Kiinan on sanottu alkaneen kurottautua entistä aktiivisemmin maailmaan nykyisen presidentti Xi Jinpingin valtakaudella (2012-). Tänään alkava viisiosainen Katsauksia kansantasavaltaan -artikkelisarja tarkastelee Xin Kiinan ulkopolitiikan eri ulottuvuuksia; sen unelmia, tavoitteita ja saavutuksia.

Osa 2: Katsauksia kansantasavaltaan II: Kiina – globalisoituva merimahti

Osa 3: Katsauksia kansantasavaltaan III: Kiinalaista voimapolitiikkaa

Osa 4: Katsauksia kansantasavaltaan IV: Uusi kiinalainen maailmanjärjestys

Osa 5: Katsauksia kansantasavaltaan V: Kiina, Yhdysvallat ja Aasian tulevaisuus

Anglosaksisessa geopolitiikassa on ollut tapana tarkastella maailmaa Euraasian mantereen hallinnan näkökulmasta. Koulukunnan klassikko Halford Mackinder julisti jo vuonna 1904, että Euraasian mantereen sisämaiden – niin sanotun ”Sydänmaan” (Heartland) – hallinta on avain koko maapallon hallintaan. Tuolloin vielä rakenteilla olleesta Siperian radasta ällistynyt Mackinder uskoi, että rautateiden ja muiden mannermaisten logististen järjestelmien kehittyessä Sydänmaan rikkaat luonnonvarat ja sen laaja väestö voitaisiin yhdistää kokonaiseksi itsenäiseksi taloudelliseksi maailmaksi ja että sitä hallinnoivasta valtakunnasta kehittyisi lopulta planeetan mahtavin voimatekijä.

Kiinan presidentti Xi Jinpingin (toistaiseksi) mahtipontisin ulkopoliittinen avaus, Silkkitien talousvyöhyke (Silk Road Economic Belt), tuo hämmästyttävällä tavalla mieleen Mackinderin vanhat visiot. Megaprojekti, joka kääntää Kiinan strategista painopistettä varovaisesti idän rannikkoalueilta kohti länttä, kaavailee herättävänsä muinaisen, Rooman valtakunnan ja Kiinan Han-dynastian yhdistäneen kauppareitin uudelleen henkiin. Projektin mantereellisena tavoitteena – hankkeessa on myös merellinen osa, 2000-luvun merellinen silkkitie, jonka pariin palaamme myöhemmin – on rakentaa monimuotoinen logistinen ja taloudellinen verkosto rauta- ja moottoriteitä sekä öljyputkia, joka yhdistäisi Kiinan Eurooppaan ja piristäisi erityisesti Keski-Aasian valtioiden talousnäkymiä. Sen varrella olisi 60 valtiota, 70 % maailman väestöstä ja jopa 75 % maailman energiaresursseista.

Vuoden 2013 lopulla aloitettua haketta on rummutettu kiinalaisessa mediassa voimakkaasti. Pelkän puheen ohella hankkeella näyttää olevan myös vipuvartta, sillä Kiina perusti joulukuussa 2014 40 miljardin US dollarin Silkkitierahaston, jolla on tarkoitus alkaa tukea alueen infrastruktuurihankkeita. Se on epäilemättä vasta alkua, koska monet muutkin isot tekijät, kuten Kiinan juuri perustama Aasian infrastruktuuri-investointipankki (AIIB) osallistuvat varmasti myös talkoisiin. Konkreettisia esityksiäkin Silkkitien eteen on ehditty tehdä, kuten suunnitelma Siperian rataa etelämpänä kulkevasta ”toisesta Euraasian maasillasta”. Pekingin ja Moskovan välille kaavailtu pikajunayhteys, joka lyhentäisi kaupunkien välisen matka-ajan kahteen päivään, on sen sijaan lyöty jo lukkoon!

Silkkitien kaksi suuntaa

Uudella länteen katsovalla strategialla on monta perustelua, jotka ovat sekä sisä- että ulkopoliittisia. Sisäpoliittisista perusteluista tärkein on Kiinan oman talouden vahvistaminen ja vakauttaminen, sillä Kiinan pian 40 vuotta tasaisesti jatkunut huikea talouskasvu on jakanut maahan kertyneen varallisuuden varsin epätasaisesti. Tuloerot esimerkiksi suurten kaupunkien ja maaseudun välillä ovat huimia, mutta kehitys on ollut vinksahtanutta myös maantieteellisesti: Kiinan itäiset rannikkoprovinssit ja kaupungit, kuten Tianjin tai Shanghai kiiltävine lasisine pilvenpiirtäjineen ovat kehittyneimmät, kun taas läntinen sisämaa on jäänyt pahasti jälkeen. Yhtenä Silkkitien tavoitteista onkin ollut vauhdittaa sisämaan kehitystä siirtämällä sen painopistettä idästä sisämaahan ja esimerkiksi keisarillisten dynastioiden muinaista pääkaupunkia, Xiania, on esitetty Silkkitien itäiseksi päätepisteeksi.

Epätasaisesti jakautunut varallisuus uhkaa Kiinan ”harmonista yhteiskuntaa” monessakin mielessä. Vuoden 1989 Tiananmen-aukion mielenosoitukset saivat alkunsa talouden epävakaasta heilahtelusta, mutta lisäksi Kiinalla on omat erityisen herkät vähemmistönsä itsehallintoalueilla Tiibetissä ja Xinjiangissa. Molempien alueiden väestöt ovat kapinoineet Pekingin keskusvaltaa vastaan läpi 2000-luvun, mutta 2010-luvulla islamilaisen fundamentalismin innoittamat Xinjiangin uiguurit ovat uhanneet terrori-iskuillaan jo Itä-Kiinan han-kiinalaista valtaväestöäkin. Silkkitiellä halutaan tukea erityisesti myös näiden alueiden talouskehitystä, minkä toivotaan rauhoittavan separatistisia pyrkimyksiä.

Toisaalta Silkkitien voi nähdä monessakin mielessä pyrkimyksenä kompensoida merireittien ylivoimaa Kiinan yhteyksissä maailmaan. Onnistuessaan se tarjoaisi ensinnäkin uuden väylän kiinalaisille tuotteille niiden tärkeimmälle markkina-alueelle, Eurooppaan, mutta toisi apua myös huoltovarmuuskysymyksiin, jotka piinaavat Kiinaa. Kiina on talouskasvunsa myötä muuttunut energianviejästä energiantuojaksi, ja esimerkiksi sen öljynkysyntä jatkaa vakaasti kasvuaan. Valtaosa tuonnista kulkee haavoittuvaisia ja ”vihamielisten hegemonisten tahojen” valvomia merireittejä pitkin, jotka ovat kriisitilanteessa saarrettavissa ja tukittavissa. Silkkitie toisi mukanaan turvallisemman ja vaihtoehtoisen kuljetusreitin, joka olisi huomattavasti hankalampi sulkea.

Yleisesti ottaen Silkkitie esitetään kiinalaisissa kuvauksissa positiivisena, kaikkia osapuolia hyödyttävänä taloudellisena aloitteena, joka luo kollektiivista vakautta ja vaurautta; ”win-win-yhteistyönä” kuten kiinalaiset usein tapaavat sanoa. Hieman synkempien arvioiden mukaan se johtaa kuitenkin väistämättä Kiinan poliittisen vaikutusvallan kasvuun alueella, sillä talousvyöhykkeen ylivoimaisesti vahvimpana osapuolena sen vaikutusvalta heikompiin valtioihin lisääntyisi sekä suoraan että välillisesti. Tavoitteleeko Kiina siis Silkkitiellään myös nousemista takaisin ”Keskuksen valtakunnaksi”, jota ympärillä sijaitsevat vähäisemmät maat kunnioittavat tribuuteillaan? Tuskinpa se siitä pahastuisikaan.

Kilpailevat euraasialaiset visiot: Venäjä ja Kiina

Mackinder uskoi (tai paremminkin pelkäsi), että Venäjän keisarikunta realisoisi hänen utopiansa yhdistyneestä ja voimakkaasta Sydänmaasta, mutta nyt aloitteen näyttäisi sen sijaan ottaneen Kiina. Miten Venäjä suhtautuu Kiinan lonkeroihin, jotka tunkeutuvat sen perinteikkäille alusmaille, ja sen kaavaileman, Silkkitien kanssa osin päällekkäisen Euraasian unionin piiriin?

Kiinan kurkottaessa kohti länttä Venäjä vaikuttaa kurkottavan kohti itää. Ukrainan kriisin ja presidentti Vladimir Putinin mahtailevan ulkopolitiikan seurauksena länsimaat kuristavat Venäjää talouspakotteilla, ja Nato palauttaa painopistettään takaisin Euroopan puolustukseen. Kiristynyt tilanne on ajanut Venäjän etsimään opportunistisesti ystäviä muualta, erityisesti Kiinasta, ja nyt monet ovat suorastaan säikähtäneet, työntääkö länsi omilla aggressiivisilla toimillaan heikentyneen Venäjän peräti Kiinan syliin, sen suoranaiseksi vasalliksi.

Kiina ja Venäjä ovat todellakin osoittaneet selkeitä lähentymisen merkkejä ja lienee reilua sanoa, että maiden suhteet ovat parhaimmalla tolalla pitkään aikaan. Esimerkiksi keväällä 2014 Xi ja Putin poseerasivat hymyillen yhdessä CICA-konferenssissa (Conference on Interaction Confidence Building in Asia), jonka verhottuna teemana oli aasialainen turvallisuus ilman Yhdysvaltoja ja jonka kruunasi Kiinan ja Venäjän solmima massiivinen, 400 miljardin dollarin kaasusopimus. Vuoden päästä, keväällä 2015 maailma seurasi puolestaan sivusta kuinka Venäjän ja Kiinan merivoimat harjoittelivat yhdessä Välimerellä.

Uusi ystävyys näyttää ulospäin vakuuttavalta, mutta lieneekö yhteistyön takana todellista substanssia. Kiinan ja Venäjän välinen suhde on ollut läpi historian kovin ailahteleva ja vähintäänkin ongelmallinen, kuten pitkän maarajan yhdistämien suurvaltojen suhteilla on tapana. Suomalaisetkin muistavat, kuinka jo itse marsalkka Mannerheim lähetettiin vuonna 1906 Venäjän pääesikunnan käskystä tiedustelumatkalle Kiinaan selvittämään silloisen Kiinan keisarikunnan uudistusten tilaa ja arvioimaan reittejä, joita myöten Venäjän ratsuväki pääsisi tarvittaessa iskemään Kiinan sydämeen.

Toisinaan maat ovat kuitenkin myös lähestyneet toisiaan, esimerkiksi sosialistisen veljeyden yhdistäminä. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltojen geopoliittista suurstrategiaa visioineen Nicholas John Spykmanin maalailemat kauhuskenaariot yhdistyneestä ja Yhdysvalloille vihamielisestä Euraasiasta vaikuttivat käyvän toteen vuonna 1949, kun Kiinan kommunistinen puolue julistautui Kiinan sisällissodan voittajaksi ja Kiina liittyi Neuvostoliiton johtamaan maailmankommunistiseen liittoumaan, joka ulottui Berliinistä Pekingiin.

No, eihän siitäkään mitään tullut. Kiina ja Neuvostoliitto olivat toistensa kurkuissa kiinni jo 1960-luvun alkuvuosina, ja 1960-luvun lopulla loput ihmiskunnasta sai jo pelätä tosissaan suoranaista kommunistisen maailman ydinsotaa maiden välillä. Tästä edelleen konkreettisesti muistuttavana monumenttina voi vierailla vaikkapa Pekingin alle kaivetussa, nykyään jo ränsistyneessä ja klaustrofobisen kaameassa tunneliverkostossa, jonne koko kaupungin väestö oltiin valmiit sijoittamaan Neuvostoliiton ydiniskun sattuessa.

Historiallista taustaa vasten onkin aiheellista kysyä, mikä Kiinaa ja Venäjää oikeastaan yhdistää tänä päivänäkään? Kummankin maan ideologiset rakennusprojektit, joilla pyritään ottamaan pesäeroa lännestä, kumpuilevat varsin erilaisista lähteistä: Venäjällä pystyttää eräänlaista ortodoksista nationalismia, kun taas Kiina katsoo nykyään yhä enemmän omaan historialliseen ja kulttuuriseen traditioonsa. Kansainvälisessä politiikassa molemmat maat oikeastaan vain vastustavat Yhdysvaltojen ja sen johtaman kansainvälisen järjestyksen tekemää politiikkaa, ja paljon puhuttu ”yhteinen linja” YK:ssakin on perustunut lähinnä valtiosuvereniteetin loukkaamisen vastustamiseen.

Sekä Kiina että Venäjä tavoittelevat tunnustetun suurvallan asemaa, mutta kovin erilaisin menetelmin. Venäjä yrittää oman tuhonsakin uhalla todistella globaalia painoarvoaan uhmakkaalla retoriikalla, sotilaallisella voimalla ja ratsastamalla hevosen selässä ilman paitaa, mutta Kiinan strategia on harkitsevampi. Itsetunnossaan voimistuva Kiina näyttää paremminkin odottavan kaikessa rauhassa hidasta, mutta varmaa paluuta perinteiselle ja luonnolliselle paikalleen Keskuksen valtakuntana. Eikä sillä vuosituhansia vanhana suurvaltana ole kiire minnekään.

Suurvaltaegot ovat törmäyskurssilla, kun Silkkitie kohtaa Euraasian unionin, vaikka Kiina ja Venäjä ovatkin julkisuudessa ylistäneet hankkeiden harmonisuutta. Projektien polttopisteessä on erityisesti esimerkiksi luonnonvaroiltaan rikas Kazakstan, jonka energiaresursseihin Kiina haluaisi päästä käsiksi, mutta josta Venäjä ei puolestaan varmasti halua päästää irti. Keski-Aasian tasavallat saattavat kuitenkin historiallisista yhteyksistään huolimatta alkaa nähdä Kiinan Silkkitien luotettavampana ja Euraasian unionia vakaampana integraatioprosessina, sillä Venäjän talouskriisi ja sen ajautuminen lännen talouspakotteisiin rankaisee välillisesti myös niitä.

Tosiasia on, että Kiina on Venäjälle huomattavasti tärkeämpi kuin päinvastoin, mikä tuli hyvin ilmi esimerkiksi mainittua vuoden 2014 kaasusopimusta laadittaessa. Ulospäin voitokkaan sopimuksen sisällöstä nimittäin väännettiin hämärissä kabineteissa kättä viimeiseen asti, ja useamman arvion mukaan Kiina puristi solidaarisuuden sijaan hätää kärsivästä Venäjästä mehut irti edullisella ostohinnallaan. Putin joutui siis ikään kuin ostamaan poliittisen voiton Venäjälle kalliilla kaasusopimuksella, jotta pääsisi poistumaan Shanghaista voittajan elkein.

Kiinan näkökulmasta Venäjän ja lännen ongelmat ovat loppujen lopuksi jopa hyvä asia, sillä ystävällinen ja halpaa kaasua kauppaava Venäjä sopii Kiinan suunnitelmiin erinomaisesti. Venäjä on muutenkin Kiinan prioriteettilistalla matalalla, sillä joka suuntaan levittäytyvällä suurvallalla on nyt todella monta ja isoa rautaa tulessa. Kun tilanne mantereen puolella näyttää vakaalta on Kiina alkanut tähyillä myös kohti sinisiä meriä. Sinne suuntaa myös artikkelisarjan seuraava osa.