vahvana myös heikon talouden aikana sekä toisaalta, pystyykö Euroopan unioni, Suomen turvallisuuspolitiikan tärkein viiteryhmä ja tukiverkosto, säilymään yhtenäisenä ja toimintaan kykenevänä.