ahampanjalogot: Wikipedia, sommittelu: Jussi Heinonkoski.

Poliittisten henkilövalintojen vastine Oscar-gaalalle tai Super Bowlille, Yhdysvaltain presidentinvaalit, järjestetään viidettäkymmenettäkahdeksatta kertaa hieman yli vuoden päästä, vuoden 2016 marraskuun ensimmäistä maanantaita seuraavana tiistaina eli 8.11. Vuosi on politiikassa lyhyt aika ja vaalikampanjat ovat jo täydessä käynnissä, joten The Ulkopolitistinkin on syytä ryhtyä seuraamaan tapahtumien kulkua. Ensimmäiseksi on tietysti esiteltävä dramatis personæ eli puolueidensa ehdokkuuksista kilpailevat kandidaatit.

Aloitamme viime vaaleissa häviäjän osaan jääneistä republikaaneista, joiden esivaalikilpa on ainakin tähän saakka ollut sekä tapahtumarikkaampi että sattuneesta syystä selvästi enemmän mediahuomiota kerännyt kuin presidenttipuolue demokraattien. Republikaanien kilpa on myös edennyt pidemmälle, sillä televisioväittelyitä ehdokkaiden kesken on pidetty jo yksi epämuodollinen ja kaksi virallista, molemmat kahdessa osassa (kolmannet viralliset väittelyt käydään tämän viikon keskiviikkona). Demokraatit puolestaan ovat ehtineet väitellä vasta kerran, ja puolueen asetelmat selkiytyivät vasta viime viikolla, kun varmistui että istuva varapresidentti Joe Biden ei lähde mukaan kisaan ja ainoaksi merkittäväksi kannoksi Hillary Clintonin kuningatartielle jää tässä vaiheessa kongressin ainoa sosialisti Bernie Sanders.

Palataksemme republikaaneihin, kyseessä on Yhdysvaltain de facto -kaksipuoluejärjestelmän valtapuolueista se, johon maassa usein viitataan kirjaimilla GOP (akronyymi sanoista Grand Old Party), jonka tunnuseläimenä toimii norsu ja jota Mount Rushmore -vuoren presidenttiveistoksissa edustavat orjuuden lakkauttaja Abraham Lincoln sekä pienen ihmisen etujen puolesta suuryritysten valtaa vastaan taistellut Theodore Roosevelt. Sittemmin sekä valtion roolia taloudessa että vähemmistöjen oikeuksia ovat profiloituneet puolustamaan enemmän kilpailijapuolue demokraatit, mikä jälkimmäisen teeman osalta on yksi republikaanien suurimpia haasteita äänestäjäkunnan jatkuvasti monimuotoistuessa.

Toinen republikaanien akuutti ongelma on puolueen sisäinen, yhä voimakkaammin paitsi demokraatteja ja Obaman hallintoa, myös puolueen omaa establishmentia vastaan kohdistuva protestiliike, joka tämän ja viime vuoden aikana on näkynyt edustajahuoneen johtohahmojen kohtaloissa: ensin ryhmänjohtaja Eric Cantor putosi koko kongressista hävittyään puolueen esivaalit ja sitten puhemies John Boehner ilmoitti eroavansa pitkälti omien puoluetovereidensa savustustoimenpiteiden seurauksena. Sinällään kyseessä on vain yksi piirre Yhdysvaltain poliittisen kentän yhä voimakkaammasta polarisaatiosta, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että kehityskulku hajottaa republikaaneja voimakkaammin kuin demokraatteja. Presidentinvaaleihin tämä liittyy ennen kaikkea sikäli, että presidenttiehdokkaan tulisi olla mieleen paitsi puolueen omille kannattajille, myös riittävän suurelle osalla koko äänestäjäkunnasta, ettei projekti jäisi pelkkään ehdokkuuteen.

Republikaanien hajanaisuus on myös yksi syy puolueen poikkeuksellisen suureen esivaaliehdokkaiden määrään. Vaikka erilaiset marginaaliehdokkaat unohdettaisiin ja mukaan laskettaisiin vain television vaaliväittelyihin päässeet ehdokkaat, nousee lukumäärä seitsemääntoista – ja tämä siitä huolimatta, että Harold Staassen ei enää nykyään pysty kisaan osallistumaan. Heille, jotka kokevat moisen väenpaljouden vaikeuttavan kokonaiskuvan hahmottamista, on onneksi tarjolla monenlaisia apuvälineitä vaaliguru Nate Silverin FiveThirtyEight –sivuston (joka sivumennen sanottuna on pakollista luettavaa kenelle hyvänsä Yhdysvaltain vaaleista kiinnostuneelle) kaavioista, jotka kertovat mm. minne kukin ehdokas GOP:n sisällä asemoituu ja The Atlanticin myös demokraattiehdokkaat kattavaan lunttilistaan, jossa oleellisempien tietojen lisäksi kerrotaan, millaiset 404-vikailmoitukset kunkin ehdokkaan verkkosivuilla on. Unohtaa ei sovi myöskään tätä William Shakespearen pohjalta tehtyä analyysia. Omat suosikkinsa jokainen voi puolestaan etsiä vaikkapa tällä vaalikoneella. The Ulkopolitist käy seuraavassa läpi ehdokkaat heidän poliittisen painoarvonsa mukaan luokiteltuna kolmessa osassa: tänään tarkastelussa ovat sijoilla ynnämuut kyntävät ehdokkaat ja huomenna he, joiden kannatus riittää TV:n prime time -vaaliväittelyihin pääsemiseen ja viimeisenä ns. raskassarjalaiset.

Amatöörit

Kuten jo edellä sivuttiin, ei kisaan lähteneiden ehdokkaiden määrä jää seitsemääntoista, vaan mukana on erilaisia enemmän tai vähemmän marginaalisia tarjokkaita. Puolueen presidenttiehdokkaaksi hakemiseen ei vaadita paljoakaan, mikä näkyy ehdokkaiden määrässä. Toisaalta mikään laki ei vaadi puoluekoneistoa tai mediaa antamaan kaikille ehdokkuuksilleen huomiotaan. Niinpä vaille kutsua vaaliväittelyihin ja sitä myötä minimaalisiakin mahdollisuuksia ovat jääneet mm.Yhdysvaltain Punaisen Ristin entinen johtaja Mark Everson (avoin tilitys omasta uskottomuudesta ja avioerosta vaalikampanjan avauksessa tuskin auttoi asiaa), lähinnä Internet-meemistä tuttu Jimmy McMillan, Obamaa koskeviin salaliittoteorioihin erikoistunut Andy Martin ja Jaakko-kuninkaan raamatunkäännökseen poliittisen ohjelmansa perustava Jack Fellure, joka viime vaaleissa oli kieltolakipuolueen ehdokkaana keräten 519 ääntä Louisianasta. Vaikka tällaiset ehdokkaat voivat itse olla enemmän tai vähemmän vakavissaan, vaalikamppailun kokonaiskuvan kannalta he toimivat lähinnä humoristisena kevennyksenä – mikä ei tarkoita sitä, etteikö hupia voisi repiä irti myös tv-ruutuihin päässeistä ehdokkaista.

Ulos punnituksessa

Kuten todettua, television vaaliväittelyihin pääsi kaikkiaan seitsemäntoista ehdokasta, mutta joukko on jo nyt karsiutunut kahdella. Entisen Texasin pitkäaikaisen, osavaltiossaan suositun kuvernöörin Rick Perryn (joka sivumennen sanottuna nousi tehtävään erään George W. Bushin siirryttyä isompiin ympyröihin) kampanja meni puihin oikeastaan jo neljä vuotta sitten, kun mies edellistä kertaa kisattaessa jäätyi käsittämättömästi vaaliväittelyssä. Tuloksena oli kaikkien aikojen kovin romahdus gallupsuosion ja esivaalien äänisaaliin välillä. Tällä kertaa kampanja ei saanut sen vertaa tuulta alleen, että Perryn olisi ollut edes mahdollista romahtaa, vaan mies luopui kisasta todettuaan jäävänsä tämänkertaisissa karkeloissa auttamatta Texasin seinäruusun rooliin.

Perry oli siis statisti koko tämänvuotisen kampanjansa ajan, mutta samaa ei voi sanoa Scott Walkerista. Wisconsinin kuvernööri nousi teekutsuliikkeen kultapojaksi ojennettuaan osavaltiossaan julkisen sektorin ammattiliittoja suorastaan thatchermaisin ottein, ja voitettuaan sen jälkeen jatkokauden. Jälkimmäinen saavutus antoi uskoa siihen, että Walkerilla voisi olla saumoja myös presidenttikilvassa, sillä Wisconsin ei (Joseph McCarthysta huolimatta) perinteisesti ole ollut osavaltioista oikeistolaisimpia. Walker keikkuikin vielä vuoden alkupuolella kärkipaikoilla sekä gallupeilla että vedonlyöntikertoimilla mitattuna. Sitten parrasvaloihin astuivat kuitenkin politiikan sisäpiirien ulkopuolelta nousseet ehdokkaat, jotka veivät Walkerilta puolueen oikeistosiiven protestiäänet. Alkanutta syöksykierrettä vain pahensi se, että Walker ei kyennyt vakuuttamaan äänestäjiä valtakunnallisten, saati kansainvälisten kysymysten hallinnastaan. Mies veti tilanteesta johtopäätöksensä ja pisti kahden heikosti sujuneen vaaliväittelyn jälkeen pillit pussiin – jotkut tosin arvelevat, että haavojen nuolemisen jälkeen luvassa on uusi yritys vuonna 2020.

Kärpässarja

Edelleen mukana olevista ehdokkaista heikoimmassa asemassa on vuosituhannen vaihteessa Virginian kuvernöörinä toiminut Jim Gilmore, jonka ainut poliittinen saavutus viimeisen vuosikymmenen aikana on viime aikoina tasaisessa Virginiassa historiallinen, yli kolmenkymmenen prosenttiyksikön rökäletappio vuoden 2008 senaatinvaalissa. Gilmore on monessa mielessä prototyyppi republikaanikentän riviehdokkaasta: jo kauan sitten parhaat päivänsä nähnyt poliitikko, jonka tämän vuoden ehdokaskentän hajanaisuus ja yli muiden olevien kärkiehdokkaiden puute on saanut kokeilemaan onneaan. Gilmore 2016 -kampanja on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin happy, sillä miehen kannatus on madellut alle puolessa prosentissa niissä gallupeissa, joihin hänet edes on kelpuutettu. Syyskuun vaaliväittelyn organisoinut CNN reagoi tilanteeseen jättämällä Gilmoren ulos jopa alkuillan heikommille ehdokkaille varatusta väittelystä, ja viime viikolla CNBC teki saman ratkaisun linjatessaan osallistumisoikeudesta ensi keskiviikon väittelyyn. Oikeastaan ainut jännittävä asia Gilmoren kampanjassa on se, kuinka pitkään mies vielä jaksaa ennen kuin pyyhe lentää kehään.

Höyhensarja

Seuraavalla orrella istuu joukko ehdokkaita, joiden kampanjoiden tilanne ei ole niin läpikotaisen surkuhupaisa kuin Gilmorella, mutta alle prosentin kannatuslukemat eivät silti anna aihetta hurraahuutoihin. Nämä ehdokkaat pääsevät kyllä televisioväittelyihin, mutta eivät prime time -aikaan, vaan heille organisoidaan oma debattinsa ennen suositumpien ehdokkaiden astumista estradille. Toisaalta tämän B-sarjaväittelyn pienempi osallistujamäärä tarkoittaa enempää puheaikaa ja mahdollisuutta saada omat viestinsä läpi, toisaalta yleisön kiinnostus tapahtumaan lienee samaa luokkaa kuin huippusuositun popyhtyeen lämppäribändiin.

Katraan ikänestori, seitsenkymppinen George Pataki edustaa republikaanien maltillisinta siipeä, joka Patakin nuoruudenpäivinä tunnettiin Rockefeller-republikaaneina New Yorkin osavaltion kuvernöörin ja varapresidentti Nelson Rockefellerin mukaan. Patakin epäonneksi republikaanit ovat viime vuosikymmenten aikana siirtyneet jatkuvasti oikealle ja hänen hengenheimolaistensa asema puolueessa muuttunut yhä marginaalisemmaksi. Patakikin toki teki pitkän uran New Yorkin kuvernöörinä, mutta liberaalilla koillisrannikolla hankittua kannatusta ei nyky-GOP:ssa ole helppo realisoida valtakunnallisissa vaaleissa (toki poikkeuskin löytyy). Pataki on yrittänyt hankkia potkua kampanjalleen aktiivisilla Twitter-hyökkäyksillä Donald Trumpia vastaan (Trumpin keskittyessä solvaamaan ihan muita ehdokkaita kuin Patakia) sekä muistuttamalla jokaisessa mahdollisessa käänteessä olleensa  New Yorkin kuvernöörinä  9/11-iskujen aikaan. Toistaiseksi kumpikaan strategia ei ole tuottanut tulosta.

Myös Etelä-Carolinan mandaatilla senaatissa istuvaa Lindsey Grahamia voidaan luonnehtia maltilliseksi republikaaniksi – paitsi silloin kun kysymys on ulkopolitiikasta. Graham on, Barack Obaman kahdeksan vuoden takaisen vastustajan John McCainin (sekä heitä kahta astetta oikeistolaisemman Arkansasin superjunnun Tom Cottonin) ohella huomattavimpia republikaanien haukkasiiven edustajia senaatissa, ja McCain onkin ainut näkyvä puoluevaikuttaja joka on asettunut Grahamin taakse. Tuki on ollut vastavuoroista, sillä Graham oli McCainin aktiivisin puolustaja Donald Trumpin tölvittyä jälkimmäistä jopa Trumpin mittapuulla idioottimaisesti kesällä. Nokkapokka johti surrealistiseen tapahtumasarjaan, jossa Trump laittoi Grahamin puhelinnumeron julkiseen jakoon suorassa lähetyksessä ja Graham koetti saada viraalisuosiota tuhoamalla kännykänsä YouTube-videossa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kannatusta tämä ei ole tuonut, mutta toisaalta saattaa olla, että Graham on saavuttanut päätavoitteensa jo sillä, että hänen mukanaolonsa on pakottanut muitakin ehdokkaita esittämään interventiomyönteisiä kantoja ulkopoliittisissa linjauksissaan.

Entinen Pennsylvanian senaattori Rick Santorum on sitä vastoin kerännyt kannatusta – nimittäin neljä vuotta sitten, jolloin hän tarjosi esivaaleissa Mitt Romneylle kovimman vastuksen keräten ääniä ennen kaikkea uskonnolliselta oikeistolta. (Tuolloinen Economistin henkilökuva on edelleen lukemisen arvoinen.) Santorum on profiloitunut paitsi konservatiivisena katolilaisena, myös duunareita ymmärtävänä kansanmiehenä. Miehen momentum kuitenkin taisi mennä neljä vuotta sitten, sillä nyt Religious Rightin äänistä on kilpailemassa turhan monta ehdokasta ja mitä kansanomaisuuteen tulee, pyyhkii Donald Trump muilla lattiaa hyvässä ja varsinkin pahassa.

Yksi Santorumin kanssa uskonnollisten piirien äänistä kilpaileva ehdokas, Lousianan kuvernööri Piyush “Bobby” Jindal, todennäköisesti miettii tällä hetkellä miksi hänkin ei kokeillut onneaan neljä vuotta sitten. Tuolloin Jindal oli suosittu kotiosavaltiossaan, miehen tausta lukioikäisine kääntymisineen hindusta kristityksi puhutteli kristillisiä piirejä ja vanhempien siirtolaistaustakin oli mahdollista kääntää eduksi – osoittihan se, että kaikki republikaanit eivät ole päälle viisikymppisiä valkoisia miehiä. Jindalin suurin ongelma tuolloin oli se, että vasta neljäkymmentä täyttäneenä hän vaikutti kovin nuorelta presidentiksi. Nyt ikää on tullut lisää, mutta Jindalin kannalta valitettavasti hänen suosionsa lousianalaisten keskuudessa on suorastaan romahtanut. Ja kukapa äänestäisi presidentiksi miestä, joka ei vaikuta pärjäävän toimeenpanevassa virassa edes osavaltiotasolla? Jindalin onkin viime aikoina lähinnä arveltu olevan seuraava leikin kesken jättävä ehdokas.

Kuten jo alussa todettiin, on teksti jaettu kolmeen osaan. Prominentimmat ehdokkaat ilmestyvät The Ulkopolitistin käsittelyyn huomenna, jonka jälkeen huomio viimeisenä kiinittyy kärkiehdokkaisiin.