Irakin pääministeri Haider al-Abadi Lontoossa tammikuussa 2015. Kuva: Foreign Office / Flickr

Irak ja etenkin maan turvallisuustilanne on ollut tänä syksynä tapetilla Suomessa maasta saapuneiden turvapaikanhakijoiden muodossa aina sosiaalisesta mediasta iltapäivälehtiin ja Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Mutta mikä on tänä päivänä maan poliittinen tilanne lajeemmin? Noin vuosi sitten kävimme näillä sivuilla läpi tuolloin hiljattain pääministerikautensa aloittaneen Haider al-Abadin haasteita työssään. On siis aika suorittaa katsaus pääministerin ensimmäiseen vuoteen ja kysyä, miten ja mikä maassa on mahdollisesti muuttunut?

Sisäpolitiikka ja taistelu Isisiä vastaan

Viime vuonna kautensa aloittanut pääministeri Haider al-Abadi on ollut valtavien – ja kriittisesti, rakenteellisten – haasteiden edessä. Mosulin valtaus Isiksen toimesta vuoden 2014 kesäkuussa käynnisti Nuri al-Malikin lähtölaskennan osoittamalla Irakin armeijan rakenteelliset ongelmat ja niistä johtuneen operatiivisen kyvyttömyyden. Uuden pääministerin ensimmäisiä hankkeita olikin lakiehdotus niin sanotusta kansalliskaartista, jonka tarkoituksena oli paitsi luoda turvallisuuskoneistolle uusi organisaatio, myös muodostaa yksi väylä eri uskontokuntien edustajien, etenkin sunnien, integroimiseksi kansallisen instituution (ja identiteetin) yhteyteen. Lakiehdotus kuitenkin kaatui viimeistään tämän vuoden syyskuussa Irania lähellä olevien aseellisten shiialiikkeiden, kuten Kataib Hizbollahin, Nuri al-Malikiin linkitetyn Asa’ib Ahl al-Haqin sekä Badr-organisaation painostuksesta, joista viimeiseimmän Badr-prikaatit olivat yhtenä merkittävänä tekijänä vuosien 2005–2008 Bagdadiin keskittyneessä sektaarisessa väkivallassa.

Osana Isisiä vastaan taistelevia, ja etenkin Mosulin valtauksen tiimoilta hajoamistilassa ollutta armeijaa ja turvallisuusjoukkoja pönkittämään perustettuja Irakin kansan mobilisaatiojoukkoja (hashd al-shaabi) nämä järjestöt olivat nousseet valtiolliseen armeijaan verrattavaan statukseen. Tämä heijastui myös pääministeri al-Abadin puheessa YK:n yleiskokouksessa viime syyskuussa, missä hän erikseen – aiemmasta, ulkovaltiollisiin aseellisiin ryhmiin esittämästään skeptisyydestä poiketen – mainitsi kansan mobilisaatiojoukkojen olevan osa valtiota. Etenkin Tikritin ja Baijin taisteluissa (Iranin Quds-joukkojen sekä – vastentahtoisesti ja suuren valituksen seuraamana – myös Yhdysvaltain ja sen liittolaisten ilmaiskujen avustamana) vaikuttaneista mobilisaatiojoukoista on siis nopeasti kehittynyt paitsi osa Irakin turvallisuuskoneistoa myös merkittävä poliittinen voima, jota al-Abadi ei voi helposti ohittaa.  Tätä on valtiollinen status vailla valtiollista vastuuta.

Poliittisen ja kansallisen yhtenäisyyden kannalta sunnialueilla toimivat, valtioon tiiviisti liitettyjen aseellisten shiiaryhmien toiminta on ollut perin ongelmallista; esimerkiksi Human Rights Watchin raportoimat kidnappaukset ja talojen tuhoamiset Tikritissä nakertavat luottamusta keskushallintoa ja Bagdadia kohtaan, jonka koetaan olevan haluton tai ainakin kyvytön rankaisemaan syyllisiä. Tilanne on tältä osin tuttu Nuri al-Malikin pääministerikaudelta, eikä sunniväestön huolten ja poliittisen agendan näkymättömyys maan politiikan huipulla yhtään auta asiaa. Isisin jälkeisen Irakin kannalta sektarisoitumisen jatkuminen edelleen on perin huolestuttava piirre, joka tulee aiheuttamaan ongelmia.

Turvallisuuspolitiikka ja taistelu Isistä vastaan dominoi al-Abadin ensimmäistä pääministerivuotta ja ensimmäisiä näiden ulkopuolisia merkittäviä poliittisia aloitteita saatiin odottaa loppukesään 2015, jolloin pääministeri elokuussa ilmoitti poliittisista uudistuksista. Näihin kuuluivat, osin heikomman taloustilanteen motivoimana, mm. varapresidenttien (3 kpl, ml. Nuri al-Maliki) sekä varapääministeiden (niin ikään 3 kpl) virkojen lakkauttamisen määräämiset (mielenkiintoista kyllä, perustuslain vastaisesti) sekä laajemmat ja tärkeämpi lupaus sektaarisuuteen pohjautuvan vallanjakojärjestelmän jonkinlaisesta alasajosta. Tukea (ja aiemmin painetta) hän sai huonoihin ja puutteellisiin julkisiin palveluihin sekä korruptioon kyllästyneiden kansalaisten mielenosoituksista, joiden osallistujat joutuivat kuitenkin pian pettymään.

Lopullisesti al-Abadin ns. uudistuspyrkimykset hautautuivat viime kuun alussa, kun maan parlamentti päätti äänestettyään olla myöntämättä pääministerille lupaa toteuttaa uudistuksia konsultoimatta parlamenttia. Muodollisesti päätös oli helppo perustella, sillä perustuslaissa määrätään presidentille vähintään yksi varapresidentti, eikä varapresidenttien nimittämistä ja erottamista määrittelevä laki anna pääministerille prosessissa roolia. Perustuslain rikkominen ei tosin aiemmin ole Saddam Husseinin jälkeisessä Irakissa estänyt pääministeriä toimimasta haluamallaan tavalla.

Raadollisemmat syyt löytyvätkin al-Abadin shiiataustaisista poliittisista kilpailijoista (ml. hänen oman Oikeusvaltio-koalitionsa Maliki-Badr -siipi), jotka kokivat (todennäköisesti oikein) al-Abadin tavoittelevan autonomisempaa asemaa ja pyrkivän siten marginalisoimaan kansan mobilisaatiojoukkoja, jonka jäsenistä myös Asa’ib Ahl al-Haq kritisoi uudistushankkeita. Toisaalta pääministeri ei kyennyt saamaan tyytymättömiä kansalaisia puolelleen luvattuaan liikaa suhteessa toimitusmahdollisuuksiinsa, mikä yhdistettynä hallituksen epäselviin lausuntoihin talouskurin aiheuttamista julkisen sektorin palkanleikkauksista tahrasi uudistusten alkuperäisen positiivisen kuvan.

Mutta mikä mahtaakaan olla se taloudellinen tilanne, joka ajaa pääministerin talouskurin oppeihin?

Taloudelliset haasteet

Irak täyttää kirkkaasti rentieerivaltion tunnusmerkit sillä valtion ylivoimaisesti tärkein tulonlähde on öljyteollisuus, joka muodostaa liki 99% maan talousviennistä, 43% BKT:sta ja 90% valtion tuloista. Ei siis ole ihme, että viime vuoden syksyllä käynnistynyt, ja sinällään pääministeristä riippumaton, öljyn hinnan roima lasku on lisännyt Irakin julkisen talouden haasteita merkittävästi. Aivan viime aikoina uutiset tällä rintamalla ovat synkentyneet entisestään. Joulukuun alussa Wienin päämajassa järjestetty OPECin kokous päättyi kaoottiseksi kuvattuihin tunnelmiin kun öljynvientimaiden järjestön jäsenet eivät päässeet yhteisymmärrykseen edes tuotantokatosta. Tämän seurauksena öljyn hinta on käynyt alhaisimmissa lukemissa sitten globaalin finanssikriisin akuuteimman vaiheen vuosina 2008–2009. Toistaiseksi mikään ei ennakoi OPECin merkittävimmän jäsenen, Saudi-Arabian, taipumista vaatimuksiin (hinnan nostamiseen tähtäävästä) tuotannon leikkaamisesta.

Irakin julkisen talouden tila ei istu hyvin öljyn hintakehityksen uuden todellisuuden kera. Maan julkinen budjetti on viisinkertaistunut vuodesta 2004, ja vaikka budjettia on huippuvuosista (2013 & 2014) leikattu, on vuoden 2016 budjettiesitys (99.6 miljardia dollaria) vain marginaalisesti vuoden 2015 budettia (100 miljardia dollaria) pienempi, vaikka öljytulojen määrä näyttää pienenevän ensi vuonna melko varmasti. Keskushallinnon kannalta oman mutkansa matkaan öljyviennissä tuo Bagdadin ja Irakin Kurdistanin kitkainen suhde, jota heijastaa vuosi sitten sovitun tuloutussopimuksen hajoaminen aiemmin kesällä. Kurdistanissa on kuohunut poliittisesti tänä syksynä ja paine budjetin tulopuolen ylläpitoon on suuri, joten on todennäköistä, että alueen hallinto jatkaa öljyn myymistä ohi keskushallinnon ja Bagdadin.

Haasteita on myös valuuttapolitiikan puolella, jossa jo vuosia maata on vaivannut laiton dollarivaihto, johon keskuspankki on ollut kyvytön vaikuttamaan poliittisen vaikuttamisen takia. Vuonna 2013 tuolloinen keskuspankin johtaja Sinan Shabibi erotettiin tehtävästään sen jälkeen kun silloinen pääministeri, Dawa-puolueen Nuri al-Maliki esti johtajan ehdotuksen kolmen, samaiseen puolueeseen kuuluvan, keskuspankin työntekijän erottamisesta rahanpesuepäilyjen takia. Tapaus on osoitus siitä kuinka Irakissa ainakin rahan kohdalla instituutio joustaa aina ennen poliitikon tai hänen lähipiirinsä etua.

Tulevaisuus?

Irakin politiikkaa on Irakin valtion synnystä ensimmäisen maailmansodan loputtua aina Saddam Husseinin valtakauden päättymiseen määritellyt…valtion käyttämä äärimmäinen ja järjestelmällinen väkivalta yhteiskunnan muokkaamiseen ja hallitsemiseen…valtion resurssien käyttö lojaalisuuden ostamiseen osilta yhteiskuntaa…öljytulojen käyttö [hallinnon] autonomian kasvattamiseen…sekä kommunaalisten ja etnisten jakojen pahentaminen ja jälleenluonti hallitsemisen strategiana.”  – Toby Dodge, Inventing Iraq (2003, Hurst & Co.) (toim.suom.)

Irakin tulevaisuuden avainkysymys kuuluu seuraavasti: pystyykö al-Abadi tai yksikään pääministeri ylipäänsä murtamaan yo. sitaatissa mainitun perinnön, joka on jatkunut kattamaan myös edellisen pääministerin, Nuri al-Malikin valtakauden ja joka siten vaikeuttaa uudistyspyrkimyksiä? Etenkin viime kuukausien tapahtumien perusteella on epäilemättä helpompi sortua pessimistiseen vastaukseen: ulkovaltojen – sikäli kun ne voivat tai edes haluavat myönteisesti Irakin kehitykseen vaikuttaa – fokus on kapeasti Isiksen vastaisessa taistelussa, Irakin laajempien poliittisten ongelmien kustannuksella. Tämä on erittäin ongelmallista, sillä on syytä muistaa, että Isis on Irakin poliittisen järjestelmän kyvyttömyyden oire, ei lähde – Isis ei voi menestyä korruptiosta vapaassa, tarpeeksi laadukkaita julkisia palveluita tasapuolisesti tarjoavassa valtiossa, jossa weberiläinen väkivallan monopoli pätee.

“Historia ei toista itseään, mutta poliittiset käytännöt poteroituvat”, kuten Irakia pitkään tutkinut SOASin professori Charles Tripp asian ilmaisee. Massiivisten, 25 miljardin dollarin investointien kohteena olleen Irakin armeijan rakenteellinen romahtaminen Mosulissa ja tätä seurannut aseellisten shiaaryhmittymien esiinnousu uusina valtiollisen turvallisuuden takaajina sekä näiden rooli poliittisessa pelissä al-Abadin uudistusten torppaamiseksi osoittaa, ettei Irakin ns. varjovaltio ole kadonnut mihinkään vaikka sen toimintaympäristö onkin muuttunut. Haider al-Abadin toisen pääministerivuoden alussa on liian helppoa todeta, että Irakissa poliittisten käytäntöjen potero on syvä.