”Kriisiin ei ole sotilaallista ratkaisua.” ”Pahenevaan tilanteeseen pyritään löytämään diplomaattinen ratkaisu.” Tällaisia toteamuksia läntistä ulkopolitiikkaa tekeviltä vaikuttajilta olemme kuulleet viimeaikaisten kriisien yhteydessä. Nämäkään lausahdukset eivät poista sitä tosiasiaa, että merkittävät valtiolliset toimijat satsaavat modernissa turvallisuusympäristössämme juuri sotilaallisen ratkaisuun ja sotilaallisen voiman osuuteen ulkopolitiikkansa välineenä. Puheiden ja tekojen ristiriitaisuus kertoo lopulta maailmastamme, jossa, kuten James Mashiri kirjoittaa, sotilaallisesta voimakäytöstä on tullut erityisesti naapurimaamme valtionjohdon muotihuume. Sama periaate on laajennettavissa myös läntisten valtioiden johtajien ajatteluun.

”Kun sodimme, sodimme arvojemme kanssa” totesi vasta nimitetty korkea-arvoisin yhdysvaltalaissotilas kenraali Joseph Dunford, jonka henkilöä kirjoittaja on ruotinut myös toisaalla. Ongelmalliseksi sotimisen arvojen kanssa tietysti tekee se, että läntinen sodankäyntikulttuuri tarkoittaa joskus yllättävää tehottomuuden osoitusta sotilaallisessa mielessä. Tämä kaikki konkretisoituu myös siinä, että voitto sodassa määrittyy paljolti myös oman läntisen historiallisen muistimme mukaisesti. Kukapa katsoisi neuvottelupöytään päätymisen yksiselitteisenä voittona vihollisen täydellisen antautumisen sijaan?

Erinomaisen esimerkin tästä ongelmallisuudesta tarjoavat 2000-luvulla aloitetut vastakumoukselliset sodat (Counterinsurgency/COIN operations), jotka seurasivat merkittävien sotilaallisten voittojen jälkeen Irakissa ja Afganistanissa.  Yksi modernin ajan tunnetuimmista strategisen tason ajattelijoista ja samalla äänekkäimmistä vastakumouksellisen sodan kriitikoista Edward Luttwak on arvostellut COIN-operaatioita niiden sotilaallisesta sekä poliittisesta tehottomuudesta. Teoreetikkona Luttwak myös löytää selkeän syyn sille, miksi Yhdysvallat läntisten liittokuntien johtovaltiona ei koskaan tule onnistumaan tällaisissa vastakumouksellisissa operaatioissa. Ongelmana on maan luonne läntisenä sivistysvaltiona. Tämä tarkoittaa sitä, että riittävää määrää toiminta-alueen kansalaisten massamaisia siirtoja tai hänen katsontansa mukaisia välttämättömiä etnisiä puhdistuksia ei kyetä suorittamaan arvo- ja moraalirajoitteista johtuen.

Koska väkivaltaa ja voimankäyttöä tavataan valtiollisessa mittakaavassa pitää clausewitziläisittäin instrumentaalisena, jää monesti piiloon se seikka, että niin suuret kuin pienetkin valtiot kuin valtioiden väliset liittokunnat käyttävät voimaa ihmisyksilöiden tapaan myös ekspressiivisesti ilmaistakseen itseään ja omia suorituskykyjään näin pyrkimyksenään osoittaa oma suorituskykynsä potentiaalisille vihollisilleen. Sotilaallisen voiman näyttäminen ja käyttö ovat näin ollen keskeisesti ristiriidassa alussa esitetyn viestin kanssa, jonka mukaan konflikteilla korostetaan toistuvasti olevan aina diplomaattinen ratkaisu samalla sulkien pois sotilaallisen ratkaisun saavuttaminen. Tarkasteltaessa erilaisia sotilaallisen voimankäyttöön johtaneita poliittisia päätöksiä tästä näkökulmasta ollaan välittömästi voimakkaan ristiriitatilanteen edessä.

Tämä ristiriita konkretisoituu esimerkiksi Syyrian konfliktin keskellä, jonka jatkuminen on tämänhetkisten tietojen valossa todennäköisempää kuin sen päättyminen. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kyseinen konflikti toimii suurvaltojen intressien ja sotilaallisen sekä ulkopoliittisen uskottavuuden pelilautana. Toisin sanoen sota ja sen jatkuminen Syyriassa käy sotilaallisesti järkeen diplomaattisen ratkaisun hakemisen sijasta. Tämä kaikki johtaa siihen, että median kautta konfliktia tarkasteleva on moraalisen dilemman edessä: miten suhtautua siihen, että akuutti sotilaallinen voimankäyttö on jatkuvassa konfliktissa diplomaattista ratkaisua korostavien lausuntojen kanssa.

Tässä suhteessa voitaisiin oikeutetusti kysyä, että ei kai tarkastelija vain usko sitä, mitä ulkopoliittisessa puhunnassa ilmaistaan? Puuttumatta kansainvälisen oikeuden vaikutusvoimaisuuteen voidaan tässä yhteydessä todeta ihmisten välisten moraliteettien ja säännöstöjen olevan huonoja periaatteita arvioitaessa valtioiden välisiä toimintoja ja suurvaltojen käyttämiä keinoja omien intressiensä takaamisessa.

Syyrian konflikti kaikessa kaoottisuudessaan onkin klassisella tavalla muodostunut erilaisten ulkopuolelta vaikuttavien valtiollisten toimijoiden keskinäiseksi arvovaltamittelöksi, jossa totuudella, moraalisella oikeutuksella tai oikealla ja väärällä tavalla käyttää voimaa on enää varsin vähän tekemistä konfliktin todellisen luonteen kannalta. Vaikka esimerkiksi orastava toivo ISIS:n vastaisen rintaman yhtenäistymisen suhteen on olemassa, on kaikesta huolimatta sen teho jäämässä tämänhetkisen tiedon valossa varsin pieneksi. Näin siksi, että sodan pitkittäminen ja erilaisten asejärjestelmien ja joukkojen suorituskykyjen kokeilu konfliktiin sitoutuneiden ulkovaltojen taholta on huomattavasti leimaalyövempi seikka kuin mikään diplomaattisen ratkaisun aito hakeminen.

Toinen vähemmän lainattu clausewitziläisyys tiedostaa konflikteissa käytetyn väkivallan olevan aina rajoittamatonta, ja näin konfliktien itsensä olevan aina luonteeltaan eskaloituvia. Syyrian tapauksessa tätä eskaloitumisen lakipistettä ei esimerkiksi Venäjän tai Ranskan aktivoiduttua konfliktin osapuolena ole kuitenkaan vielä nähtävissä. Onkin selvä, että paremman kokonaisymmärryksen juuri Syyrian konfliktista saa, kun hetkeksi sivuuttaa omien sisäsyntyisten moraliteettien asettamat rajoitukset ja katsoo miten sotilaallista voimaa käytetään.

Esimerkiksi Britannian päätös valtuuttaa erikoisjoukko-operaatiot antavat kaikille tilannetta seuraaville yleisesikunnille ympäri maailman todisteen brittierikoisjoukkojen suorituskyvyistä, aivan samoin kuin voidaan tulkita Venäjän päätöstä käyttää risteilyohjuksiaan Kaspianmeren lippueesta 1500 kilometrin päässä sijaitseviin kohteisiinsa. Nämä sotilaalliset toimet ovat toki ennen kaikkea vaikutusperusteisesti toimeenpantuja, mutta vastaavasti voimakkaita poliittisia viestejä mahdollisille brittiläistä yhteiskuntaa ja sen intressejä uhkaaville toimijoille tai Venäjän alueellista arvovaltaa kyseenalaistamaan ryhtyville valtioille.

Näin ollen Syyrian sisällissota on kauan aikaa sitten lakannut olemasta vain sisällissota. Se ei sellaisenaan ole enää myöskään vain omanmielisten ryhmittymien tukemista ulkovaltojen taholta, vaan sotilaallisen voimankäytöstä tässä konfliktissa on tullut itsetarkoituksellista ulkovaltojen suorituskykyjen osoitusta toisilleen. Kuten tavallista on, ei suurvaltojen intressien konfliktoidessa kuvaan astuva sotilaallinen järki kättele moraalisen oikeudentunnon kanssa juuri lainkaan. Se, miten esimerkiksi Syyrian konfliktia haluaa tarkastella, on toki jokaisen oma asia. Samalla olisi sivuutettava tuskallisuus siitä, että sodasta ja sen jatkumisesta tällä hetkellä hyötyy liian moni osapuoli ja myös se tosiasia, että sota toimii liian hyvin kansainvälisen politiikan ylipaineventtiilinä, jotta näkisimme lyhyellä aikavälillä konfliktin tulevan kaikkia osapuolia miellyttävään päätökseen.