Lähde: Wikimedia Commons.

Minulla on ollut useamman vuoden ajan tapana osallistua kotikaupungissani sankarihautausmaan juhlallisuuksiin itsenäisyyspäivän iltana. Ohjelmaan on aina kuulunut muun muassa sotaveteraanien edustajan pitämä puheenvuoro, joka tällä(kin) kertaa tarttui maanpuolustustahdon merkitykseen siinä, ettei Suomeen pääsisi marssimaan vieraan vallan joukkoja.

Teema sopi luonnollisesti ajankohtaan, koska itsenäisyyspäivä liitetään merkittävällä tavalla sotien kokemuksiin. Hiukan aikaisemmin Maanpuolustuskorkeakoulun professori Juha Mäkinen oli linkannut Twitterissä Nuorisotutkimusseuran näkökulman, jossa pohdittiin maanpuolustustahdon selviytymistä nykypäivän Suomessa, tilanteessa, jossa yhtenäiskulttuuri on muisto vain ja jossa ei välttämättä enää koeta vastaavaa merkityksellisyyttä suomalaisesta yhteisöllisyydestä, kuin mitä maanpuolustustahdon ylläpito ehkä saattaa tarvita. Maanpuolustustahto on edelleen Suomessa vahva, mutta ehkä huomiota pitäisi alkaa antaa laajemmalle kokonaisuudelle, koko yhteiskunnan tilalle.

Maanpuolustustahto, tai pikemminkin valmius taistella, on relevantti näkökulma valtion kykyyn käydä sotaa. Ei olekaan mikään ihme, että maanpuolustustahto on paljon läsnä suomalaisessa puolustuskeskustelussa. Näyttäytymällä taistelemaan valmiina kansakuntana tuodaan puolustukseen vahva henkinen elementti, joka ylittää mahdolliset materiaalipuutteet ja joka kiteyttää yhteen suomalaiseen kulttuuriin perinteisesti kytkettyjä ajatuksia uppiniskaisuudesta sekä sisukkuudesta. Käsite on samalla kulttuurinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen, ja kulkee läpi suomalaisen yhteiskunnan.

Voidaan ajatella, että käsitykseen tasavaltalaisesta demokratiasta kuuluu olennaisena kysymyksenä se, miten valtion kansalaisten into julkiseen palveluun voidaan taata. Asepalvelus on yksi tällainen muoto, jolla kansalaiset osallistuvat julkiseen palveluun niin rauhan kuin sodan aikana. Tunnettuun italialaiseen valtiomieheen ja filosofiin Niccoló Machiavelliin (1469-1527) liitetään ajatus siitä, että kansalaisia saattoi motivoida lupaamalla vapautta ja henkilökohtaista kunniaa sellaisille henkilöille, jotka kunnostautuivat julkisessa palvelussa, erityisesti asepalveluksessa.

Globaalissa tarkastelussa valmius puolustaa omaa maata vaihtelee suuresti. Keväällä 2015 tehdyssä mielipidemittauksessa havaittiin selkeitä eroja. Suomi erottautui vahvan maanpuolustustahdon maana ainakin Euroopan mittakaavassa, kun esimerkiksi Saksassa mitattiin 13%:n valmius taistella maansa puolesta. Länsi-Eurooppa näyttäytyi yleensä ottaen matalan maanpuolustustahdon alueena 25%:n kannatuksella, kun toisaalta Itä-Euroopan puolella mitattiin 53%:n valmius. Venäjän federaatiossa mitattiin 59%:n valmius puolustaa maata. Se ei sinällään ole hirveän paljon mutta silti enemmän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin (55%), Puolaan (47%) tai Ranskaan (29%). Tutkimuksen maantieteellinen jako näytti liittävän Suomen pikemminkin Itä-Euroopan puoliskoon, koska erillistä pohjoista ulottuvuutta Euroopassa tai jonkinlaista reunavaltioryhmää ei nostettu esiin. Mittaus tehtiin 65 eri maassa.

Maanpuolustustahdosta tai sitä sivuavista aiheista on julkaistu runsaasti tutkimuksia tai erilaisia kommentteja suomalaisessa tutkimuskentässä, ja Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta julkaisee ajoittain hyvin uutisoituja selvityksiä suomalaisten maanpuolustustahdosta. Klaus Helkaman kiinnostava teos Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää? (SKS, 2015) tarttui monien muiden arvojen lisäksi myös maanpuolustustahtoon. Helkama luonnehtii maanpuolustustahtoa selkeänä osana suomalaista identiteettiä ja myös liittää sen suurempaan kuvaan suomalaisista rajamaan asukkaina, joille maanpuolustustahto on arvona tärkeä. Kyseessä on Helkaman mukaan yhteisöllinen arvo, joka viittaa haluun kantaa huolta itsensä ja lähipiirinsä lisäksi myös laajemman yhteisön turvallisuudesta.

Suomen poliittisessa päätöksenteossa hyvää ja laajaa maanpuolustushenkeä on lähestytty tietynlaisena abstraktina laadullisena tasona, johon pääsyyn tarvitaan myös määrällisiä välineitä. Hyvä esimerkki on reserviläisten maanpuolustushenki, jota voitaisiin väitetysti ylläpitää riittävän suurella määrällä vuosittaisia kertausharjoituksia tai esimerkiksi tukemalla vapaaehtoista maanpuolustuskoulutusta. Puolustusvoimien rakenneuudistus ja sitä kautta puolustusvoimien läsnäolon katoaminen maakunnista on vilahdellut maanpuolustustahdon potentiaalisena heikentäjänä, kuten esimerkiksi myös vaikkapa sotilassoittokuntien määrän pienentäminen. Varusmiesten päivärahan suuruuteen liittyy maanpuolustustahdon heikkenemisen vaara, jos varusmiehet ovat liian tyytymättömiä korvauksiinsa. Nämä kaikki ovat esimerkkejä siitä, miten eduskunnassa on 2000-luvun aikana käsitelty tai sivuttu asiaa. Samalla kyseessä ovat poliittiset argumentit, joissa maanpuolustustahdolla pyritään oikeuttamaan tietyntyyppistä rahankäyttöä. Usein taustalla näyttäisi olevan pelko ajankohdan aikana korkealla olevan maanpuolustustahdon rapautumisesta, jota sitten voidaan ehkäistä kohdistamalla lisärahoitusta erilaisiin henkeä tukeviin kohteisiin. Maanpuolustustahdon mittaaminen ja sen hyödyntäminen erilaisissa argumenteissa on omalta osaltaan tullut osaksi suomalaista poliittista narratiivia.

Puolustusvoimilla on Suomessa lainsäädännön asettamia tehtäviä, kuten yleisesti ottaen muissakin valtioissa. Valtion rajojen koskemattomuuden puolustaminen tai muiden tehtävien täyttäminen on sidoksissa siihen, miten asevoimille annetaan käyttöön resursseja hoitaa sille asetetut tehtävät niin rauhan kuin sodan ajan oloissa. Asevelvollisuus tuottaa nyky-Suomessa edelleen runsaasti henkilöitä, joille on annettu sotilaallinen koulutus. Samalla ollaan huolestuneita siitä, millainen on näiden henkilöiden tahto käyttää koulutustaan maansa puolesta.

Klaus Helkama muistuttaa, että maanpuolustustahtoon katsotaan vaikuttavan monenlaiset seikat: Suomea uhkaavan konfliktin luonne, tällaisen konfliktin todennäköisyys ja Suomen puolustuksen uskottavuus. Kyseessä on keskeinen kysymys yksilön asemasta; millainen on yksilön suhtautuminen rooliinsa ja samalla tälle roolille asetettuihin velvollisuuksiin yhteiskunnassa ja miten yksilö suhtautuu kansallistunteeseen ja isänmaallisuuteen. Helkaman mukaan maanpuolustustahto linkittyy suomalaisten muihin ydinarvoihin kansallistunteen kautta, missä maanpuolustustahtoon yhdistyvät puoltavat ajatukset niin turvallisuudesta, perinteistä kuin työn merkityksellisyydestä. Samalla asettuu kiinnostava vastakkainasettelu yksilökeskeisten arvojen kannattajien sekä toisaalta kansallistunnetta ja yhteisvastuuta korostavien arvojen kannattajien välillä, sillä jälkimmäinen ryhmä suhtautuu positiivisemmin maanpuolustustahtoon. Yksilökeskeisyys näyttäisi olevan siis maanpuolustustahdon vihollinen, ellei löydy keinoa yhdistää yksilökeskeisyys ja maanpuolustustahto.

Peruspalikat ovat edelleen kunnossa. Kokonaisuutta tarkastellessa ilmenee, että luottamus esimerkiksi turvallisuuden kannalta keskeisiin yhteiskunnan instituutioihin, poliisiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen on edelleen vahvaa. Myös asevelvollisuudella on edelleen laaja kannatus. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan tilaamassa vuoden 2014 mittauksessa asevelvollisuudella oli 75%:n kannatus, ja jopa kansainvälistymisprotestia on väläytelty yhtenä selittävänä syynä.

Puolustuksen uskottavuuden kokeminen on hankala asia, johon liittyy myös sodan modernin teknologian ymmärtäminen. Sota ei ole ollut ikinä ihmisyksilön kannalta riskitöntä, eikä se sellaiseksi tule nykynäköpiirissä. Niin oman kuin mahdollisen vastustajan sotilaallisen kyvyn tulkinta on vaikeaa ja todennäköisesti uskomuksiin perustuvaa. Käytännössä kansallisen politiikan tulee siis kyetä luomaan olosuhteet sille, miten yksilö tulkitsee ja hyväksyy riskejä ja luo kuvaa niin omasta paikastaan yhteiskunnassa kuin toisaalta luo käsitystä puolustuksen mahdollisuuksista. Suomalaisten usko näyttää pysyneen vähintään ennallaan, sillä esimerkiksi Ukrainan kriisin myötä suomalaisten maanpuolustustahto koheni hiukan. Enemmän haastetta vaikuttaa olevan koko länsimaiden tasolla siinä, miten kansalaiset kokevat tuloerojen kasvun ja sen vaikutuksen kokemukseen yhteiskunnasta kokonaisuutena, kuten Mirkka Danielsbacka ja Antti Kujala muistuttavat teoksessaan Hyvinvointivaltion loppu (Tammi, 2015). Huolestuttavaa on myös se, että yhteiskunnassa koettu luottamus esimerkiksi tiedotusvälineisiin tai eduskuntaan on suhteellisen matalaa (alle tai selvästi alle 50%), poliittisista puolueista puhumattakaan.

Herää ajatus, että voisiko yhteiskunnassa koettua luottamusta ja uskoa vahvistaa, mikä liittyisi myös maanpuolustustahtoon sekä suoraan että epäsuoraan. Yhdysvaltalainen sosiologi Morris Janowitz julkaisi vuonna 1983 teoksen, jossa hän pohti kansalaiskasvatusta (civic education) ja toisaalta eräänlaista universaalia kansalaispalvelusta keinoina kohentaa yhdysvaltalaisten patrioottisuuden tuntemusta. Janowitzin pohdinta oli omalta osaltaan vastaus sille, että Yhdysvalloissa oli siirrytty täysin vapaaehtoisiin asevoimiin ja siten menetetty asepalveluksen mahdollisuus olla väylä kasvattaa yksilöitä tiettyihin kansalaishyveisiin. Kyse oli ikäänkuin vastapainosta kasvaneelle halulle luoda yksilöille vapauksia ja oikeuksia, eikä niinkään velvoitteita, ja siten tuoda parempaa ymmärrystä kansalaisuuden merkityksestä.

Janowitzin tulkinta oli riippuvainen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan tilanteesta. Silti herää kuitenkin kysymys, missä määrin maanpuolustustahtoon puuttuminen ja sen korostaminen ovat tapoja mennä kuitenkin matalan aidan kautta. Onko kyseessä enemmänkin haaste sille, miten koko yhteiskuntamme voimin tulkitsemme yksilön roolia järjestäytyneessä yhteisössä ilman yhtenäiskulttuuria ja miten meidän pitäisi lähestyä yhteiskunnan laajempaa tilaa.

Miten yksilö pitäisi kasvattaa yhteiskunnan käyttöön, aktiiviseksi kansalaiseksi? Kansalaispalvelus vilahtelee yhtenä vaihtoehtona valjastaa paremmin käyttöön yhteiskunnan voimat. Se ei ole ideana ottanut vielä erityisen paljon tuulta alleen Suomessa, vaikka pohjoismaalainen keskustelu antaisikin siihen mahdollisuuksia. Niin sanottu Norjan malli tai nyt puheenaiheeksi päässyt keskustelu ruotsalaisen asevelvollisuuden jonkin mallisesta palauttamisesta edesauttaa omalta osaltaan pohdintaa siitä, missä määrin kansalaisuuden yhtenä osana pitäisi olla myös kasvatus tiettyihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Koulutuslaitos kasvattaa jo nyt tiettyihin arvoihin, joita miesten ja myös osittain naisten kohdalla varusmiespalvelu pyrkii vahvistamaan tai pikemminkin realisoimaan maanpuolustuksen kannalta.

Vielä ei liene aika suomalaiselle modernille versiolle Janowitzilaisesta kansalaiskasvatuksesta. Viime kädessä kyse on kuitenkin siitä, miten kansalaiset nähdään osana yhteiskuntaa ja toisaalta miten kansalaisten toivotaan näkevän itsensä osana yhteiskuntaa sekä miten pirstaloituneessa kulttuurissa luodaan yhteistä identiteettiä. Niille, jotka haikailevat pikku hiljaa tippuvan maanpuolustustahdon kanssa, voidaan tarjota lohdutuksen sananen siitä, että suomalainen puolustus kaatuu tai kestää todennäköisesti kokonaisuuden kautta. Tämä kokonaisuus koostuu pitemmän aikavälin taloudellisista mahdollisuuksista, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kokemisesta sekä uskosta yhteiskunnan eri instituutioiden toimivuuteen ja luotettavuuteen. Myös uskosta siihen, miten yhteiskunnassa tehdään päätöksiä ja siihen, että ollaan suurinpiirtein samoilla lähtöviivoilla elämää varten. Jos yksilön arvomaailma on yhteiskunnan nykyjärjestyksen kannalta kunnossa, tukenee se myös maanpuolustustahtoa. Taisipa se olla veteraanin puheessakin yhtenä itusena.