Kuva: Wikimedia Commons / Public Domain

Teemu Häkkinen on tehnyt väitöskirjan asevoimien käyttöön liittyvästä parlamentaarisesta roolista Britanniassa (Jyväskylän yliopisto, 2014) ja jatkaa tutkimuksia samalla tiellä. Hän on kiinnostunut asevoimien poliittisesta kontrollista ja demokraattisesta turvallisuuspolitiikasta.

Britanniassa eilen pidetyt parlamenttivaalit ovat saaneet huomattavan paljon enemmän medianäkyvyyttä kuin kulissien takana jatkuva poliittinen prosessi, jossa tarkastellaan maan osuutta vuosina 2003-2009 käydyssä Irakin sodassa. Pääministeri Gordon Brown (työväenpuolue) antoi ilmoituksen Irakin sodan opetuksia analysoivan parlamentaarisen selvityksen aloittamisesta 15. kesäkuuta 2009. Lordi John Chilcotin johtama työryhmä koostui valtakunnanneuvoston (Privy Council) jäsenistä, käytännössä siis ennen kaikkea hallituksen kovan ytimen kabinetin vallankäyttöön liittyvästä ryhmästä, jonka jäsenet ovat päässeet asemaansa poliittisen uransa tai muiden saavutustensa kautta. Tutkimuksen tavoite oli muun muassa tarkastella vuosia 2001-2003 ja silloin tehtyjä poliittisia päätöksiä ja etsiä opetuksia vastaisuuden varalle.

Selvitys on ottanut aikansa, mutta toisaalta sille on olemassa päteviä syitä: 150 todistajan kuuleminen, 160,000 hallituksen asiakirjan analysoiminen ja loppumaton kiistely siitä, voidaanko selvityksessä myös analysoida kabinetin salaisia asiakirjoja. Ottaen huomioon miten merkittävästä asiasta on kyse, voidaan kuitenkin väittää että selvityksen julkaiseminen on pahasti viivästynyt. Viimeisin tieto on, että selvitys tullaan julkaisemaan parlamenttivaalien jälkeen. Yhtenä syynä tälle on mahdollisuus saada riittävästi aikaa debatoida ja pohtia selvityksen tuloksia. Myös lisäviivästykset ovat mahdollisia.

Britannian parlamentaariseen järjestelmään on kuulunut 1850-luvulta saakka mahdollisuus perustaa tutkimusryhmiä tarkastelemaan jotain tiettyä poliittista päätöstä. 1850-luvulla Krimin sodan yhteydessä tapahtunut epäonnistunut sotilasoperaatio antoi poliittisen ennakkotapauksen tällaisesta selvityksestä, ja sittemmin samantyyppistä menetelmää on ajoittain käytetty, kuten esimerkiksi Falklandin sodan yhteydessä. Ei ollut mikään ihme, että Irakin sota johti uuteen selvitykseen – esimerkiksi Falklandin sotaa seurannutta nk. Franks-selvitystä on syytetty hallituksen toiminnan valkopesusta.

Muistinvirkistyksenä mainittakoon, että Irakin sota alkoi ennen kaikkea Yhdysvaltojen myötävaikutuksesta, ja Britannia lähti tärkeimmän liittolaisensa kelkkaan. Brittihallitus näyttäytyi tänä aikana aggressiivisen Irak-politiikan aktiivisena kannattajana, vaikkakin mitä ilmeisimmin pystyi painostamaan Yhdysvallat etsimään politiikalleen kansainvälistä tukea ennen kaikkea YK:n turvallisuusneuvoston kautta. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1441 ei vastannut tarkalleen Yhdysvaltojen tai Britannian toiveita, mutta rakensi silti sodalle tietynlaisen oikeutuksen nojaten muun muassa vanhoihin turvallisuusneuvoston päätöksiin ja toisaalta uskottavaksi väitettyyn uhkaan. Irakin sota alkoi 20. maaliskuuta 2003, mutta sitä oli edeltänyt jo lyhyt asetarkastusperiodi Irakissa, hallituksen yritykset manipuloida todistusaineistoa Britanniassa, Yhdysvaltojen ulkoministeri Colin Powellin epämääräisiin todisteisiin perustunut puheenvuoro YK:n yleiskokouksessa ja Britannian parlamenttihistorian eräs merkittävin äänestys. Sota päättyi nopeasti ja Saddam Husseinin hallinto oli kaadettu seurauksin, jotka hyvin tiedetään. Maassa jo ennestään koettu köyhyys ja kurjuus jatkuvat edelleen. Nykyisellään maa on osittain ISIS-järjestön hallinnassa. On eri kysymys, missä määrin nämä ovat suoraan miehityksestä johtuvia asioita ja toisaalta pikemminkin muista tekijöistä johtuvia asioita. Ulkopolitiikan ja siihen liittyvän päätöksenteon kannalta on kuitenkin hyvä pohtia sotaan lähtemisen seurauksia.

Parlamentin aseman vahvistuminen

Poliittisen järjestelmän kannalta tiedetään jo nyt, että Irakin sodan ja erityisesti siihen johtaneen poliittisen päätöksenteon myötä parlamentin asema vahvistui Britanniassa. Aiemmin selvästi hallitusorientoitunut ulkopolitiikka sai uudenlaista parlamentaarista ulottuvuutta poliittisen elämän kannalta keskeisen ennakkopäätöksen myötä. Tällä on ollut myös sittemmin vaikutusta; elokuussa 2013 tapahtunut historiallinen parlamenttiäänestys kaatoi hallituksen kaavailut Syyrian sisällissotaan osallistumisesta, mikä vahvisti omalta osaltaan parlamentaarisen vallan kasvua. Vastaisuudessa onkin perusteltua odottaa, että sotapäätökset kulkevat parlamentin kautta ainakin jossakin vaiheessa. Tämä on aidosti uutta Britannian poliittisessa kulttuurissa, jossa aiemmin parlamentissa tapahtuvalla debatilla oli sodan aikaan lähinnä symbolista, moraalista tukea antavaa vaikutusta, jolle annettiin mahdollisuus perinteisesti vasta sodan alkamisen jälkeen. Irakin sodan jälkiseurauksista tiedetään myös, että sota ei johtanut suoraan ainakaan hallitsevan poliittisen puolueen vaalitappioon. Työväenpuolue kykeni säilyttämään parlamenttienemmistönsä vaaleissa vuonna 2005.

Luottamuksellinen aineisto ja poliittinen päätösvastuu

Sodasta tehtävän selvityksen yksi piirre on suhtautuminen poliittisten asiakirjojen avoimuuteen. Valtioiden välinen poliittinen kanssakäyminen perustuu luottamuksellisuuteen, niinpä merkittäviä Yhdysvaltoihin viittaavia osia tutkimusryhmälle luovutetuista dokumenteista on sensuroitu, jopa alennettu pelkkien sitaattien tasolle kokonaisten pöytäkirjojen sijaan. Siitä huolimatta asiakirjat pystynevät paljastamaan ainakin jotain Tony Blairin (työväenpuolue) henkilökohtaisista motiiveista päätöksille ja siten kyseenalaistamaan Britannian hallituksen päätöksenteon perusteluja ja logiikkaa sodalle. Selvää oli, että hallitus suhtautui asiakirjojen luovuttamiseen kriittisesti osittain siksi, että se pelkää luottamuksellisuuden katoamista. Kyse onkin asiakirjojen julkaisemisen ennakkotapauksesta Britanniassa.

Komitearaportti tullee sivussa pohtimaan myös sodan juridista puolta, vaikka se ei suoranaisesti ollut komitean tehtävä. Sinällään Irakin sodan laillisuuden pohtiminen on hyödyllistä, mutta ei välttämättä täysin aukotonta; jos edelleen pidetään Britanniaa esimerkkinä, oli Naton sota Kosovossa vuonna 1999 lain kannalta epäilyttävä, mutta silti luonteeltaan moraalinen. Tämä oli esimerkiksi parlamentin ulkoasiainkomitean kanta vuonna 2000. Irakin kohdalla moraalisuutta voidaan pohtia niin ajankohdan kuin maan hallinnon toimien kautta. Tärkeää on huomata, että selvityksessä kyse on ennen kaikkea kansallisen politiikan prosesseista ja vastuunkantamisesta, tai ainakin tällainen tulkinta tehdään suuren yleisön keskuudessa.

Vastuun kantamiseen liittyy mahdollisuus todellisiin sotarikosoikeudenkäynteihin Haagissa. Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvallat tai Kiina, Britannia on allekirjoittanut sopimuksen kansainvälisestä rikostuomioistuimesta. Vuoden 2001 International Criminal Court Act määrittelee Britannian lainsäädännöllisen velvoitteen toimittaa sotarikostuomioistuimen kaipaamia henkilöitä Haagiin. Kun selvityksen julkaisua on viivytetty, on herännyt yhä enemmän ajatuksia siitä, että selvitys saattaisi johtaa entisen pääministerin Tony Blairin joutumiseen syytettyjen penkille.

Olisiko tällainen sotarikosoikeudenkäynti mahdollinen? On varsin todennäköistä, ettei Lordi Chilcotin tutkimus osoita yksittäisen toimijan syyllisyyteen, mutta mahdollisuus uusien raskauttavien todisteiden löytymiselle on olemassa ja komitea saattaa katsoa monia poliittisia päätöksiä virheellisiksi. Tony Blairia on luonnollisesti kritisoitu jo vuosia vanhojen syntiensä vuoksi, ja onpa olemassa www-sivusto, jolla kerätään rahaa niille rohkeille, jotka uskaltavat yrittää kansalaispidätystä.

Sotasyyllisyys käsitteenä Britanniassa

Asiaan liittyy ns. sotasyyllisyyden teema, joka tunnetaan hyvin suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa, mutta ei niinkään hyvin Britanniassa. Ns. sotasyyllisten, tai jopa suoranaisten sotarikollisten etsiminen ja heidän tuomitsemisensa jollakin tapaa antaisi mahdollisuuksia ideologiseen vastakkainasetteluun ulkopolitiikan saralla. Tony Blair kabinetteineen edusti työväenpuoluetta, jossa pasifistinen liikehdintä on perinteisesti ollut melko vahvaa, mutta tilinteko oman puolueen merkkihenkilön kanssa lienee vaikeaa. Myös konservatiivipuolue tuki sotaan lähtemistä vuonna 2003, vaikka oppositiossa ollessaan kykenikin väistämään pahimmat poliittiset karikot. Jos raportti julkaistaisiin ennen vaaleja, olisi liberaalidemokraateilla paras mahdollisuus poliittisesti hyötyä löydöksistä, koska puolue oli eniten sotaa vastaan aikoinaan. Yhtäkaikki, sotasyyllisyyskysymys on arkaluontoinen asia, joka muistetaan hyvin myös Suomessa. Vuoden 1944 välirauhansopimus Moskovan kanssa johti sotasyyllisyysoikeudenkäynteihin, mutta vastaavaa pakkotilannetta ei Britanniassa tunneta. Selvitys julkaistaan, sen sisältöä puidaan monilla eri foorumeilla ja monen keskeisen poliitikon toimintaa tullaan kritisoimaan. Samalla tullaan retorisesti toteamaan, että paljon on opittu menneisyyden virheistä. On todennäköistä, että siihen asia jää.

Se on kuitenkin varmaa, että Britanniassa sotaan ryhtyminen on poliittisesti vaikeampaa, jos aseidenkäyttö on juridisesti ja moraalisesti heikolla alustalla. Poliitikot joutuvat yhä tarkemmin harkitsemaan ulkopolitiikan riskejä ja toisaalta myös omaa luottamuksellista viestintäänsä. Sotaan lähtemisen vaikeuden osoitti myös Syyrian sisällissotaan liittynyt poliittinen keskustelu vuonna 2013, jolloin parlamentti käytännössä esti Britannian päätymisen aseelliseen toimintaan Syyriassa tai ainakin hankaloitti sitä huomattavasti. Tämä ei pahenna asioita länsimaalaisen liberaalin demokratian näkökulmasta, koska demokraattisesta harkinnasta ja päätöksenteosta on näin olemassa kansainvälinen esimerkki. Kuitenkin sellaisissa maissa, joissa elinolot ja poliittiset vapaudet ovat heikot, Britannian tapaus vähentänee mahdollisuuksia uskoa länsimaiden sotilaalliseen väliintuloon, joka sisältäisi edes vihjauksen maavoimien potentiaalisesta käytöstä.