Taannoin The Ulkopolitistissa pohdittiin eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kehitystä kylmän sodan jälkeisenä aikana ja sitä, miksi Venäjä järjestystä tällä hetkellä haastaa. Nykyisen lännen ja Venäjän vastakkainasettelun ydinsyiden nähtiin olevan historiallisen kehityksen tulos. Näkökulma oli yleiseurooppalainen ja siinä päädyttiin johtopäätöksiin, jossa Venäjän roolia ja politiikkaa korostettiin järjestyksen tulevaisuuden suhteen. Tässä kirjoituksessa näkökulmaksi otetaan Suomi. Artikkelissa on tarkoitus kysyä, mitä eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen kehitys on tarkoittanut Suomelle, miten se on kehitykseen suhtautunut ja mitä se tarkoittaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle järjestyksen kokeman haasteen keskellä.

Kylmän sodan loppu toi mukanaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan suuria muutoksia, joita ei kirjoituksessa lähdetä isommin kertaamaan. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sopimusjärjestelyissä tapahtui Saksojen yhdistyttyä ja Neuvostoliiton hajottua suuria muutoksia, ja lopulta se hylkäsi puolueettomuuspolitiikan liittymällä Euroopan unioniin sekä alkoi rakentaa kumppanuuspolitiikkaa Naton kanssa. Aikakauden tapahtumat ovat tällä hetkellä tulossa suomalaisen poliittisen historian tutkimuksen polttopisteeseen arkistojen avautuessa, mistä Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistojen yhteinen Reimag-akatemiahanke kertoo. Suuret linjat ovat kyllä selvillä, mutta uusia tutkimustuloksia on odotettavissa tulevina vuosina, ja niistä todennäköisesti kirjoitetaan myös kyseisessä julkaisussa.

Suomi ja eurooppalainen turvallisuusjärjestys

Suomen jäsenyys Euroopan unionista oli esimerkki turvallisuusjärjestyksen laajenemisesta. Vaikkei Suomi Naton jäsen olekaan, se on myös sitoutunut de facto liittopolitiikkaan läntisten toimijoiden kanssa. Se on itse tukenut EU:n laajentumista ja nähnyt sen vakautta sekä hyvinvointia luovana prosessina. Naton laajentuminen ei Suomen osalta ole saanut niin varauksetonta tukea – varsinkaan kotimaisessa keskusteluissa, mutta vuoden 2004 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa päädyttiin toteamaan että ”Suomen lähialueiden vakaus on vuoden 2001 selonteon jälkeen vahvistunut Euroopan unionin ja Naton laajentumisen, Euroopan unionin integraation syvenemisen ja Venäjän muutoksen myötä.”

Suomelle merkittävintä oli Naton laajeneminen Baltian maihin. Harva varsinkin nykytilanteessa kyseenalaistaa laajenemisen vakauttavaa vaikutusta, josta Suomi Itämeren maana hyötyy. Suomelle oli myös tärkeää sitouttaa ennen kaikkea Yhdysvallat takaamaan alueen turvallisuutta. Epävarmuutta alueelle ovatkin tuoneen lisääntynyt sotilaallinen toiminta ja sotilaallisen läsnäolon osoittaminen kuin myös Ruotsin puolustuspolitiikan epäonnistuminen.

Mitä Suomen suhteesta nykyiseen turvallisuusjärjestykseen tulee ymmärtää, on se, että Suomi on huolimatta sotilasliittoon kuulumattomuudestaan osa eurooppalaista turvallisuusjärjestystä. Se on myös tukenut kyseisen turvallisuusjärjestelmän laajenemista, eikä se ole nähnyt sitä blokkipolitiikkana. Blokkiajattelua on lieventänyt ”kumppanuus ilman jäsenyyttä -paradigma”, jota Suomi on tukenut mutta joka on kokenut ehkä lopullisen kuoliniskun. Presidentti Niinistö totesi huhtikuisessa puheessaan osittain liittyen turvallisuusjärjestyksen laajenemiseen, että EU on siirtymässä arvojen ekspansiota korostavasta politiikasta defensiiviseen turvallisuuspolitiikkaan. Tässä voi nähdä ehkä jopa kritiikin siemenen politiikan passivoitumisesta. Toisaalta Niinistö tuskin näkee huonona sitä, että Eurooppa kantaisi suurempaa vastuuta omasta turvallisuudestaan.

Suomen on syytäkin olla tyytyväinen nykyjärjestykseen ja olla sitä puolustavalla kannalla. Liberaaleihin periaatteisiin nojaava järjestys on vajavaisuuksistaan huolimatta otollisempi pienille maille kuin esimerkiksi Venäjän suurvaltakeskeinen moninapainen malli, jolla ei Putinin tiettyjen puheiden kuin myös käytännön politiikan perusteella ole pienten valtioiden kannalta kovinkaan suurta vetovoimaa.

Kuten The Ulkopolitistissa on aiemminkin tuotu esiin, Suomen ja Venäjän käsitykset ideaalista turvallisuusjärjestyksestä poikkeavat melkoisesti. Tämä ei ole historiallisesti poikkeavaa, mutta erilaista on tällä kertaa se, että Venäjä haastaa vallitsevaa järjestystä. Suomen ja Venäjän ulkopolitiikan tavoitteissa on fundamentaalinen strateginen ero.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka turvallisuusjärjestyksen haasteiden keskellä

Miten Suomen tulisi sitten toimia ottaen huomioon turvallisuusjärjestyksen haasteen? Kiitellyssä vuoden 2015 uudenvuodenpuheessaan presidentti Niinistö kuvasi Suomen politiikkaa aktiivisena vakauspolitiikkana: ”Suomen linja on aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tarkoituksena on turvata Pohjois-Euroopan vakautta sekä toimia laajemman vastakkainasettelun lieventämiseksi”, presidentti virkkoi. Tulevan hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjapaperissa korostettiin Suomen harjoittavan aktiivista ulkopolitiikkaa ja edistävän Itämeren alueen vakautta.

Aktiivinen vakauspolitiikka laajempien jännitysten lieventämiseksi aikana, jolloin lännen ja Venäjän erimielisyyksien lähde on hyvin syvällä, on tavattoman vaikeaa – varsinkin, kun epävakauden varsinaiseen lähteeseen on hyvin vaikeaa vaikuttaa. Saattoi jopa olla niin, että Niinistön Sotshin-matka oli ensimmäiseksi ja viimeiseksi jäänyt aloitteellinen ulkopoliittinen toimi jännitysten lieventämiseksi. Suomella tuskin on tarvetta, saati voimaa ja mahdollisuuksia sen ulko- ja turvallisuuspolitiikan eurooppalaisessa viitekehyksessä ottaa kovinkaan merkittävää roolia vastakkainasettelun lieventämisessä – edes Itämeren alueella, jonka vastakkainasettelu on suoraan alisteinen laajemmalle asetelmalle.

Paradoksaalista, mutta loogista tilanteen laatu huomioon ottaen, ehkä onkin, että aktiivinen vakauspolitiikka on ollut yllättävän defensiivistä. Tapio Juntunen huomioi pohjoismaisten puolustusministerien Suomessa kohua herättäneen kannanoton analyysissään, että turvallisuuspoliittista tilannetta hahmotetaan vahvasti sotilaspoliittisesti ulkopolitiikan keinovalikoimat unhoittaen. Samalla Suomessa on suuri konsensus kansallisen puolustuksen kuntoon laittamisesta. Suomeen aktiivisuus kohdistuukin, ja sen tuleekin kohdistua, lähinnä sen puolustuskyvyn kehittämiseen yksin ja yhteistyössä erityisesti pohjoismaiden, pääasiassa Ruotsin, kanssa. Ulkopoliittiselle aktiivisuudelle ja aloitteellisuudelle on Itämerenkin alueella varsin vähän tilaa. Toinen aktiivisen vakauspolitiikan passiivinen piirre on se, että Suomi ei näytä haluavan tehdä uusia liikkeitä sotilaallisen liittoutumisen suhteen.

Toki Suomen on otettava huomioon muitakin seikkoja. Euroopan nykyisen järjestyksen vahvuus on instituutiossa tapahtuva yhteistyö, joka tosin on myös tuskaisen hidasta. Suomen soisi yhä harjoittavan Euroopan unionissa yhä rakentavaa politiikkaa, erityisesti kun puhe on ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Uudelle hallitukselle tämä on luultavasti selviö, mikäli tilanne ei Ukrainassa entisestään eskaloidu. Jos näin kuitenkin käy ja pakotteita esimerkiksi kiristetään, hallituksen halu mitataan varmaankin uudestaan. Tämä vaatii etenkin perussuomalaisilta ja myös keskustalta selkärankaa.

Instituutioiden toiminnan piiriin ja myös vakausajatteluun kuluu myös Suomen käsitykset EU:sta turvallisuusyhteisönä. Suomen olisi hyvä kertoa, mitä se EU-mailta odottaa, mikäli se joutuisi sotilaallisen toiminnan kohteeksi. Samalla sen tulisi epävarmuuksien vähentämiseksi viestiä omasta politiikastaan suhteessa Baltian maihin, jos ne kohtaisivat sotilaallista toimintaa. Selkeä viesti siitä, että Suomi ei jäisi toimettomasti ja että se tukisi Naton toimintakykyä tarpeen vaatiessa, olisi todennäköisesti Itämeren aluetta vakauttava toimi. Suomen ratkaisu on muihin eurooppalaisten Venäjän rajanaapurissa sijaitsevien valtioiden ratkaisuihin verraten persoonallinen, ja viesti Baltian suuntaan on ollut jokseenkin epäselvä.

Nykyinen liberaali eurooppalainen turvallisuusjärjestys on ollut historiallisesti onnistunut tapa luoda Eurooppaan vakautta ja mahdollisuuden yhteisiä etuja tunnustavalle yhteistyölle. Venäjän jääminen sen ulkopuolelle on sen keskeinen puute. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Venäjällä olisi legitiimiä oikeutta yrittää murtaa kyseistä järjestystä. Rakentava yhteistyö näissä puitteissa on mahdollista. Pienen valtion näkökulmasta nykyisen järjestyksen periaatteita tulisi vaalia. Tämän järjestyksen tulevaisuuden turvaaminen tulee olla Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen strateginen tavoite.