Hillary tekstaa. (Texts from Hillary)

“Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta tosiaan.”

– Madeleine Albright

Näin opasti yleisöä Hillary Clintonin kampanjatilaisuudessa USA:n ensimmäinen ulkoministerinä toiminut nainen. Samaan aikaan yhdysvaltalainen media totuttaa äänestäjiä sukupuolittuneisiin arvioihin, joiden mukaan Clinton on “kimeä”, “nalkuttava”, ja sekä liian naisellinen että liian miehekäs presidentiksi. Keskustelu Clintonin sukupuolesta tarjoilee kahta vaihtoehtoa: äänestä Clintonia, koska hän on nainen – tai älä äänestä Clintonia, samasta syystä. Vaikka yksi näistä vaihtoehdoista pintapuolisesti näyttää konservatiivisemmalta kuin toinen, seisovat molemmat asenteet modernin tasa-arvopolitiikan tiellä.

Paljon sukupuolikysymyksistä tutkimusta tehneenä allekirjoittanut voi todistaa, että jo naiseuden teemaksi nostaminen herättää yleisössä häkellyttävän kitkeriä tunnereaktioita ja yhtäkkistä kyvyttömyyttä argumentoida rationaalisesti. Kokeillaan silti paria tapaa, joilla Clintonin naiseutta ja USA:n politiikan sukupuolittuneisuutta voisi mahdollisesti purkaa.

Miltä näyttää sukupuolittunut vaalitaistelu?

Milloin viimeksi luit syväanalyysin siitä, miten presidenttiehdokkaan isoisyys vaikuttaa hänen kykyynsä johtaa maata? Sellaista tuskin koskaan on kirjoitettu. Tässä kuitenkin arvostetun TIME-lehden artikkeli, joka tosissaan pohtii, tekeekö isoäitiys Clintonista paremman vai huonomman presidenttiehdokkaan.

Kun George H. W. Bush nousi valtaan vuonna 1989, oli hänellä 12 lastenlasta. Vuonna 2012 republikaaniehdokas Mitt Romney lisäsi lapsenlapsikatraaseensa kaksi tulokasta pelkästään vaalien aikana. Mikään tästä ei noussut otsikkomateriaaliksi, mutta käsite “grandma Hillary” on onnistuttu sorvaamaan osaksi poliittista sanastoa.

Clintonin kampanja on sittemmin päättänyt, että ainut tapa torjua negatiivisen mummoimagon juurtuminen on muovata isoäityidestä positiivinen piirre ja tuoda se imagostrategian keskiöön. Episodi mukailee yleisempää taipumusta nähdä naiset ensisijaisesti hoivaajarooleissa, äiteinä, vaimoina ja isoäiteinä – silloinkin, kun he pyrkivät maailman vaikutusvaltaisimman valtion johtotehtäviin.

Korkeat virat ovat edelleen yksi yhteiskunnan itsepintaisimmista mieslinnakkeista. Yhdysvallat ei ole koskaan äänestänyt itselleen naispresidenttiä, mutta tilastot eivät puhu tasa-arvosta muuallakaan: 12 prosenttia USA:n kuvernööreistä, 18 prosenttia pormestareista ja tyrmistyttävät alle 5 prosenttia Fortune 1000 -toimitusjohtajista ovat naisia. Tällä tasolla Albright on täysin oikeassa vaatiessaan naisille heille kuuluvaa ääntä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Naisia on urallaan vastassa paradoksaalinen kompetenssitesti, jossa heidän pitää todistaa sekä johtajalta odotettava kovanaamaisuutensa että naisilta odotettava miellyttävyytensä. Tämä testi on surkuhupaisa kompakysymys. Pätevyys assosioidaan useimmiten maskuliinisen kuvaston kanssa, mutta samalla naiskandidaatteja rangaistaan mielipidekyselyissä liiallisesta miehekkyydestä. Kuten Michele Swers Georgetownin yliopistosta kiteyttää, on lopputuloksena, etteivät äänestäjät koe päteviä naisehdokkaita miellyttäviksi. Miehiä sama ongelma ei koske.

Yhdysvaltalainen Women’s Media Centre (WMC) julkaisi vuonna 2012 raportin, joka pureutui sukupuolittuneeseen media-kieleen. Kun moderni mies on “sensitive”, on nainen  “emotional”; puhelias mies on “knowledgeable”, naisen ollessa “opinionated”. Määrätietoinen mies on “determined”, nainen “bossy”.

Clinton on saanut elää akateemikoiden tutkimaa kaksinaismoraalia reaaliajassa sekä vuoden 2008 että 2016 kampanjakausilla. Vuonna 2008 tutkijat huomasivat sukupuolittuneisuuden ilmenevän useimmiten näennäisen viattomissa semanttisissa valinnoissa. Kun Obamaa ja miespuolisia republikaaniehdokkaita ihaillen kuvattiin “periksiantamattomiksi”, tulkittiin Clintonin vastaava käytös “häikäilemättömäksi”.

Tänä vuonna Clintonia on useimmin verrattu demokraattipuolueen vastaehdokas Bernie Sandersiin. Nicholas Subtirelu, lingvistiikan professori Georgian osavaltionyliopistosta, on analysoinut yleisön eriäviä reaktioita parivaljakon puheisiin. Kun Sandersin äänenkorotukset tulkitaan kotikatsomoissa “vahvan johtajan oikeutettuna turhautumisena”, nähdään Clinton helpommin “hysteerisenä” ja “nalkuttavana” – silloinkin, kun puheen sisältö on lähes identtinen.

Retorinen kaksinaismoraali on juurtunut syvälle poliittiseen diskurssiin. Näin sukupuolivärittyneen kielen välittämät arvopainotukset otetaan huomaamatta vastaan.

Poliittisen seksismin masentava monipuolisuus

Seksismi ei katso biologista sukupuolta: sekä syyllisistä että kohteista löytyy miehiä ja naisia. Mekanismi on puuduttavan universaali: yksilö mitataan kankeita sukupuolistereotypioita vasten, ja julistetaan naurun (tai vihan) kohteeksi mikäli mittaus ei osu yksi yhteen. USA:n vaalit tarjoavat molemmista ilmiöistä koulukirjaesimerkin.

Feministinen tutkimus on jo pitkään ollut kiinnostunut ”sisäistetyn seksismin” ilmiöstä, jossa naiset itse ylläpitävät naisia alentavia asenteita. Usein tämä on tapa pelastaa itsensä muiden naisten yläpuolelle osoittamalla, ettei kanssanainen täytä yhteiskunnan naisellisuuskäsitteitä yhtä onnistuneesti kuin puhuja itse. Juuri kampanjansa päättänyt republikaanien ainoa naisehdokas, Carly Fiorina, kehkeytyi kampanjansa edetessä tämän strategian suureksi ystäväksi.

“Toisin kuin eräs toinen nainen tässä kampanjassa”, Fiorina laukoi viitaten Clintoniin, “rakastan minä oikeasti viettää aikaa aviomieheni kanssa”. Clintonin tunteiden kyseenalaistaminen ei ollut pelkästään alhainen, vaan myös ironisen ristiriitainen siirto. Aiemmin Fiorina oli yhtä sukupuolittuneella subtekstillä moittinut Clintonia liiallisesta lojaaliudesta: “Minä olisin uskaltanut ottaa eron aviomiehestäni, jos hän olisi pettänyt minua kuten presidentti Bill Clinton”.

Huomaamattaan, Fiorina kiteytti elegantisti seksistisen logiikan paradoksin: mitä tahansa nainen tekee, rikkoo hän aina jotakin sukupuolittunutta käytösetikettiä. On jo itsessään huolestuttavaa, että yksi suosituimmista tavoista hyökätä naispoliitikkoa vastaan ei liity mitenkään hänen politiikkansa. Mutta Fiorinan ulostulot paljastavat myös keskeisen seksismin pelisäännön: sen kohde voi vain hävitä.

Toisaalta yksi luodinkestävimmistä strategioista asettaa kyseenalaiseksi miespoliitikon kompentenssi on asettaa kyseenalaiseksi hänen miehuutensa. Feministisessä tutkimuksessa ilmiö tunnetaan termillä feminisation as devalorisation: naiseudessa on jotain niin myrkyllistä, että yksilön kuvaaminen naiselliseksi toimii solvauksena. Tämä näkyy selkeimmin armeijakoulutuksessa, jossa kokelaita haukutaan perverssissä kannatusmielessä tytöiksi, mutta salonkipolitiikassa toimivat samat mekanismit. Kun republikaanien esivaaliehdokas Marco Rubio kehtasi tammikuussa pukeutua mustiin saappaisiin, halusi media heti tietää, voiko näin naisellisiin asustevalintoihin lankeavan ehdokkaan luottaa suojelevan Yhdysvaltoja terroristeilta.

Seksismi ei ole tervetullut 2000-luvulle silloinkaan, kun se pintapuolisesti juhlii naiseutta. Moni Hillaryn puolustaja on tukeutunut ajatukseen, että naisista on paremmiksi poliitikoiksi suuremman empatiakykynsä ja lauhkeamman luontonsa vuoksi. Mutta mitä yhteistä on Indira Gandhilla, Golda Meirillä, Margaret Thatcherillä, ja Angela Merkelillä? Sen lisäksi, että he ovat maailmanhistorian merkittävimpiä naispoliitikkoja, ei heitä minkään taiteellisen vapauden suojinkaan voi kutsua lauhkeiksi. Sukupuolittuneet suoritusoletukset varmistavat, että huipulle selviytyvät naiset ovat päämääräänsä päästyään kovaksikeitettyjä alfa-naisia, jotka lyhyistä hiuksista lähtien myötäilevät perinteistä maskuliinisuutta.

Kun Clinton korostaa olevansa Obamaa “kovempi” ja militaristisempi ulkopoliittisissa kysymyksissä, on tämä osaksi myös tapa torjua syytökset naisellisesta yliherkkyydestä. Samalla lentävät paperikoriin naiivit hypoteesit siitä, miten maailmanrauha saavutetaan äänestämällä naiset valtionjohtoon – kun Obama kampanjoi Irakin sotaa vastaan, äänesti Clinton sen puolesta.

Mitä on feministinen äänestäminen?

Pitäisikö valveutuneen kansalaisen siis äänestää Clintonia lunastaakseen lupaus amerikkalaisesta unelmasta vihdoin myös “toiselle sukupuolelle”?

Viime viikolla New Hampshiren esivaaleissa Sanders keräsi 53 prosenttia naisäänistä. Nuorten naisten joukossa ero oli sitäkin jyrkempi: 82 prosenttia alle 30-vuotiaista naisista lukeutuivat Bernie-faneiksi. Samassa ikäryhmässä on enemmän itseään feministiksi kutsuvia kuin aiemmissa sukupolvissa. Mitä demokraattipiireissä tapahtuu?

Liberaali debatti Clintonin sukupuolen ympärillä peilaa vaivalloista sukupolvenvaihdosta, jota feminismi parhaillaan käy läpi. Sukupolvi, joka oppi naisiksi 60-, 70- ja 80-luvuilla, raivasi itselleen uraa maailmassa, jossa naisvastaisuus oli usein jopa lakiin kirjattua. Näille naisille naispresidentin tukeminen on feministinen teko.

Millenials-sukupolven feministit eivät ajattele sukupuolta niinkään empiirisenä, vaan analyyttisenä kategoriana: kysymys ei ole siitä, mitä biologista sukupuolta ehdokas edustaa, vaan siitä, miten tämän poliittiset linjaukset vaikuttavat sukupuolten väliseen tasa-arvoon eri elämänalueilla.

Sanders, joka on useasti nimennyt itsensä feministiksi, on kampanjassaan tuonut esiin naiseuden moninaisuuden. Clintonia on syytetty kokoushuonefeminismistä, jossa poliittinen energia keskitetään pirstaloimaan erinäisiä lasikattoja. Paitsioon jäävät pienipalkkaiset naiset, joiden odotetaan kunnostautuvan naistoimitusjohtajien aseman parantajina. Samaan tapaan moni afroamerikkalainen nainen joutuu kysymään itseltään, miten painottaa kaksi identiteetinpalasta – naiseus ja tummaihoisuus – äänestyskäyttäytymisessään.

Uuden sukupolven feministit vaativat politiikalta syvempää itsekritiikkiä. “Intersectionality” on tämän kritiikin keskiössä: sukupuolettuneiden hierarkioiden lisäksi on tärkeää kyseenalaistaa, miten esimerkiksi luokkakysymykset tai etninen identiteetti punoutuvat yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin. Sosiaalisia identiteettejä ei voi keinotekoisesti erottaa toisistaan niin, että vain sukupuoli määrittäisi yksilön paikan yhteiskunnan kollektiivisessa nokkimisjärjestyksessä. Clinton saattaa olla nainen, mutta hän on valkoihoinen, korkeastikoulutettu ja rikas nainen. Uuden sukupolven feministi ei usein näe syytä luovuttaa vastuuta poliittisesta vallankumouksesta juuri tällaisen naisen käsiin.

Uudelle sukupolvelle Sandersin äänestäminen ei ole feminismin hylkäämistä, vaan legitiimi feminismin muoto. Se on tapa lähestyä sukupuolikysymyksiä talous- tai kulttuuripolitiikan kautta, eikä ehdokkaan biologisen sukupuolen mukaan.  Luonnollisesti tällaisiakin kysymyksiä seuraten voi päätyä Clintonin äänestäjäksi – kyse kun on henkilökohtaisista poliittisista arvioista. Päätös kuitenkin keskittyy politiikan sisältöön, eikä siihen, kuka sisältöä ajaa. Toisaalta on ironisesti myös feministiliikkeen ansiota, että naiset saavat äänestää ketä tahansa – myös piittaamatta ehdokkaansa feminismi-luokituksesta. Miespuolinen Sanders lienee kovempi feministi kuin Fiorina – joka sentään on nainen.

Älä äänestä naista, äänestä feministiä

Obaman Ginger Rogers-viittaus osui täysin oikeaan. Clintonin odotetaan pystyvän samaan kuin mieskollegansa, mutta “takaperin ja korkokengät jalassa”. Sukupuolittunut vaalikamppailu on osoittanut harmaassa banaaliudessaan, kuinka kaukana mielekkäästä sukupuolten tasa-arvosta Yhdysvallat(kin) on vuonna 2016. Vastaus tähän banaaliuteen ei kuitenkaan voi olla naisten painostaminen naisehdokkaan äänestämiseen, ikään kuin he eivät kykenisi itsenäisesti punnitsemaan sisältökysymyksiä. Sukupuolten tasa-arvosta välittävä äänestäköön feministiä – oli tämä sitten nainen tai ei.