Tämä on toinen osa Yhdysvaltain republikaanisen puolueen esivaaliasetelmia ja -ehdokkaita käsittelevästä kirjoituksesta. Ensimmäisen osan voi lukea täältä.

Eilen käsittelyissä olivat ne republikaaniehdokkaat, joiden kohdalla paitsi mahdollisuudet esivaalien voittoon, myös kannatus, oli jos ei teoriassa niin ainakin käytännössä olematonta. Tänään siirrymme heihin, jotka ovat keränneet kannatusta ainakin sen verran, että se oikeuttaa heidät osallistumaan kärkikymmenikölle huomenna parhaaseen katseluaikaan järjestettävään väittelyyn aiemman lämmittelydebatin sijasta. Sinällään tämä ei tarkoita vielä hurjaa suosiota (CNBC:n määrittämä tie-breaker oli kolmen prosentin keskiarvo viimeaikaisissa gallupeissa, desimaalit pyöristettynä ylöspäin), mutta kaikki ryhmään kuuluvat ovat kyenneet myös joko hankkimaan itselleen ainakin jonkin verran kannatusta puolueen sisäpiirin keskuudessa, keräämään vähintään kohtuullisesti rahaa ulkopuolisilta lahjoittajilta tai saamaan huomattavaa gallupsuosiota ensimmäisenä esivaalit järjestävissä Iowan ja New Hampshiren osavaltioissa, joissa kampanjakoneistot käyvät jo kuumina. Joidenkin kohdalla näistä kriteereistä täyttyy useampikin. Kuten seuraavassa käy ilmi, ehdokkaat painivat silti keskenään vielä hyvin erilaisissa sarjoissa.

Kevytsarja

Tähän kategoriaan kuuluvat ehdokkaat ovat onnistuneet paitsi hankkimaan jonkinlaista, joskaan eivät missään tapauksessa riittävää kannatusta gallupeissa, myös keräämään kymmenen miljoonan dollarin molemmilla puolin liikkuvan vaalikassan ja saamaan taakseen puolueensa kuvernöörejä, senaattoreja ja/tai edustajainhuoneen jäseniä. (Varsinkin kampanjan alkuvaiheissa tämä nk. endorsement primary on parempi indikaattori ehdokkaan mahdollisuuksista kuin villisti heittelevät galluplukemat.) Tästä huolimatta on melkoisen epätodennäköistä, että kukaan heistä onnistuisi hankkimaan itselleen puolueen ehdokkuuden. Syyt ovat jokaisella hivenen erilaiset.

New Jerseyn kuvernööri Chris Christien kohdalla tärkein syy tiivistyy yhteen sanaan: Bridgegate. Kyse ei ole mistään siltaportista, vaan suffiksi -gate indikoi jälleen kerran poliittista skandaalia. Bridgegaten tapauksessa skandaali tarkoittaa erästä kahden vuoden takaista syyskuista viikkoa, kun New Jerseyn Fort Leessä suljettiin muutama George Washington Bridgelle johtava katukaista. Koska kyseessä sattuu olemaan yksi maailman vilkasliikenteisimmistä silloista, jonka toisessa päässä sijaitsee Manhattan-niminen saari, aiheutti sulku totaalisen liikennekaaoksen Fort Leehen. Asiaa tutkittaessa kävi ilmi, että sulkumääräys oli tullut Christien esikunnasta, ja motiiviksi epäiltiin kostoa siitä, että kaupungin silmäätekevät eivät olleet tukeneet Christietä hänen uudelleenvalintakampanjassaan. Christie kiisti tienneensä mitään tapahtuneesta, mutta maineeseen tapaus jätti sellaiset jäljet, että mies on jatkuvasti yksi epäsuosituimmista ehdokkaista republikaaniäänestäjien keskuudessa.

Asiaa ei myöskään auta Christien poliittinen profiili, joka on, jos nyt ei Rockefeller-, niin ainakin Acela-republikaani. Acela on Washingtonin ja Bostonin välillä sukkuloiva luotijuna, jonka varrella olevien kaupunkien liberaali establishment ei välttämättä anna salonkikelpoista vastaanottoa kovin monelle republikaanien ehdokkaalle. Christie oli ainakin Bridgegateen asti koillisrannikolla huomattavasti keskivertorepublikaania suositumpi tapaus, ja hänen valintansa kuvernööriksi kuusissa viime presidentinvaaleissa demokraatteja tukeneessa New Jerseyssä antoi osviittaa siitä, että Christiellä olisi mahdollisuuksia saada kannatusta yleisemminkin vaa’ankieliosavaltioissa, joiden voittaminen on elintärkeää presidenttivalinnan kannalta. Christien vahvuutena on pidetty myös hänen kärkästä no-nonsense -luonnettaan. Bridgegaten ohella kuolemansuudelmaksi muodostunee kuitenkin Christien neljä vuotta sitten liberaalimedialta saama suitsutus hänen kehuttuaan presidentti Obaman toimintaa New Jerseyä runnelleen Sandy-hurrikaanin aikana. Koska Sandy iski vain viikkoa ennen vuoden 2012 presidentinvaaleja, monet Christien omassa puolueessa näkivät toiminnan melkoisena juudasteluna. Christiellä on edelleen tukijansa (mm. koillisen kuvernöörikollegat Mainesta ja Marylandista), mutta hänen mahdollisuutensa voittoon edes yksittäisessä osavaltiossa ovat hyvin ohuet.

Ohion kuvernööri John Kasichin mahdollisuudet on parempi kuin Christien, jonka kanssa hänen poliittinen profiilinsa on varsin samanlainen: molemmat edustavat puolue-eliitin maltillista siipeä eli oikeiston kielenkäytössä RINOja (Republican in Name Only). Kasichin taustasta tosin löytyy monenlaisia sävyjä: viime vuosituhannen puolella edustajainhuoneessa istuessaan hän keräsi mainetta tiukan budjettikurin puolestapuhujana (sekä rikollisen huonolla elokuvamaullaan vaatiessaan kotikulmansa videovuokraamoa poistamaan Coen-veljesten loistavan “Fargon” valikoimistaan). Vuosituhannen vaihteessa Kasich vaihtoi yksityiselle sektorille palatakseen vuonna 2010 politiikkaan voitokkaan kuvernöörivaalin myötä. Kuvernöörikautensa aikana Kasich on ollut hyvin suosittu, ja hän voitti viime vuonna itselleen jatkokauden suoranaisin murskalukemin. Ohio on paitsi vaa’ankieliosavaltio, myös nk. “bellwether state”: vuoden 1964 presidentinvaaleista lähtien osavaltion voittaja on voittanut myös koko maan vaalit. Vaikka Ohion maineeseen liittyy aimo annos mystiikkaa, on Kasichin suosio osavaltiossa (joka näkyi mm. Ohiossa pidetyssä ensimmäisessä vaaliväittelyssä) joltinenkin meriitti.

Mahdollisuuksia voittoon myös varsinaisissa vaaleissa lisää myös se, että Kasich ei ole ainakaan republikaanien mittapuulla yksioikoinen oikeistokonservatiivi: hän on osoittanut esimerkiksi arvonkysymyksissä jonkinlaista ymmärrystä myös vastapuolen kantoja kohtaan ja puolustanut sairausvakuutusohjelma Medicaidin laajentamista Ohiossa suorastaan kristillisenä velvollisuutena aikana, jolloin Obamacaren seurauksena kaikki julkiset sairausvakuutukset ovat GOP:ssa kauhistus. Toki Kasichilta löytyy myös sellaisia linjoja, joissa hän on republikaanien valtavirtaa – mm. ilmastonmuutosskeptisismi. Näistä lähtökohdista Kasichilla voisikin olla saumat voittaa sekä puolueensa esivaalit että varsinainen kilpa. Miehen ongelmia ovat kuitenkin se, että hän ei ole valtakunnallisesti kovin tunnettu, maltillinen profiili ei ole tämän hetken republikaanien esivaalikentässä suurinta huutoa, ja lisäksi pitkälti samoilta apajilta kalastelee muudan Jeb Bush. Tullakseen valituksi Kasichin pitäisi vähintäänkin palata väittelyissä yhtä hyvään vireeseen kuin mitä hän ensimmäisessä debatissa osoitti, toivoa Bushin kampanjan romahtamista, sitä ettei yksikään ehdokas nousisi varhaisessa vaiheessa yli muiden, ja että esivaaliäänestäjät päättäisivät preferoida varsinaisten vaalien voittomahdollisuutta ideologisen ortodoksian sijaan. Mikään näistä tekijöistä ei itsessään ole kovin epätodennäköinen, mutta kaikkien toteutuminen on.

Kentuckyläissenaattori Rand Paulin poliittinen positio on erilainen kuin Christien tai Kasichin, sillä Paul lukeutuu lähinnä puolueensa libertaarisiipeen. Johdonmukaisesti yksilönvapauksia ajavat libertaarit ovat siitä ongelmallisessa asemassa, että joissakin asioissa kuten matalaa verotusta tai vapaata asekontrollia ajaessaan heidän näkemyksensä käyvät yksiin republikaanien kanssa, kun taas esimerkiksi huumausainelainsäädännössä kannat ovat lähempänä demokraatteja. Paul ei ole yhtä syvällä libertaariskenessä kuin isänsä, moninkertainen presidenttiehdokas Ron Paul, eikä myöskään yhtä altis salaliittoteoretisointiin (mikä ei tosin vielä ole paljon), vaan sijoittuu hieman lähemmäksi puolueen valtavirtaa ja oikeistosiipeä. Paul nuoremman kannalta optimitilanne olisi se, että hänet nähtäisiin sen verran tavalliseksi republikaaniksi, että hän voisi kerätä ääniä sekä puolueen ytimestä että teekutsuliikkeeltä, mutta niin libertaariksi, että myös tämän siiven tuki olisi taattu. Vielä viime vuonna Paul löytyikin gallupien kärjestä mutta sittemmin Paul on menettänyt kannatusta vähän joka suuntaan. Ongelmia on tuottanut mm. Paulin ehdotonta lähentelevä ulkopoliittinen isolationismi, joka on hyvin kaukana puolueen valtavirrasta, ja lisäksi Paulin senaattiin nostaneet teekutsulaisetkin ovat innostuneet muista ehdokkaista.

Siinä missä Christie ja Kasich ovat maltillista establishmentia ja Paul edustaa libertaariskeneä, käy Arkansasin ex-kuvernööri Mike Huckabee esimerkiksi tyypillisestä kristillisen oikeiston edustajasta. Takana on uraa tele-evankelistana, reilu vuosikymmen kuvernöörinä konservatiivisessa etelän osavaltiossa, kakkossija republikaanien esivaaleissa 2008 ja oma talk show oikeiston suosikkikanava Fox Newsillä. Huckabee on ihmisenä pidetty ainakin republikaaniäänestäjien keskuudessa – hän edustaa sitä maanläheistä, seurallista amerikkalaisuutta, jota henkilöstä riippuen on helppo rakastaa tai vihata. Myönteinen suhtautuminen ei kuitenkaan vielä takaa laajaa kannatusta (ja vice versa), mikä näkyy myös Huckabeen kohdalla: hänen kannatuksensa rajoittuu hyvin suuressa määrin etelän uskonnollisiin konservatiiveihin. Muiden oikeistosiiven edustajien keskuudessa Huckabeen konservatismi ja uskonnollinen vakaumus eivät riitä antamaan anteeksi esimerkiksi sitä syntiä, että kuvernöörikaudellaan Huckabee meni peräti nostamaan veroja muutamaan otteeseen, ja että hän on puolustanut sosiaaliturvaa sekä julkista terveydenhuoltoa. Sellaisiakin ehdokkaita kun löytyy, joiden kredentiaalit ovat puhtaat sekä arvokysymyksissä että verolinjauksissa.

Keskisarja

Ehkä paras esimerkki arvo- ja fiskaalikonservatismin saumattomasti yhdistävästä ehdokkaasta on texasilaissenaattori Ted Cruz, joka on kerännyt uskottavuutta tiukan linjan republikaanien silmissä ennen kaikkea Obaman terveydenhuoltouudistusten vankkumattomana vastustajana – hän mm. piti senaattiuransa aluksi yli 20-tuntisen puheenvuoron (sen voi halutessaan lukea täältä) jarruttaakseen Obamacaren voimaantuloa. Puheen hyöty jäi symboliseksi kaikille muille paitsi Cruzille itselleen, joka keräsi uskottavuutta viimeisen päälle peräänantamattomana oman tiensä kulkijana. Cruz on jatkanut samalla linjalla hyökkäämällä rajusti Obamaa vastaan milloin mihinkin asiaan liittyen. Siinä tapauksessa, että kaikki tämä ei olisi vielä sulattanut jonkun kovan linjan konservatiivin sydäntä, tarjolla on myös vaalivideo, jossa Cruz valmistaa pekonia konepistoolilla. Can you get any more Texan?

Kaikki tämä on taannut Cruzille kohtuullisesti gallupsuosiota ja ennen kaikkea runsaasti vaalirahaa, jota mies on kerännyt toiseksi eniten ehdokkaista heti Bushin jälkeen. Ongelmia tuottaa kuitenkin se, että Cruz on totaalisella peräänantamattomuudellaan tärvellyt maineensa paitsi demokraattien ja monien sitoutumattomien, myös oman puolueensa valtavirran piirissä. GOP:n sisäpiirille jäi paljon hampaankoloon Cruzin aktiivisesti ajamasta liittovaltion toimintojen seisauttamisesta vuonna 2013, jonka seurauksena amerikkalaisäänestäjien negatiivinen suhtautuminen republikaaneihin nousi ennätyslukemiin. Hankalan tyypin maine ja vahvan oikeistolaisen profiili, joka tekee varsinaisissa vaaleissa pärjäämisestä vaikeaa, takaavat yhdessä sen, että GOP:n kerma ei taatusti ryhmittäydy Cruzin taakse niin pitkään kuin tarjolla on joku häntä maltillisempi vaihtoehto – sitä vastoin jonkin toisen ehdokkaan taakse asemoituminen Cruzin ehdokkuuden estämiseksi on hyvinkin mahdollista. Cruzin pitäisikin kyetä pääsemään niin vahvaan asemaan, ettei häntä voisi horjuttaa edes establishmentin yhteisvoimin – ja se on vaikeaa, sillä vaikka puolueen sisäpiiriin tyytymättömien republikaanien määrä on todennäköisesti korkeampi kuin koskaan, taistelee teekutsulaisten äänistä myös muita kovan linjan populisteja, ja heihin verrattuna Cruzilla on ristinään se että hän loppupeleissä kuitenkin työskentelee poliittisen eliitin kaikkeinpyhimmässä, Washingtonin Capitolilla.

Siinä missä Cruzia voi luonnehtia politiikan ytimestä tulevaksi protestiehdokkaaksi, on Carly Fiorina puolestaan hänen täysi vastakohtansa – politiikan ulkopuolelta tuleva sovinnainen vaihtoehto. Fiorina ei ole toiminut aiemmin vaaleilla valitussa tehtävässä, vaan on tehnyt uransa liike-elämässä, missä hän rikkoi lasikattoja nousten aina teknologiajätti Hewlett-Packardin toimitusjohtajaksi asti. Presidentinvaalikampanjansa hän aloitti divaritasolta väitellen elokuussa Patakin, Jindalin, Perryn ja muiden eilen käsiteltyjen ehdokkaiden kanssa. Toisin kuin nämä, Fiorina hyödynsi momentuminsa ja käänsi terävällä esityksellään kannatuslukemansa reippaaseen nousuun. Tämä huomattiin myös syyskuun väittelyn järjestäneellä CNN:llä, joka kutsui Fiorinan mukaan pääväittelyynsä yhdentenätoista ehdokkaana (Walker oli tuolloin vielä mukana kisassa). Myös tässä väittelyssä Fiorina pärjäsi hanakalla tyylillään erinomaisesti nousten heti väittelyn jälkeen toteutetuissa gallupeissa peräti kakkossijalle Donald Trumpin taakse. Sittemmin kannatuslukemat ovat olleet laskusuunnassa, mutta mikäli Fiorina dominoi myös keskiviikon väittelyä, saanee hänen kannatuksensa uuden loikan ylöspäin.

Fiorinan tausta tekee hänestä hyvin mielenkiintoisen ja tietyssä mielessä houkuttelevan ehdokkaan republikaaneille. On totta, että liike-elämästä presidenttiehdokkaaksi nouseminen on erittäin harvinaista (vaikkei ennenkuulumatonta, mistä todisteena eräs toinen republikaani, Franklin D. Rooseveltin 1940 haastanut Wendell Wilkie). Toisaalta tilanteessa, jossa republikaanikentän tyytymättömyys puolue-eliittiin on erittäin suurta, tarjoaisi Fiorina oivallisen ”ulkopuolisen” vaihtoehdon, jonka näkemykset osuvat kuitenkin hyvin yksiin establishmentin kanssa. Fiorina onkin ehkä kaikista GOP:n ehdokastyrkyistä se, jonka suunnilleen jokainen suuntaus puolueessa voisi edes kakistellen niellä. Fiorinan ehdokkuus voisi myös ehkäistä republikaaneihin kallellaan olevien naisäänestäjien mahdollisen valumisen varsinaisissa vaaleissa Hillary Clintonin taakse, ja tähänastisten näyttöjen perusteella hänen pitäisi selvitä oivallisesti myös väittelyistä.

Tarjolla on kuitenkin kaksi isoa muttaa. Ensinnäkin Fiorinan toimitusjohtajuus HP:llä oli kaikkea muuta kuin onnistunut, mikä paitsi vie häneltä pois politiikan ulkopuolelta tulevan menestyjän sädekehää, myös asettaa hänen johtamistaitonsa yleensä alttiiksi kritiikille. Toinen ongelma on se, että vuonna 2010 Fiorina pyrki senaattoriksi Kaliforniasta vain hävitäkseen kisan kymmenellä prosenttiyksiköllä. Tulos ei muuten olisi demokraattien dominoimissa Kalifornian valtiollisissa vaaleissa erityisen huono, mutta vuosi 2010 sattui olemaan teekutsuliikkeen kulta-aikaa, jolloin republikaanit saavuttivat murskavoiton ympäri maata. Fiorinan track record ei siis vaikuta erityisen hyvältä sen paremmin yksityisen sektorin kuin politiikankaan osalta.

Fiorinan lailla myös Ben Carson tulee politiikan ulkopuolelta, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Detroitilaisen yksinhuoltajaäidin kasvatista The Wiressakin mainituksi tulleeksi Johns Hopkinsin sairaalan lastenneurokirurgian osaston johtajaksi noussut Carson on täysiverinen teekutsulainen, joka nousi kansalliseen maineeseen tylytettyään Obaman poliittisia linjauksia mielin määrin Valkoisen talon järjestämällä perinteisellä kansallisella rukousaamiaisella 2013. Carson ei ole vähimmässäkään määrin lemaantunut puolue-eliitin puudeliksi, hän ei säästele sanojaan ja tuloksena on tällä hetkellä kakkossija gallupeissa heti Donald Trumpin jälkeen. Esivaalikauden avaavassa Iowassa, jossa herätyskristittyjen osuus republikaanien äänestäjistä on poikkeuksellisen korkea, Carson on peräti noussut gallupeissa Trumpin edelle, mikä sai The Donaldin muistuttamaan, että hän on uskontokunnaltaan kunnon presbyteeri, ei mikään epäilyttävä lahkolainen kuten seitsemännen päivän adventisti Carson.

Gallupsuosiota Carsonilla siis piisaa siinä määrin, että Trumpiakin huolettaa, mutta siitä huolimatta on vaikea nähdä hänen realisoivan kannatustaan vaaliuurnilla. Carsonin poliittinen kokemattomuus näkyy hänen suustaan silloin tällöin lipsahtelevissa sammakoissa (yksi erityisen komea konna oli Yhdysvaltain perustajaisien ja ISISin vertaaminen toisiinsa), hänen poliittisena tietämättömyytenään (Israelin ystäväksi kaikkien republikaanien tavoin tunnustautuva Carson ei siellä vieraillessaan tiennyt ainuttakaan maan puoluetta ja ihmetteli, ”mikä Knessetin rooli oikein on”) tai monia maltillisia äänestäjiä taatusti vieraannuttavina kannanottoina (kuten ehdotus liittovaltion rahoituksen lakkauttamisesta, jos korkeakoulu on ”voimakkaan poliittisesti biasoitunut”). Todennäköisempää onkin, että Carson on näiden vaalien vastine vuonna 2012 ehdokkuutta havitelleelle pizzakeisari Herman Cainille – ja tällä ei viitata siihen, että Cainkin oli ainut afroamerikkalainen ehdokasjoukossa, vaan siihen, että myös Cain oli kokonaan politiikan ulkopuolinen ehdokas, joka vaaleja edeltävänä vuonna nosti kannatuksensa komeisiin lukemiin – vain nähdäkseen sen romahtavan ennen esivaalien alkamista. Toisaalta niin ehdokkaat kuin ennenkaikkea äänestäjäkenttä ovat muuttuneet neljän vuoden takaisesta, ja FiveThirtyEightin toteamuksessa ”jos Trump voi voittaa ehdokkuuden, voi Carsonkin” on vinha perä. Loppujen lopuksi republikaanien äänestäjistä kohtuullisen suuri joukko allekirjoittanee esimerkiksi Carsonin näkemyksen siitä, että holokausti ei olisi saavuttanut niin traagisia mittasuhteita, jos Euroopan juutalaisilla olisi ollut Yhdysvaltain perustuslain toisen lisäyksen takaama oikeus kantaa ampuma-aseita.

Loput kolme ehdokasta ilmestyvät The Ulkopolitistin käsittelyyn kirjoituksen kolmannessa ja viimeisessä osassa.