Presidentti Kekkonen kuuluisasti totesi, että Suomi on lääkäri eikä tuomari kansainvälisen politiikan asioissa. Tämä oppi kantoi hedelmää Suomen saadessa kunnian isännöidä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin – Etyk:in – huippukokousta vuonna 1975. Valitettavasti hänen seuraajalleen Sauli Niinistölle osui viisumivirkailijan tehtävä tämän kesän Etyj-kokouksen kanssa.

Ongelman muodosti heinäkuun kokouksen venäläinen valtuuskunta, jonka jäsenistä tuntuva osa on Euroopan unionin pakotelistalla. Se, tulisiko Suomen soveltaa pakotteita ja evätä maahantulo vai myöntää poikkeuslupa, muodosti kiperän kriisin ulkopoliittiselle Suomelle. Lopulta Suomi päätti soveltaa pakotteita – mistä sitten seurasi syytteitä läheltä ja kaukaa Suomen ”virheestä”.

Jo kuukautta myöhemmin kohu on laantunut, mutta koska Etyj:llä ja Helsingin kokouksella on toki tärkeä asema Suomen ulkopoliittisessa historiassa, se herätti kiihkeän reaktion ulkopolitiikan tarkkailijoitten keskuudessa. Miksi ei varauduttu tähän? Menikö hukkaan tuhannen taalan paikka? Onko ulkopoliittinen johto pätevä? Tuhosiko Suomi ”Helsingin hengen”?

Kansainvälisten järjestöjen aakkosto

Osana kohua on liikkunut paljon virheellisiä käsityksiä siitä, mistä oikein kokoustettiin ja kuka kokousti Helsingissä.  Heinäkuun näytelmässä oli kolme avainjärjestöä: Etyj, Etyj-PY ja EU.

Etyj – Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö – on kansainvälinen järjestö, jonka juuret ovat vuoden 1975 Ety-kokouksessa ja vuoden 1992 seurantakokouksessa. Etyjin parlamentaarinen yleiskokous kokoaa eri parlamenttien jäseniä keskustelemaan Etyj-asioista ja on täysin erilinen instituutio itse Etyjistä, vaikka aihepiiri on ymmärrettävästi yhteinäistä. Etyj-PY harvoin saa palstatilaa, mutta Suomessa se saa keskivertoa enemmän huomiota, koska Ilkka Kanerva toimii tällä hetkellä yleiskokouksen puheenjohtajana. EU:ta tuskin tarvitsee esitellä, mutta todettakoon, että yhteisiä jäsenmaita lukuun ottamatta, sillä ei ole roolia Etyjin tai Etyj-PY:n toiminnassa. Heinäkuussa 2015 oli myös kuuluisan ”Etyk-kesän” 40-vuotispäivä, minkä takia ulkopoliittinen johto halusi järjestää erinäisiä muistotilaisuuksia.   Tapahtumien kuvio ei ole yksinkertaisin, mutta Kari Möttölän kiteytys on osuva.

”Helsingissä on [heinäkuun alussa] kaksi tapahtumaa: (1) Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen vuosikokous (5.-9.7.), jonka ympärillä ja seurauksena kiehuu matkustuspakotteiden johdosta, ja (2) Etyjin osanottajamaiden hallitusten korkeiden edustajien – diplomaattien ja ulkoministeriöiden virkamiesten – epävirallinen kokous (10.7.), jonka osanottajiin ei liity pakotteita, ja jonka yhteydessä järjestetään Soinin kutsumana “tilaisuus, joka järjestetään sen johdosta, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta Helsingissä pidetystä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin vuoden 1975 huippukokouksesta.”

Näistä eri tapahtumista se, josta ongelma isäntämaalle syntyi, oli Venäjän Duuman ehdottama delegaatio Etyj-PY:n vuosikokoukseen, jonka 15 jäsenestä kuusi on EU:n matkustuskieltolistalla.

Ei-toivotut vieraat

Pakoteprobleeman ydin oli yksikertainen: Tulisiko isäntämaa Suomen noudattaa EU:n pakotteita – ja evätä pakotteiden alaisten delegaation jäsenien maahantulo – tai tulisiko Suomen myöntää poikkeuslupa – sallien heidän osallistumisensa? Kummallakin olisi selvät kustannuksensa: Jos pakotteita noudatetaan, niin Venäjä varmaan olisi ärtynyt, ja se heijastuisi kahdenvälisiin suhteisiin. Jos poikkeus taas myönnetään, niin tuskin EU:ssa Suomen valmiuteen taivuttaa sääntöjä suhtauduttaisiin myötämielisesti.

Vaikka Suomi valitsi lopulta maahantulon eväämisen, niin on sanottava, että kumpikin vaihtoehto olisi ollut täysin mahdollinen. Etenkin presidentti Niinistö ilmaisi turhaantumista siitä, että säädökset ovat ”tulkinnanvaraisia”. Tämä on vain osittain totta. EU:n pakotesäännöt mahdollistavat poikkeuksia, joihin on virallinen notifikaatioprosessinsa – tätä tietä Suomi yrittikin, mutta ei saanut tarvittua tukea muilta EU-mailta. Nämä säännöt myös mahdollistavat sen, että isäntämaa voi oma-aloitteisesti myöntää poikkeusluvan (Ranska ja Saksa ovat näin tehneet), jos tietyt kriteerit täsmäävät.  Se, täsmäsikö Etyj-PY:n kokous näitä kriteerejä, oli se, mikä oli Suomelle tulkinnanvaraista. Tosin Suomen olisi pitänyt ottaa vastuu päätöksestä yksin, jos näin olisi menetelty. Kielteisen notikaatiomenettelyn jälkeen Suomi päätti olla antamatta poikkeuslupaa kyseiselle kuudelle delegaation jäsenelle.

Presidentti Niinistö selvästikään ei ollut mieltynyt lopputulokseen: Hänen mukaansa päätös ”kaatui väärään syliin”, ja EU:n keskuudessa ”Suomi ikään kuin jätetiiin yksin sen kanssa, mitä tapahtuu”.  Ankaraa Kreikka-linjaa ajavan Suomen tuskin kannattaa vedota EU:n sisäiseen solidaarisuuteen, mutta muutenkin vetoaminen notifikaatioprosessiin on heikko yritys siirtää vastuu muille. Ongelma ei ollut yllättävä vaan oli jo hyvin tiedossa toukokuussa.  Silloinkin oli selvää, että notifikaatiomenettely oli tuhoon tuomittu – esimerkiksi Viro teki selväksi , ettei hyväksyisi poikkeusta.  Tästä huolimatta Suomi yritti loppuun asti löytää poikkeusta, joka olisi miellyttänyt kaikkia osapuolia. On valitettavaa, että kompromissia ei lopulta saatu. Se ei tosin johtunut sääntöjen epäselvyydestä vaan heijasti yleistä haluttomuutta tehdä päätöksiä ja ottaa vastuu niistä.

Mikä onkaan ”Helsingin-henki”?

Venäjä-suhteet ovat ymmärrettävästi tärkeä mutta myös arka osa Suomen ulkopolitiikkaa, josta puhuttaessa ollaan useasti alttiita ylitulkinnoille. Näin oli etenkin tapauksessa, jossa Suomen pakotemenettely ei ollut Venäjän kannan mukaista, mistä Venäjä sitten nostatti diplomaattista teatteria. Silti kritiikki ulkopoliittista johtoa kohtaan on ollut rajua. Oppositiossa istuva SDP irrotteli kunnolla – Tuomioja, Heinäluoma ja Jaakonsaari – ulkosuhteiden töpeksinnällä, ja kourallinen Venäjä-tutkijoita – Kangaspuro, Kivinen – pelottelivat mahdollisilla Venäjän vastareaktioilla. Kritiikin täydensi 1970-luvun aikalaiset ja Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiista linjaa henkilöivät sekä kannattavat – Väyrynen, Suomi, Volanen, Ilaskivi – suorilla kommenteilla siitä, minne katosi aikaisempi ulkopoliittinen ”viisaus”.

Vaikka Suomen viisumivekslaamista voi kritisoida, niin tämä kritiikki ei ole aiheellista. Osa ongelmaa oli aikaisemin mainittu aakkossotku – jo otsikkotasolla useasti sotkettiin Etyj ja Etyj-PY keskenään. Kaikella kunnioituksella Etyj-PY:tä kohtaan järjestön vuosikokous ei ole ihan kansainvälisen politiikan kalenterin huipentuma. Helsinki 1975 ja 2015 eivät ole verrattavissa: Helsingissä ei oltaisi ratkaistu Ukrainan kriisiä tai tehty Obamasta ja Putinista sydänystäviä. Kärjistyneessä ajassa on toki tärkeää ylläpitää kontaktia ja keskusteluita ja niiden keinoin lieventää konfliktia – eli kaikkea sitä, mikä heijastuu kuuluisassa 1970-luvun Helsingin hengessä. Liennytykseen tosin tarvitaan vastapuolenkin yhteistyö, jota ei tässä tapauksessa juuri näkynyt.

Kansalliset parlamentit valitsevan ehdokaat Etyj-PY:n kokouksiin, joiden pätevyys on myös määritelty järjestön säännöissä. Pertti Torstilan sanoin, ”Venäjän parlamentissa on 450 jäsentä. Miksi sinne oli valittu juuri nämä kieltolistalla olevat?” Jos yhteistyö ja näkemyksien vaihtaminen olisi kiinnostanut, niin rakentavia vaihtoehtoja oli tarjolla: esimerkiksi kokonaan eri delegaation lähettäminen tai sitten loppudelegaation osallistuminen ja kuuden tyhjän symboliprotesti. Venäjän ratkaisu oli lähettää vain yksi edustaja Etyj-PY:n kokoukseen, joka hänkin saapui myöhässä avajaissessioon ja antoi vain tulenkivenkatkuisia kommentteja.  Tämän lisäksi, Venäjä päätti lähettää vain junioriedustuksen seuraavana päivänä pidettävään erilliseen Etyj-kokoukseen, joka ei liittynyt mitenkään pakoteasiaan.   Heinäkuun aikana eritasoiset Venäjän edustajat, lopulta itse Putiniin asti, kokivat tarpeelliseksi kommentoida Suomen teon ”vihamielisyyttä” .

Tätä teatteria on vaikea ottaa tosissaan, koska se on niin perin tuttua. Se, miten nopeasti koko tapahtumaketju luotiin ja unohdettiin, viestii siitä, että kyseessä oli pitkälti koepallo. Pakotteet ovat vielä kovin uusia, ja Venäjä on toistuvasti etsinyt rakoja EU:n sisältä. Myös Etyj-PY on aikaisemmin joutunut kokeilun kohteeksi, sillä alkuvuodesta pidetyssä kokouksessa Venäjä oli yrittänyt laittaa ”Krimin” edustajan läpi Venäjän delegaatiossa.  Samaan tapaan kuin tapaukset Makarov ja Kudrin, koepallon tehtävänä on tarkkailla, miten Suomen ulkopoliittinen johto reagoi ja miten vahvasti Venäjä pystyy vaikuttamana päätösten muodostamiseen. Seuraavan kerran, kun Venäjä harmistuu kohtaamistaan pakotteista on syytä muistaa, että syy, miksi pakotteet alunperin langetettiin, on ollut Venäjän valmius rikkoja sovittuja asioita. Yksi näistä on ollut rajojen muuttumattomuus, jonka hyväksyntä oli yksi Helsingin päätösasiakirjan merkittävistä läpimurroista.