Kuten Syyrian tai Irakin kriisi on tehnyt monelle tutuksi, Lähi-idässä toimii lukuisia ei-valtiollisia aseellisia ryhmiä. Näistä puhuttaessa suurin osa huomiosta usein keskittyy eri ”radikaali-islamistisiin” ryhmiin, joista varmastikin tunnetuin on Islamilainen valtio – eli Isis – tai sitten al-Qaida-affiliaatit kuten Jabhat al-Nusra. Tuntuvasti vähemmän huomiota ovat saaneet shiia-islamistiset aseelliset ryhmät ja niiden vahvistuminen viimeisten vuosien aikana. Libanonista Irakiin, eri shiiaryhmät ovat asemoineet itsensä poliittisesti ja aseellisesti eturintamaan taisteluissa (sunni-)jihadistisia liikkeitä vastaan jopa siinä määrin, että ovat valmiita sivuuttamaan perinteisen länsivastaisuutensa. Aseellisilla shiiaryhmillä on keskeinen rooli Syyrian ja Irakin konfliktien kokonaisuudessa, minkä vuoksi tämä kirjoitus tarkastelee niitä.

Teheran yhdistää

Aseellisilla shiiaryhmillä on hyvin erilaiset historialliset taustat. Lähes kaikille on yhteistä tiivis suhde Iranin islamilaiseen tasavaltaan niin ideologisesti kuin materiaalisesti. Iranin vallankumouskaartin välityksellä Teheran tukee, tai on tukenut, koulutuksella tai aseistuksella muun muassa Libanonin Hizbollahia, irakilaista Badr-järjestöä, Asa’ib Ahl al-Haqia (AAH), Irakin Kataeb Hizbollahia tai Isistä vastustamaan muodostuneita Irakin kansan mobilisaatiojoukkoja (hashd al-shaabi).   Iranilla on myös ollut rooli useita aseellisten ryhmien luomisessa, vaikka niiden syntyhistoria on usein hämärän peitossa.  Yksityiskohdat ovat usein sumeita mutta se, että ryhmät ovat osa yhteistä rintamaa, viestii saman retorikan ja symbolikan käyttö – kuten ikoninen taivaaseen nostettu rynnäkkökivääri.

Suhde ei kuitenkaan ole puhtaasti materiaalinen, vaan ideologialla on myös merkittävä rooli. Shiiaryhmien ideologiasta puhuttaessa huomio usein kiinnittyy Iranin ajamaan Vilayet-e Faqih-tulkintaan – aate uskonoppineiden johtajuudesta, joka edellyttäisi ryhmien taipumista Iranin uskonoppineiden alaisuuteen. Iranin pyrkimyksistä huolimatta, aate on saanut vähäisesti kannattajia poliittisten shiialiikkeiden keskuudessa – myös niiden, jotka ovat ottaneet mallia Iranin vallankumouksesta. Silti Teheranin yhdistelmä länsivastaista vallankumouksellisuutta, islamismia ja – kasvavassa määrin – shiialaista identiteettiä on auttanut sitä rakentamaan suhteita erilaisiin toimijoihin kautta Lähi-idän eri konfliktien ympärille.

Näin on käynyt etenkin Syyrian sisällissodan kanssa. Jo ennen konfliktia Iranilla on ollut tiivis suhde Syyriaan, mutta sodan aikana nämä suhteet ovat tiivistyneet entisestään Iranin ojentaessa suurenmoiset määrät poliittista, taloudellista ja aseellista tukea. Merkittävä osa tätä tukea on ollut Irania lähellä olevien aseellisten shiiaryhmien kanavoima tuki vaikeuksissa olevalle Assadin hallinnolle. Taistelijoiden määrä on huomattava arvioiden vaihdellessa 10 000–17 000 välillä. Vertailun vuoksi Syyriassa arvellaan olevan noin 20 000 sunnivierastaistelijaa. Konfliktin alkuvaiheissa tämä apu Assadille oli pitkälti naamioitu ”vapaaehtoistoimintana” Syyriassa olevien shiiapyhättöjen suojelemiseksi jihadisteilta.

Koska Iranin tukemat shiiaryhmittymät ja Islamilaisen valtion edustama väkivaltainen jihadismi ovat yhtä lailla sektaarisia luonteeltaan – siinä, että ne pohjautuvat ja ruokkivat poissulkevia uskonollisia identiteettejä – ne muodostavat luontevan vastaparin. Kumpikin on vahvistunut vastareaktiona toiselle. Jihadistien vahvistuessa, narratiivi on siirtynyt kasvavassa määrin Isisin tai Jabhat al-Nusran kaltaisten ”takfiri-uhkan” vastustamiseen.

Ryhmillä omat intressit ojassa

Se, kuinka luontevasti eri shiiaryhmien rooli on kehittynyt Assadin hallinon tukemisesta Syyriassa, jihadismin vastumiseen Libanonissa, Irakissa ja myös Syyriassa, hämärtää sitä, mitä roolia Iran harjoittaa tässä kokonaisuudessa. Etenkin vuosina 2012-2013 Iranin rooli kanavoimassa shiiaryhmien liikehdintää Syyriaan on ollut vaikeaa kiistää, mutta tapahtumien kulku ja blowback ovat muuttaneet myös sitä, miten shiiaryhmät näkevät konfliktin, jossa he ovat osallisia.

Esimerkiksi Libanonissa Hizbollahilla on ollut hyvinkin vaikeaa yhdistää sen merkittävää roolia Libanonin politiikassa sen aseelliseen sekaantumiseen Syyriassa ja taas tätä kokonaisuutta sen omaan vastarintaideologiaan. Vaikka poliittisia ryhmiä yhdistää se, että jihadismi koetaan uhkaksi Libanonille, se, onko Hizbollahin sekaantuminen Syyriassa oikein vai ei, on ollut Libanonin politiikan keskeinen kriisinaihe, johon liikkeen on pitänyt kehittää vastauksia.

Vastaavasti Irakissa shiiaryhmille sotiminen Syyriassa on ollut omiaan katalysoimaan muutosta ryhmien välillä. Vapaaehtoisten rekrytointi on merkittävä keino pienemmille ryhmille, kuten AAH:lle tai Kataeb Hizbollahille, kasvattaa suosiotaan ja mobilisoida kannatusta Irakissa muiden shiaryhmien – kuten sadristien – kustannuksella. Mosulin kaatumisen jälkeen ryhmät ovat palanneet Syyriasta vastustamaan Isistä Irakissa. Kesästä 2014 lähtien hashd al-shaabi -ryhmittymän alla irakilaiset shiiaryhmät ovat olleet eturintamassa vastustamaan Isistä muun muassa Tikritissä ja Ramadissa. Hashd al-shaabin aseellinen rooli on johtanut vaatimuksiin poliittisesta vallasta ja kiristänyt kilpailua poliittisten shiiaryhmien välillä sekä lisännyt kitkaa Washingtonin ja Bagdadin välillä.

Toki Iran toki pyrkii instrumentalisoimaan näitä toimijoita ja jakolinjoja – esimerkiksi badristi, hashd al-shaabissa aktiivinen Abu Mahdi al-Muhandisin tiiviit suhteen Iranin vallankumouskaartiin – mutta se ei välttämättä onnistu siinä. Vaikka Iran voi vaikuttaa vahvastikin tiettyjen ryhmien toimiin, se ei hallitse kokonaiskehitystä edes shiiayhteisön kesken – saati sitä poliittista tilaa, missä nämä aseelliset liikkeet myös toimivat. On syytä muistaa, että juuri ennen kaatumistaan Nuri al-Maliki oli vakaasti Iranin ystävä.

Ei ole shiiarintamaa

On yleistä puhua Lähi-idästä vastakkainasetteluiden näyttämönä, jossa alueen konfliktit sijoittuvat osaksi suurempaa jakolinjaa. Kun kerran (shiialainen) Iran on keskeisessä roolissa varustamassa ja tukemassa eri shiia-islamistisia ryhmiä eri maissa, niin kiusaus kutsua kokonaisuutta ”shiiarintamaksi” voi olla suuri. Idea on kuitenkin harhaanjohtava. Retoriikasta huolimatta näitä ryhmiä ei yhdistä niinkään shiialaisuus vaan eri tason siteet Iranin islamilaiseen tasavaltaan. Kuten todettua, sisäisiä jakolinjoja on lukuisia shiayhteisöissa, ja Iranin tukemat aseelliset ryhmät ja niiden poliittinen projekti (Assadin tukeminen, nykyään Isiksen vastustaminen) ei välttämättä täsmää valtavirran kanssa.

Samasta syystä kannattaa välttää eri Islamin suuntausten kuten Syyrian alaviittien tai Jemen zaidien liittäminen osaksi moista shiarintamaa. Uskonollisen linssin kautta tarkasteltuna yhteys (Jemenin) zaidien ja (Iranin) kaksitoistashiialaisuuden on yhtä luonteva kuin kuvailu kreikkalaisortodoksiasta katolilaisuuden haarana. On väkeviä syitä, miksi Assadin hallinto on lähellä Irania ja Hizbollahia, miksi Houtheilla ja Iranilla kukkii ystävyys tai miksi Iranilla sujuu yhteistyö palestiinalaisen Islamilaisen jihadin kanssa. Ydin näissäkin suhteissa on poliittinen.

Kuitenkin vaikka sektarianismia voi kanavoida – niin kuin Iran tai Saudi-Arabia tekee – palvelemaan poliittista päämäärää, sitä ei voi hallita. Diskurssi elää oma elämäänsä. Irakilaiset muistavat hyvin vuosien 2005-2007  väkivallankierteen, jonka osana Bagdadissa eri sektien yhteiselo sai väkivaltaisen päätöksen. Isistä ei voi lyödä nojaamalla vain vastakkaiseen sektaariseen kehykseen. Shialaisuuteen nojaava vallankäyttö askarruttaa muita ryhmiä, mihin Isis, tai muut radikaalit sunnitoimijat, pyrkivät lyömään kiilaa.  Haaste Irakissa onkin siinä, miten saavutettaan riittävä luottamus rakennettua eri ryhmien välillä mahdollistamaan kipeasti tarvittuja poliittisia uudistuksia.