Anssi Kullberg on tutkinut Suomen poliittisen väkivallan historiaa ja toimittanut kokoomateokset: Suomi, terrorismi, Supo – koira joka ei haukkunut (WSOY, 2011) ja Poliittisen väkivallan poluilla (Turun yliopisto, 2014). Artikkeli on aiemmin julkaistu lyhyemmässä muodossa Haaste-lehdessä, 5.6.2015. 

Radikalismilla tarkoitetaan voimakasta muutoshalua ja erottautumista vallitsevista normeista. Sen vastakohta niin politiikassa kuin muussa yhteiskuntaelämässä on konservatismi, jossa halutaan säilyttää vallitsevaa asiaintilaa ja nojataan vallitseviin arvoihin. Konservatiivisten säilyttävien voimien ja radikaalien muutosvoimien välinen kamppailu on normaali osa poliittista ja kulttuurista kehitystä.

Jonain ajankohtana radikaalilta vaikuttava poliittinen vaatimus ei enää paria vuosikymmentä myöhemmin herätä voimakkaita tunteita, ja päinvastoin saatamme pitää kulttuurisesti vieraina ja radikaaleina sellaisia arvoja, jotka vielä pari sukupolvea sitten olivat valtavirtaa meidänkin järjestelmässämme. Suomessa esimerkiksi kansallinen itsenäisyys, tasavaltainen valtiomuoto, parlamentaarinen demokratia, naisten asema, kielikysymys, sananvapaus ja uskonnonvapaus olivat vielä sata vuotta sitten radikaaleja ajatuksia, jotka radikalisoivat poliittisia aktivisteja. Nyt pidämme niitä poliittisen järjestelmämme kulmakivinä – itsestäänselvyyksinä, joiden kyseenalaistaminen vaikuttaa puolestaan radikaalilta.

Rauhanaikojen poliittisen radikalismin historiaa Suomessa viimeisten sadan vuoden aikana käsiteltiin syksyllä 2011 julkaistussa, kolmentoista kirjoittajan kokoomateoksessa Suomi, terrorismi, Supo – koira joka ei haukkunut. Kirja tarjoaa edelleen hyvän johdatuksen väkivaltaisen radikalismin hahmottamiseksi Suomessa. Se sai myös vuonna 2014 julkaistun jatko-osan Poliittisen väkivallan poluilla. Aivan viime vuosien tapahtumat antaisivat aihetta uuteen jatko-osaan ainakin kolmen radikalismitrendin osalta: islamilaisen jihadismin, islamofobisen äärioikeiston ja venäläismielisen putinismin.

Venäjän kyljessä

Laki on luonteva rajapyykki kansallisessa kehyksessä operoiville juristeille, mutta yhteiskuntatieteilijän tai historioitsijan näkökulmasta se on ongelmallinen, sillä lait ovat kovin erilaisia eri maissa ja eri aikoina. Se, mikä on länsimaissa normaalia oppositiotoimintaa tai sananvapauden harjoittamista, on autoritäärisissä maissa usein lähtökohtaisesti laitonta, leimataan ääriajatteluksi ja terrorismiksi, vaikka edes väkivallantekoja ei olisi tapahtunut. Tällaisia autoritäärisiä järjestelmiä ei Suomessa ole tarvinnut etsiä itärajaa kauempaa, mikä seikka on myös leimannut Suomen väkivaltaisen radikalismin historiaa.

Kansallisessa vapaustaistelussamme kilpailivat strategian suunnasta kolme koulukuntaa, joita vastaavat ovat tunnistettavissa useimmista itsenäisyys- ja vastarintataisteluista maailmalla. Oli konservatiivisia myöntyväisyysmiehiä, joita kai nykykielenkäytössä olisi kutsuttu maltillisiksi. Oli astetta radikaalimpia laillisuusmiehiä, joiden radikalismi oli tsaarinvallan näkökulmasta sitä röyhkeyttä, jolla eräät suomalaiset tahot kinasivat kansallisista lakitulkinnoistaan ja sopimuksista, ymmärtämättä, että yksinvaltias oli tällaisten välineellisten sivuseikkojen yläpuolella. Pietari ei ollut raastupa – ja kuten elokuva Helmikuun manifesti (1939) osuvasti kuvasi suomalaisten ja venäläisten perin erilaista suhtautumista sopimuksiin: ”sopimus – eto tolko bumaga”.

Radikaaleimpia olivat suoraa toimintaa kannattaneet aktivistit, jotka ryhtyivätkin monenlaisiin poliittisiin väkivallantekoihin Suomen vapauden lunastamiseksi. Kenraalikuvernööri Bobrikovin ja prokuraattori Soisalon-Soinisen murhat lukeutuvat kuuluisimpiin aktivistien väkivallanteoista, mutta esimerkiksi Teemu Keskisarja on kuvannut 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Suomea ”terrorismin potentiaaliseksi pikkujättiläiseksi”, siinä määrin tsaarinvastainen poliittinen väkivalta yltyi ennen kuin Venäjän oma vallankumous tarjosi Suomelle yllättävän helpon oikotien itsenäisyyteen.

Itsenäisyys ei vapauttanut meitä Venäjään liittyvästä poliittisesta väkivallasta. Suomi ajautui eurooppalaisittainkin poikkeuksellisen veriseen sisällissotaan, ja vielä sen jälkeen poliittinen väkivalta Suomessa kytkeytyi suoraan tai epäsuorasti itänaapuriin aina toisen maailmansodan lopputulokseen saakka. Aleksi Mainio on sekä kirjoissamme Suomi, terrorismi, Supo ja Poliittisen väkivallan poluilla että tänä vuonna ilmestyneessä väitöskirjassaan käsitellyt Suomen vähemmän tunnettua asemaa – venäläisemigranttien Suomesta käsin harjoittamaa vastarintatoimintaa neuvostovaltaa vastaan.

Kylmän sodan puskuri

Suomi selvisi kohtalostaan toisen maailmansodan hävinneiden puolella huomattavasti paremmin kuin muut Saksan ja Neuvostoliiton väliin joutuneet valtiot. Se vältti miehityksen, menetti kyllä merkittäviä alueita idästä, mutta säilytti itsenäisyytensä. Vaikka Suomi säilytti länsimaisen poliittisen järjestelmän, demokratian ja markkinatalouden, Neuvostoliitto rajoitti kylmän sodan aikana monin tavoin Suomen vapautta sekä valtiona että yhteiskuntana. Suitsiminen tapahtui suurelta osin myöntyväisen poliittisen eliitin kautta, mikä jätti jälkeensä tuon ajan Suomea vähemmän mairittelevan termin, suomettumisen.

Näkyvän poliittisen väkivallan rintamalla kylmän sodan Suomi oli hiljainen, näennäisesti vakaa paikka. Vielä vuonna 1922 murhattiin ministeri Heikki Ritavuori. Sen jälkeen tiedettyjä poliittisia murhia ei ole, joskin asioista perillä olevat ovat kauan kuiskutelleet KGB:n ja sen itäeurooppalaisten filiaalien toteuttamista murhista, joita muualla on arkistojen avauduttua jo voitu tutkia. Kotimaisten kommunistien väkivaltainen toiminta tyrehtyi – se ei enää vastannut Moskovan etuja Suomen uudessa asemassa.

Suomi oli kylmän sodan puskurivaltio, jossa läntisten ja itäisten tiedustelupalvelujen edustajat tapailivat ja mittailivat toisiaan. Tilanne lienee tuonut ainakin terrorismin ja kumouksellisen ääritoiminnan osalta Suomelle vakautta, vaikka tuon vakauden korostaminen tänä päivänä on kaikki vaaran vuodet, yöpakkaset ja noottikriisit huomioiden varsin jälkiviisasta. Suhdanteiden äkisti muuttuessa Suomi olisi voinut löytää itsensä Tšekkoslovakian tai Afganistanin asemasta. Kylmän sodan kylmyyteen kuitenkin kuului, että Euroopan jäädyttämiseksi kuumat taistelut käytiin pääosin kehitysmaissa, ns. kolmannessa maailmassa. Siellä ihmisiä kuoli yhteensä enemmän kuin toisessa maailmansodassa.

Kylmän sodan Suomi tarjosi sivuikkunan terrorismin ja kumouksellisen sodankäynnin maailmaan lähinnä siten, että Suomessakin jouduttiin tarkkailemaan aikakauden vasemmistoradikaaleja terroristiryhmiä, palestiinalaisradikalismia ja Iranin vallankumouksen myötä ensimerkkejä islamismista, samoin kuin eräiden sosialistileiriin kuuluneiden maiden, erityisesti Saddam Husseinin Irakin, Muammar al-Qaddafin Libyan ja Kim Il-sungin Pohjois-Korean harjoittamaa valtioterrorismia. Christian Jokisen tänä vuonna hyväksytty väitöskirja kokoaa näitä jo mainituissa kirjoissa käsiteltyjä tapauksia yksiin kansiin.

Uusien uhkien aika

Neuvostoliiton hajoamista seurasi poikkeuksellinen välikausi poliittisen väkivallan historiassamme, sillä terrorismi ja poliittinen väkivalta eivät enää liittyneet suoraan tai epäsuorasti itänaapuriimme. Tuli peräti muodikkaaksi erottaa nämä kokonaan geopoliittisesta ja historiallisesta kontekstistään ja liittää lukuisaan joukkoon niitä ”uusia uhkia”, joiden ajateltiin valtaavan taivaamme kuin mustat joutsenparvet. Epämuodikasta oli muistuttaa perinteisistä turvallisuushaasteistamme, joita Jyri Häkämies nimesi kolme ja sai siitä hyvästä osakseen kovin tunnevaltaisen myllytyksen.

Islamilaisesta radikalismista tuli 1990- ja 2000-luvuilla hallitseva teema terrorismin ja poliittisen väkivallan tarkastelukentässä. Viimeistään al-Qa’idan nousun ja 9/11:n myötä enää historioitsijat muistivat punaisia armeijakuntia, Carlosia ja Abu Nidalia, jotka edellisellä ajanjaksolla olivat kylväneet kauhua maailmaan. Suomikin seurasi kansainvälistä muotia, vaikka oma muslimiväestömme oli pieni eikä ollut tuohon mennessä osoittanut kuin marginaalisia merkkejä ääriajattelusta. Maahanmuutto kasvoi kuitenkin merkittävästi 90-luvulta alkaen sekä lähialueilta että kaukaa, yhä useammin myös maailman konfliktialueilta.

Tämän aikakauden määrittäviin tekijöihin kuuluivat teknologiset innovaatiot: Internet tuli osaksi nuorten ja pian aikuistenkin arkea nopealla kohinalla. Tätä seurasivat satelliittikanavien, sosiaalisen median ja videojakopalvelujen leviäminen. Radikalisoituminen kasvaa usein verkossa, joskin siirtyy sieltä suljettuihin henkilöverkostoihin siinä vaiheessa, kun radikaaleista aatteista siirrytään väkivaltaiseen toimintaan.

Perinteiset äärivasemmisto ja äärioikeisto, anarkistit, eläinaktivistit ja eräät uskonlahkot aiheuttivat jonkin verran valvontatarpeita, mutta nykyvalossa kolme trendiä näyttäytyy vaarallisimpina: uuden polven jihadismi, islaminvastainen äärioikeisto (esimerkkinä Anders Breivik) sekä Venäjän propagandalla ratsastava putinismi. Kaikkien kolmen trendin volyymi on Suomessa noussut merkittävästi ja hyvin nopeasti vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Uusi kylmä sota

Poliittisesti epäkorrektisti mutta historian näkökulmasta oikeutetusti nimitän uusinta aikakautta uudeksi kylmäksi sodaksi. Kansainvälisessä katsannossa aggressiivinen suurvaltain vastakkainasettelu on palannut radikalismia määrittävään keskiöön, vaikka länsimaat eivät tähän asiaintilaan olisi halunneet ja mielellään sen kiistäisivät. Kansallisessa katsannossa on radikalismin osalta palattu lyhyen välikauden jälkeen siihen tilanteeseen, jossa radikalismi useimmiten suoraan tai epäsuorasti liittyy itänaapurimme politiikkaan.

Alexander Stubb arveli rajapyykin ylittyneen elokuussa 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Hyökkäystä edelsi ja seurasi massiivinen propagandaoperaatio, jonka vaikutuksista eräät suomalaiset edelleen kärsivät. Itse katson, että uuteen kylmään sotaan liu’uttiin vähittäin vuodesta 1999 alkaen – Balkanin ja Kaukasian osalta jo sitä ennen – ja varsinaisen rajapyykin muodostivat Georgian, Ukrainan ja Libanonin värivallankumoukset, joissa Venäjä yhä erikoisoperaatioistaan huolimatta hävisi propagandasodan. Tilanne johti Venäjällä ja sen liittolaismaissa, kuten Iranissa, Syyriassa ja Serbiassa, massiiviseen panostukseen demokraattisten vallanvaihdosten uhan torjumiseen, propagandasodankäyntiin ja siihen, mitä nykyisin on muodikasta kutsua hybridisodaksi. Oikeastaan kyse ei ole uudesta ilmiöstä, vaan Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton pitkäaikaisesta toimintatavasta, jota seurattiin jo Turkin-vastaisten sotaretkien ja Itä-Euroopan valloituksen yhteydessä sekä kylmän sodan taistelurintamilla kolmannessa maailmassa. Aiheesta voi lukea esimerkiksi Poliittisen väkivallan poluilla -kirjasta Aleksi Mainion sekä romanialaisen historioitsijakolmikon osuuksista.

Venäjä loi strategiseksi työkalukseen polit-teknologien ammattikunnan, jonka tehtävänä oli kilvoitella sellaisten strategioiden ja operaatioiden rakentelussa, joilla edistettiin joko vallan vertikaalia Venäjällä tai vallan projisoimista ulospäin propagandan, provokaatioiden ja aseellisten ääriliikkeiden kautta. Välittöminä kohteina olivat lähiulkomaat. Vihollinen, jota piti torjuttaman, oli ennen kaikkea läntisen demokratiamallin pehmeä valta, joka houkutteli varsinkin nuorempia ikäluokkia Venäjän rajamaissa ja autoritäärisissä arabimaissa. Iranin vihreän vallankumouksen murskaamiseen Teheran sai tukea Venäjältä. Arabikevät yllätti ymmärtämättömät ja valmistautumattomat länsimaat, mikä antoi Venäjälle ja sen liittolaisille propagandaedun pyrittäessä demonisoimaan arabimaiden demokraattisia kansannousuja. Länsimaiden suora interventio pakotti Venäjän vetäytymään vielä Libyassa, mutta Syyriassa Venäjä ja Iran käänsivät kortit päättäväisyydessään ja yhtenäisyydessään heikkoa Länttä vastaan.

Al-Qa’ida vajosi arabikevään myötä marginaaliin eikä ole siitä kunnolla toipunut. Sen paikan on ottanut Irakista toimintansa aloittanut ja sittemmin moneen otteeseen nimeään vaihtanut Da’ish (ISIS), jonka kohdalla on merkittävää havaita sen taistelleen lähinnä Irakin uutta hallintoa ja Syyrian oppositiota vastaan – ei Bashar al-Assadin hallintoa. Massiivisella panostuksellaan propagandaan ja hybridisodankäyntiin Da’ish on jättämässä Usama bin Ladinin samanlaiseen unholaan kuin tämä aikanaan jätti Carlosin ja Abu Nidalin.

Lännen päättämättömyyttä ja vetäytymistä Syyriassa seurasi hybridisodan tuominen Eurooppaan, jossa välittömiksi kohteiksi joutuivat Ukraina, Georgia ja Moldova. Toiminta on kuitenkin yltynyt merkittävästi myös Itämeren ja Balkanin alueilla ja suuntautuu yhä suoremmin jopa EU:n ja Naton jäsenmaita vastaan. Radikalisoituminen johtaa kohdemaissa yhteiskunnalliseen polarisaatioon ja ääriliikehdintään, jotka ovat tämän hybridisodankäynnin eturintamassa.

Uhkahorisontti

Radikalisoitumisen taustalta löytyy monenlaisia toimijoita: valtiollisia polit-teknologeja ja turvallisuuspalveluita, ideologeja ja saarnamiehiä, organisaattoreita ja agitaattoreita, vieraan vallan asiaa ajavia vaikuttaja-agentteja, soppaa hämmentäviä provokaattoreita ja trolleja, mutta myös epävakaita yksilöitä, joiden merkitystä ei nykyaikana voi enää vähätellä, kuten Breivikin tapaus ja Helsingin yliopiston joukkosurmahanke osoittivat.

Jihadismin potentiaali on maahanmuuttajaväestön lisääntymisen myötä edelleen kasvava, samoin sitä propagandassaan hyödyntävän islaminvastaisen ääriliikehdinnän. Kolmas nopeasti volyymiaan kasvattanut radikalismi, Venäjän asialla kiihkoilu, on kuitenkin kansallisen turvallisuuden kannalta potentiaalisesti vaarallisin trendi, sillä sen takana on suurvaltatoimijoita ja vaikutus ulottuu poliittiseen, taloudelliseen ja sotilaalliseen eliittiin tiiviisti kytkeytyviin tahoihin saakka.

Vaikka viranomaiset seuraavat suomalaisten tai Suomessa asuvien jihadistien matkailua Syyriaan ja rahalähetyksiä Somaliaan, samaan aikaan Suomessa on saanut vapaasti edustaa demokraattista eurooppalaista valtiota vastaan toimivaa laitonta aseellista ääriliikettä, joka Donbasissa toimeenpanemansa, Talibaniin ja Da’ishiin verrattavan terrorin samoin kuin Ukrainaa vastaan tekemiensä iskujen perusteella harjoittaa selvästi terroristista toimintaa. Tälle ääriliikkeelle on saanut viranomaisten estämättä myös värvätä taistelijoita ja aseellisen toiminnan kouluttajia sekä pyörittää suuren volyymin propagandaa. On oikeudellisesti kestämätöntä, jos mainittuja asioita saa yleisten syiden vuoksi vapaasti tehdä, kun taas terrorismiepäillyksi voi huonolla onnella joutua matkustamalla kotikyläänsä auttamaan Syyriaan tai lähettämällä sukulaisilleen rahaa Afrikkaan. Meillä elää yhä valitettavan yleisenä syrjivä ajatus, että ollakseen terroristista, toiminnan täytyy jotenkin liittyä islaminuskoon.

Oikeusvaltiomme kannalta ongelmallisinta on, että yleisten syiden nojalla toisia alkavat koskea eri säännöt kuin toisia. Tämä kyseenalaistaa kansalaisten samanarvoisuuden lain edessä ja hivuttaa maahamme demokratialle ja sananvapaudelle haitallisia käytäntöjä. Vieraan valtion pelisääntöjen hivuttaminen maahamme nakertaa oikeusvaltion uskottavuutta, ulkopolitiikastamme puhumattakaan, ja tämä on tietysti toiminnan tarkoituskin. Muualta maailmasta tiedämme, että ne, joihin ei voi kajota, muuttuvat nopeasti valtioksi valtiossa. Varoittavia esimerkkejä löytyy Hizbullahista, Talibanista, Krimiltä ja Donbasista, suuressa maailmassa myös suurkaupunkien slummeista, joihin poliisi ei enää rohkene mennä. Auktoriteetti on silloin karannut valtiolta aivan vääriin käsiin.

Entä jos väkivaltaisen radikalismin kohteena onkin YK:n ja ETYJ:in jäsenmaan Ukrainan asemesta EU:n ja Naton jäsenmaa kuten Viro tai Latvia? Hyväksyisikö Suomi alueensa käyttämisen tukialueena Narvan tai Väinänlinnan ”kansantasavallan” edistämiseen yhtä suurpiirteisesti kuin on katsellut PKK:n tukemista Turkkia vastaan tai DNR:n tukemista Ukrainaa vastaan? Kuinka kaukana on silloin Suomen itsensä joutuminen aseellisten selkkausten piiriin? Toimintakykyiseen ääriliikkeeseen ei tarvita kuin pari tusinaa radikalisoitunutta ja venäläisvähemmistöä Suomessa on omasta takaa jo enemmän kuin muslimimaahanmuuttajia yhteensä.

Ajasta kertoo, että Viron sotilasjohto on joutunut vakuuttelemaan: jos pienet vihreät miehet tulevat Viroon, heidät ammutaan, ja Natolta saadaan sotilaallinen tuki. Armeija yleensä tottelee saamiaan käskyjä. Mutta onko Suomi poliittisesti ja yhteiskuntana valmis päättäväisyyteen, jolla tällaisen tilanteen eteen joutuminen voitaisiin jo ennalta estää?