Tässä kuussa alkaa Syyrian sisällissodan viides vuosi. Millä tahansa mittarilla maa on syvästi sodan tuhoama ja valitettavasti kehityssuunnat ovat edelleen perin synkkiä. Kaiken tämän kauheuden keskellä, Bashar al-Assad on onnistunut pitämään kiinni presidentin tehtävästä – uhmaten kaikkia heitä, jotka odottivat Assadin hallinnon murtuvan vahvistuvan opposition edessä. Nyt, vuonna 2015, Assadin ote valtansa rippeistä näyttää olevan jopa varmempi kuin koskaan aikaisemmin sisällissodan aikana.

Halu vastustaa Assadia elää vahvana Syyriassa, mutta tuntuvasti vähemmällä innokkuudella länsimaissa, joissa päällimmäinen tunne on laajamittainen turhaantuminen toivottoman verisen konfliktin jatkumiseen, rauhanprosessin jumittumiseen ja Syyrian alati hajanaiseen oppositioon. Islamilaisen valtion ja muiden jihadistitoimijoiden voimistuminen on pikkuhiljaa elvyttänyt vanhoja argumenttejä siitä, että, jos Assad ei kaadu, on ehkä sittenkin pakko löytää sovinto Assadin hallinnon kanssa, olkoonkin hammasta purren.

Tämä kehitys on sopinut erinomaisesti Damaskokselle, joka on pyrkinyt omalta osalta vaikuttamaan länsimaisen yleisön mielipiteeseen. Pitkän mediahiljaisuuden jälkeen sujuvasti englantia puhuva Assad on lyhyessä ajassa antanut useita haastatteluita länsimaisille medioille.  Näistä kattavimmat on annettu Foreign Affairs’ille, BBC’lle, ja Paris Match’ille. Nämä haastattelut muodostavat hyvän pohjan tarkastelemaan sitä, mikä onkaan Syyrian hallinnon näkemys konfliktinsa ratkaisusta ja miksi se on este rauhalle.

Dialogia (mutta vain tietyillä ehdoilla)

[Foreign Affairsin toimituspäällikkö Jonathan Tepperman]: “…sota [Syyriassa] ei voi jatkua ikuisesti.  Miten näette sodan päättyvän?”

[Bashar al-Assad]: “Kaikki sodat missä päin tahansa maailmaa ovat päättyneet poliittiseen ratkaisuun, sillä sota ei itsessään ole ratkaisu; sota on yksi politiikan keinoista. Joten se päättyy poliittiseen ratkaisuun.  Niin minä näen tilanteen…”

Huolimatta konfliktin ja kansainvälisen paineen pitkästä kestosta Syyrian hallinnolla on ollut yllättävän johdonmukainen linja siihen, miten konflikti Syyriassa tulisi sen mukaan ratkaista: vain syyrialaisilla on oikeus päättää Syyrian ratkaisuista, joten ratkaisut löytyvät dialogilla syyrialaisten tahojen kesken kunnioittaen Syyrian valtion suverniteettiä, ja sen tulokset vahvistetaan kansanäänestyksellä.

Pintapuolisesti tämä voi kuulostaa hyvältä lähtökohdalta, mutta ongelmat kasaantuvat nopeasti, kun tarkastelee, miten hallinto määrittelee avainkäsitteitä. Ylivoimaisesti isoin ongelma on, kuinka esimerkiksi hallinto erottelee ”opposition” – eli laillisesti tunnustetut poliittiset ryhmät – ”kapinallisista” – eli kaikista muista. Hallinnolle vain edeltävä on legitiimi keskustelukumppani, kun taas jälkimmäinen on taas ulkoisten valtojen kontrolloima sätkynukke, joka Assadin mukaan ei ole syyrialainen tai nauti syyrialaisten tukea. Lista niistä, jotka regiimi kokee legitiimiksi oppositioksi, on suppea ja supistuu yhä entisestään. Koska käytännössä hallinto ei suostu neuvottelemaan muiden kuin itsensä sallimien ja valikoimien ryhmien kanssa, tämä dialogi ei ole kovin tuotteliasta.

Toinen toistuva piirre on Assadin hallinnon vaatimus, että syyrialaisten tulisi olla yhtenäisiä Syyrian valtion ja sen symbolien – kuten Syyrian armeijan – alla ja tukea valtion määrittelemää prioriteettia taistelusta ”terrorismia” vastaan. Koska oppositiota ovat Damaskoksen näkökulmasta ”al-Qaedaa, ISIS:tä, Jabhat al-Nusraa ja niiden lähellä olevia”, joita vastaan Syyrian armeija taistelee, puhe Syyrian yhtenäisyydestä on yhtä kuin Assadin tukeminen. Ymmärrettävästi ehdotus dialogista siitä, miten tukea Assadia, ei ole voittanut opposition edustajia puolelleen.

Ylipäänsä haastatteluissa Assad esittää kovin erikoista käsitystä siitä, minkänlainen suhde on Syyrian valtion ja kansan välillä: ”Syyrian kansa yhä tukee Syyrian yhtenäisyyttä; he yhä tukevat hallintoa. [Oppositio hallitsee joitain maa-alueita] mutta tärkeintä on kansa. Kansa edelleen tukee valtiota riippumatta siitä tukevatko he sitä poliittisesti tai ei; tarkoitan, että he tukevat valtiota Syyrian yhtenäisyyden edustajana.”  Koska valtio – hallinnon käsityksen mukaan – varjelee Syyrian kansaa, tätä logiikkaa soveltaen ei ole vain järjetöntä vaan peräti mahdonta, että valtion joukot surmaisivat siviilejä.  Mm. BBC:n haastattelussa Assad kiisti hallinnon käyttävän nk. tynnyripommeja siitäkin huolimatta, että siitä on kiistämättömiä todisteita.

Valtio, se olen minä

Ba’athistisessa Syyriassa valtio ja hallinto ovat yhtä ja samaa, mutta sisällissodan myötä valtio kokonaisuudessaan on redusoitu Assadin hallinnon tukemisen ympärille. Valtionkoneisto on kuitenkin ollut muutakin kuin resurssi sodankäyntiin. Valtion suoma kansallinen ja kansainvälinen legitimiteetti on ollut keskeinen osa Assadin  selviytymisstrategiaa. Myös tästä syystä valtion symbolisesti tärkeiden funktioiden ylläpitäminen on ollut kriittisen tärkeää Assadin legitimoinniksi.

Kansannousun alusta lähtien hallinto on panostanut suuresti pääasutuskeskusten kontrollointiin ja pyrkinyt ajamaan opposition slummeihin ja maaseudulle. Sotilaallisen voiman surkastumisesta huolimatta Islamilaisen valtion kontrolloima Raqqa on ainoa merkittävä syyrialainen kaupunki, jossa Assadin joukoilla ei ole edes jonkinasteista asemaa. Joten vaikka hallinto liittolaisineen kontrolloi ehkä puolta Syyrian pinta-alasta, niin se näyttäytyy vahvempana. Kontrolloimillaan alueilla hallinto on suuresti panostanut näennäisen normaliteetin ylläpitämiseen.

Hallinto on pitänyt yllä fasaadia poliittisesta systeemistä järjestämällä vaaleja sodan aikana – mm. presidentinvaalit viime kesällä. Hallitsemillaan alueilla valtio tarjoaa kansalaisille subventoitua polttoainetta ja leipää; se jopa maksaa nimellistä palkkaa valtion työntekijöille myös alueilla, joita hallinto ei kontrolloi.  Kolikon kääntöpuoli on ollut se, että Assadin hallinto on järjestelmällisesti pyrkinyt tuhoamaan vaihtoehtoisen hallinnon synnyn oppositioalueella. Sekä Syyrian kurdit että jihadistit ovat luoneet omat valtioprojektinsa Syyriassa, mutta koska niiden vetovoima on rajallinen ja sijainti etäinen vallan keskittymistä, hallinto ei ole juurikaan puuttunut niiden toimintaan.

Valtion sotilasvoiman kohteena on ollut valtavirtaoppositio, joka uskottavasti ja voimakkaasti haastaa Assadin hallinon monopolistisen väitteen Syyrian kansan tuesta. Leipäjonoiskuista kidutukseen, joukkotuhoaseiden (myös niiden tuhoa varten luodun mission päätyttyä) ja militioiden käytöstä alkaen, hallinto on eri keinojen kautta pyrkinyt rankaisemaan siviiliväestöä opposition kannattamisesta. Uusin ja tehokkain keino hallinnolle on ollut ”siege, starve, submit”-strategia: hallinnon kyky piirittää naapurustoja ja näännyttää sen asukkaita siihen asti, että motitetut oppositiotaistelijat antautuvat on ollut avaintekijä sen sotilaallisissa voitoissa Damaskoksen ja Homsin kaupungeissa. Se, kuinka hallinto manipuloi YK:n ruokalähetyksiä sodankäynnin välineenä, johti lopulta turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan sallien avun lähetyksen Syyriaan ilman valtion lupaa.

Assadin hallinto painottaa suuresti Syyrian valtion ja sen suverniteetin tärkeyttä siitäkin huolimatta, että valtio itsessään nojaa hyvin vahvasti paikallisiin sotapäällikköihin, ja kasvavassa määrin ulkoiseen sotilaalliseen ja taloudelliseen tukeen. Ristiriita väittämän ja faktan välillä on ohittamaton; se myös korostaa hallinnon politiikan sisällöttömyyttä. Hallinto on niin syvästi reorientoitu sodankäynnin ympärille, retorisesti ja institutionalisesti, että sillä ei ole näkemystä tulevaisuudesta: puhetta uudistuksista tai muutoksista ei ole hallinnon retoriikassa, ainoa linjaus on, että Assad – alias Syyrian valtio – säilyy vallassa.

Kaikki tiet kulkevat Damaskoksen kautta

Ehkä perustavanlaatuisin oletus Damaskoksen politiikassa on se, että aika on Assadin puolella. Jos hallinto pitää otteen vallasta tai edes sen symboleista riittävän pitkään, niin ajan myötä ulkoiset tahot kyllästyvät opposition tukemiseen ja lopulta hyväksyvät Assadin paluun kansainvälisen yhteisöön. Tämä odotuspeli ei ole vailla historiallista pohjaa: Assad vanhempi toistuvasti onnistui rehabilitoimaan Syyrian kansainvälisen aseman, ja myös Assad nuorempi on tässä aikaisemmin onnistunut. Nyt Islamilaisen valtion nousun myötä Assadin puhe taistelusta terrorismia vastaan näyttäytyy ajankohtaisena ja joillekin jopa liittolaisena.

Moni, The Ulkopolitistit mukaan lukien, on argumentoinut, että Assadista ei ole liittolaiseksi Islamilaista valtiota vastaan. Tässäkin on kyse pitkälti tilanteesta, jossa Assadin hallinto on luonut ongelman, johon se nyt esiintäytyy ratkaisuna. Damaskoksen suhde jihadisteihin on kiemurainen mutta kiistaton; hallinnon sektarisoiva politiikka ja toimet ovat olleet omiaan luomaan otollisen maaperän jihadistiryhmille. Assad on pitkään delegitimisoinut opposition jihadistisena ennen kuin jihadistiryhmistä oli viitteitäkään Syyriassa; nyt jihadistien vahvistuttua merkittäväksi osapuoleksi konfliktissa Assadin joukot edelleen keskittyvät moukaroimaan muuta oppositiota, jota se edelleen leimaa terroristeiksi. Silloin kun kansainvälinen huomio oli Kobanen selvitymisessä Islamilaista valtiota vastaan, niin vielä kovempia taisteluita nähtiin Aleppossa hallinnon ja opposition välillä.

Hallinnon pyrkimys neuvotteluissa ja sodankäynnissään on ollut tehdä itsestään ohittamaton osa konfliktin ratkaisua korostamalla keskushallinnon tärkeyttä ja delegitimoimalla opposition. Tämä on onnistuneesti romuttanut rauhanprosessin uskottavuuden ja tuonut hallinnolle aikaa vakauttaa sotilaallisen asemansa, mutta se ei riitä tuomaan Assadille voittoa.

Poliittisesti hallinto ei ole esittänyt ratkaisua ja sotilaallisesti se voi voittaa vain jos ulkoinen tuki oppositiolle lakkautetaan; sitä odotellessa hallinnon liittolaiset joutuvat kaatamaan merkittävät määrät rahaa, sotilaita ja aseita pelkästään ylläpitämään nykytilannetta. Vaikka näin kävisikin ja Assad saa mitä hän haluaa, niin enteet ovat yhtä lailla huolestuttavia.  Assadin väkivaltakoneiston desentralisaatio jättää avoimeksi sen, pystyykö valtio riisumaan aseista sen luomat, aseistamat ja kannustamat militiat.  Taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti Syyria on murrettu maa, joka vaatii jälleenrakentamista, rekonsiliaatiota ja reformeja.  Tätä ei voi tarjota hallinto, joka ei tunnusta sitä vastustavan opposition olemassaoloa. On naiivia odottaa, että Assadin joukkojen hirmuteoista kärsineet suostuvat hyväksymään Damaskoksen atavistisen näkemyksen yhtenäisestä anti-jihadistisesta Syyriasta. Syyrian sisällissota on sotkuisa ja vaikea, mutta Assad on edelleen keskeinen osa ongelmaa.