Kiinan on sanottu alkaneen kurottautua entistä aktiivisemmin maailmaan nykyisen presidentti Xi Jinpingin valtakaudella (2012-). Viisiosainen Katsauksia kansantasavaltaan -artikkelisarja tarkastelee Xin Kiinan ulkopolitiikan eri ulottuvuuksia; sen unelmia, tavoitteita ja saavutuksia.

Osa 1: Katsauksia kansantasavaltaan I: Kiinan länteen kurkottava Silkkitie

Osa 2: Katsauksia kansantasavaltaan II: Kiina – globalisoituva merimahti

Osa 4: Katsauksia kansantasavaltaan IV: Uusi kiinalainen maailmanjärjestys

Osa 5: Katsauksia kansantasavaltaan V: Kiina, Yhdysvallat ja Aasian tulevaisuus

Kiinan lonkerot tunkeutuvat maailmaan yhä voimakkaammin sekä maitse että meritse. Taloudellisesta suurvalta-asemastaan huolimatta Kiina on toistaiseksi jättäytynyt taka-alalle maailmanpoliittisissa kiistakysymyksissä, ja moni odottaakin, milloin se muuntaa taloudellisen mahtinsa sotilaallis-poliittiseen vallaksi ja ryhtyy ajamaan asiaansa painokkaammin. Joidenkin mukaan tämä ”hyökkäävä käännös” (assertive turn) on itse asiassa jo tapahtunut, joten on vain ajan kysymys kun näemme kiinalaisia sotilaita puolustamassa sosialistisen markkinatalouden ideologiaa toisella puolen maailmaa. On aiheellista pohdiskella, onko aiemmin passiivisen Kiinan ulkopolitiikka todella siirtymässä aggressiivisempaan ja unilateraalimpaan vaiheeseen.

Kiinalaisen suurstrategian pitkä linja

Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat mielenkiintoista ja tärkeää seurattavaa, koska vaalien seurauksena hegemoni saattaa lähteä ulkopoliittisissa linjauksissaan aivan uuteen suuntaan tai tehdä peräti äkkikäännöksiä. Kiinan ulkopoliittisen strategian seuraaminen on sen sijaan sikäli helpompaa, että Kiinassa ei tarvitse pelätä opposition nousevan vallankahvaan vaalikauden päätteeksi, vaikka korkein johto (kommunistisen puolueen politbyroon seisova komitea) uudistetaankin viiden vuoden ja de facto ylin johtaja (kommunistisen puolueen pääsihteeri) viimeistään kymmenen vuoden välein. Kiinan uudet hallinnot ovat pääsääntöisesti jatkaneet perinteisellä ulkopoliittisella linjalla, ja esimerkiksi aikaisempien johtajien kehittämät doktriinit ja käsitteet (kuten Jiang Zeminin ”Kolme edustusta” tai Hu Jintaon ”Tieteellisen kehityksen konsepti”) on kanonisoitu vallanvaihdon yhteydessä virallisiksi osiksi kommunistisen puolueen ideologista liturgiaa.

Tämän jatkuvuuden vuoksi Kiinan ulkopolitiikka on jo 1980-luvulta lähtien pitkälti noudattanut Deng Xiaopingin (1904-1997) hahmottelemaa ”matalan profiilin linjaa”, jossa kommunistisen puolueen asema ja Kiinan sisäinen vakaus on asetettu ykkösprioriteetiksi ja jonka mukaan Kiina pyrkii pitäytymään visusti erossa kansainvälisen politiikan kriisipesäkkeistä ja ongelmakohdista. Matalan profiilin linjassa toisten valtioiden suvereniteettiin kajoaminen esimerkiksi sotilaallisilla interventioilla Kiinan rajojen ulkopuolella on ollut ehdottoman kiellettyä, mistä Kiina on myös pitänyt kiinni.

Vaikka Zhongnanhain uudet herrat eivät siis mullista Kiinan linjaa samaan tapaan kuin Valkoisen talon uudet asukkaat, muuttuu toki Kiinankin ulkopolitiikka; se vain muuttuu hitaammin ja harkitummin. Matalan profiilin strategiakaan ei voi pysyä koskemattomana loputtomiin, sillä Kiinan uusi suurvalta-asema pakottaa mukautumaan uusiin realiteetteihin, joissa Kiinan intressit ovat yhä enemmän koko planeetan intressejä.

”Hyökkäävän käännöksen” nimeen vannovat maailmanpolitiikan tarkkailijat ovat olleet viime vuosina kärkkäitä etsimään pienimpiäkin merkkejä muutoksista matalan profiilin strategiassa Xi Jinpingin noustua valtaan. Näitä muutoksia on toki ollut havaittavissa, mistä uusimpana Kiina ilmoitti perustavansa ensimmäisen maan ulkopuolisen sotilastukikohdan (kiinalaiset tosin käyttävät nimitystä ”logistinen tukikohta”) Djiboutiin, mitä voi hyvällä syyllä pitää eräänlaisena Rubikonin ylityksenä Kiinan ulkopolitiikan kehityksessä.

Kiinan varovaisen itsevarmempi ja aktiivisempi stance kansainvälisessä politikassa ollaan länsimaissa usein taipuvaisia tulkitsemaan niin, että Kiina seuraa kehityksessään pitkälti lännen viitoittamia historiallisia kehityskulkuja. Pian se siis jo ojentaa pommikoneillaan kehitysmaita oman poliittisen ideologiansa taakse ja ehkä myös huomaa ajautuneensa pitkään ja piinalliseen sotilaalliseen konfliktiin kaukana Pekingistä. Nopeasti levinneet uutisankat lentotukialus Liaoningin osallistumisesta Syyrian sotatoimiin kuvaavat hyvin tällaista näkökulmaa: me ikään kuin haluamme nähdä Kiinan samankaltaisena toimijana kuin itse olemme; noudattavan kansainvälisen politiikan ikuisia ja muuttumattomia lainalaisuuksia ja suurvaltapolitiikan traagista käsikirjoitusta.

Kiinalaiset itse haluavat puolestaan esittää Kiinan historiallisesti uniikkina ja erilaisena suurvaltana, johon länsimaiden määrittelemät maailmanpolitiikan lainalaisuudet eivät lainkaan päde. Myös Kiinan johtoportaan virallisessa retoriikassa on ollut hyvin keskeistä korostaa, ettei Kiina koskaan ryhdy Yhdysvaltain kaltaiseksi hegemoniksi harjoittamaan ”uusinterventionismia” ja viljelemään ”värivallankumousten” siemeniä epämiellyttävien hallitusten keskuuteen. Vielä edellisen presidentin, Hu Jintaon (vk. 2002-2012), aikana puhuttiin kovaan ääneen Kiinan tavoittelevan paremminkin ”harmonista maailmaa”, jonka keskeinen piirre olisi kunnioitus kulttuurista monimuotoisuutta ja erilaisia poliittisia järjestelmiä kohtaan. Harmonisessa maailmassa yksikään valtio – mukaan lukien Kiina – ei pakottaisi omaa ideologiaansa tai toimintamalliaan muille, eikä siten varsinkaan käyttäisi sotilaallista voimaa oman etunsa ajamiseen.

Toisaalta samaan aikaan presidentti Xi on alkanut puhua Kiinan kansallisesta uudelleenheräämisestä, sekä ”kiinalaisesta unelmasta”. Puheet haikailevat aikoja, jolloin maapallo pyöri akselillaan pitkälti Keskuksen valtakunnan ympärillä ja jolloin Kiina oli supervalta, jota kunnioitettiin ja kumarrettiin. Sitten tulivat 1830-luvun oopiumsodat sekä länsimaiset ja japanilaiset imperialistit, jotka ajoivat Kiinan polvilleen – alkoi Kiinan heikkouden aika, jota kutsutaan Kiinassa tänä päivänä kansallisen nöyryytyksen vuosisadaksi. Kiinalaisessa unelmassa on kyse tämän nöyryytyksen puhdistamisesta, kun Kiina nousee taas vanhalle arvovaltaiselle paikalleen, eikä sellainen suurvalta jättäydy varjoihin kun maailmassa tehdään merkittäviä päätöksiä…

Kiinan globalisoituva sotavoima

Kiinan asevoimien vahvistuminen ja maan valtiojohdon puheet kansallisen nöyryytyksen muiston puhdistamisesta ovat omiaan herättämään huolta sekä Kiinan lähinaapureissa että myös globaalisti. Nationalistisen retoriikan ohella Kiina on kiistämättä käynyt hyökkäävämmäksi myös Itä- ja erityisesti Etelä-Kiinan meren aluekiistoissa, minkä käytöksen pelätään laajenevan globaaliksi. Molemmat ilmiöt tukevat hyvin länsimaisia mielikuvia Kiinasta, jonka kehitys ajaa maailmaa kohti suuren luokan selkkausta.

Kiina todellakin kehittää sotilaallista suorituskykyään kohti uudenlaista, globaalin mittakaavan toimintaa, kuten näimme osin jo edellisen osan katsauksesta kiinalaiseen merivoimaan. Kaluston modernisoinnin ohella Kansan vapautusarmeijaa modernisoidaan entistä uutterammin myös organisatorisesti; tiiviimmäksi ja ammattimaisemmaksi paketiksi, jossa eri puolustushaarat kykenevät toimimaan yhdessä ja tarvittaessa kaukana Kiinan ulkopuolella. Vanha talonpoikaispohjainen armeija, joka valmistautui maolaiseen sissisotaan Kiinan vuoristossa, on nopeasti korvautumassa korkeasti koulutetuilla ammattisotilailla high tech –aseineen.

Samaan aikaan Kiinassa astui joulukuussa 2015 voimaan uusi ”terrorismilaki”, joka sallii juridisestikin Kiinan osallistumisen terrorin vastaisiin sotilaallisiin operaatioihin toisen valtion alueella, tosin ainoastaan tämän valtion omasta pyynnöstä. Laki lienee kuitenkin lähinnä muodollisuus, sillä Kiina suunnitteli vakavissaan iskua miehittämättömällä lennokilla myanmarilaista huumeparonia, Naw Khamia, vastaan jo vuonna 2011, kun 13 kiinalaista merimiestä oli saanut surmansa hämärissä olosuhteissa. Sillä kertaa matalan profiilin noudattaminen vei vielä voiton…

Rauhanomaisesti laajentuva Kiina?

Vaikka moni seikka äkkiseltään viittaa Kiinan tulevan Yhdysvaltojen kehityksen perässä, on totuus todennäköisesti monimutkaisempi, ja sekä länsimaiden pelot globaalisti aggressiivisesta Kiinasta että kiinalaisten orientalismilta kalskahtavat näkemykset Kiinan ominaislaatuisuudesta pitänevät sisällään osan totuutta. Todennäköisesti Kiinan suhtautuminen maailmaan tulee sijaitsemaan jossain näiden ääripäiden välillä, ja on mahdollista että Kiinasta kehittyy uudenlainen globaali suurvalta, joka yhdistää puuttumattomuuspolitiikkaa ja hienovaraista ohjailua uudella ja erikoisella tavallaan. Millaista ulkopolitiikkaa se sitten olisi?

Timothy Heath kutsuu Kiinan parhaillaan muotoutuvaa strategiaa varsin kuvaavasti ”rauhanomaiseksi laajentumiseksi” (peaceful expansion). Heathin mukaan Kiina ei yritä perinteisten imperialistien tapaan levittää omaa ideologiaansa, alistaa ketään suoraan valtansa alle tai haastaa näkyvästi Yhdysvaltojen globaalia asemaa. Kiina paremminkin muovaa kansainvälistä turvallisuusympäristöä omaksi edukseen mahdollisimman vakaasti ja hienovaraisesti – diplomatian ja talouden keinoja käyttäen. Se toimii aina YK:n rakenteen sisällä ja välttää ottamasta perinteisten suurvaltojen tapaan vahvasti puolia, mikä on näkynyt hyvin viime päivinä Kiinan yrittäessä lepytellä Saudi-Arabian ja Iranin kiristyneitä suhteita.

Kiinan peruslähtökohta kansainvälisiin suhteisiin voidaan typistää Deng Xiaopingin tunnettuun lausahdukseen: ”ei ole väliä, minkä värinen kissa on, jos se pyydystää hiiriä”, eli on aivan sama, minkälaista politiikkaa maailman valtiot ajavat, kunhan niiden talous kehittyy ja kukoistaa. Kiinan näkökulmasta länsimainen terrorinvastainen sota, sotilaalliset interventiot ja hallitsijanvaihdokset hoitavat siten ainoastaan oireita menemättä ongelmien ytimeen. Sodat, kriisit ja turvattomuus sikiävät taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta takapajuisuudesta, joiden korjaaminen on asetettava etusijalle abstraktimpien asioiden sijaan. Kiinan mukaan länsi on mennyt Irakin sodassa, Gaddafin hallinnon kaatamisessa ja arabikevään tukemissa niin sanotusti ”pakarat edellä puuhun”, minkä seurauksista saamme nyt kollektiivisesti kärsiä.

Kuinka Kiina sitten itse ryhtyy korjaamaan turvallisuusympäristöä mieleisemmäkseen? Käytännössä kolmella tutulla menetelmällä, joista ensimmäinen on Kiinan taloudellinen tuki ja investoinnit. Kiina pyrkii esiintymään maailmalla kehityksen ja kasvun airuena, joka tuo investointeja, win-win-yhteistyösopimuksia ja vakautta kaikkialle maailmaan valtiojohdon luonteeseen katsomatta. Apu ei tietenkään ole pyyteetöntä, eikä investointeja koskaan heitetä sokeasti kankkulan kaivoon, sillä Kiina on toki viime kädessä luonnonvarojen, halvan työvoiman ja uusien markkinoiden perässä siinä missä muutkin. Sen toimintaan liittyy silti myös optimistista uskoa, että Kiinan oma talousihme voidaan jäljentää muuallakin.

Toiseksi tärkeäksi keinoksi turvallisuusympäristön muotoilemisessa on muodostumassa Kiinan lisääntyvä halukkuus osallistua rauhanvälitykseen, erityisesti monessa kriisipesäkkeessä, joista Yhdysvallat pyrkii rimpuilemaan irti. Tämäkin on osin puhdasta reaalipolitiikkaa, mutta enenevissä määrin myös vilpitöntä halua olla suurvallan arvon mukaisesti päättämässä maailman asioista. Esimerkiksi Syyriassa, jonka tapahtumia Kiina seurasi pitkään välinpitämättömänä, Kiina aktivoitui vuoden 2016 lopulla kutsuen sekä Syyrian hallituksen että Syyrian opposition edustajan Pekingiin neuvotteluihin. Afganistanissa Kiina on puolestaan aktiivisesti pyrkinyt rakentamaan neuvotteluyhteyttä Afganistanin hallituksen ja Talibanin välille ”nelilateraalisella” ryhmällään (Quadrilateral Coordination Group) yhdessä Pakistanin ja Yhdysvaltojen kanssa.

Kolmantena kohtana Kiina haluaa tulla entistä voimakkaammin mukaan rauhanturvatoimintaan. Presidentti Xi Jinping ilmoitti syyskuussa 2015 järjestetyssä YK:n yleiskokouksessa varsin mahtipontisesti Kiinan perustavan 8000 rauhanturvaajan reservin, joka on nopeasti lähetettävissä maailman kriisipesäkkeisiin. Reservin lisäksi Kiina perustaisi miljardin dollarin rahaston rauhanturvaamisen tueksi.

Tuskin rauhanturvaamisen panostaminenkaan on pyyteetöntä osallistumista globaaleihin turvallisuustalkoisiin. Se on paremminkin legitiimi ja hyväksytty keino käyttää sotilaallista voimaa Kiinalle tärkeillä alueilla. Tässäkin Kiina ylitti eräänlaisen rajapyykin vuonna 2015, kun sen ensimmäiset sotilasrauhanturvaajat lähetettiin turvaamaan Etelä-Sudaniin haurasta rauhaa (ja Kiinalle tärkeitä öljykenttiä).

Toisaalta, jotkut maat ovat niin intona kiinalaisten saapumiselle rahoineen, ettei rauhanturvaajien lähettämiseen tai muunlaiseen sotilaalliseen panostukseen tarvitse edes ryhtyä. Esimerkiksi Kiinan ”kaiken sään kestävä ystävä” Pakistan ilmoitti juuri perustavansa 10,000 sotilaan vahvuisen erikoisosaston, jonka tehtävänä on turvata maiden yhteistä megahanketta, Kiinan ja Pakistanin talouskäytävää, johon Kiina on luvannut laittaa 46 miljardia dollaria (!) – karkeasti siis muutaman vuoden takaisen Suomen budjetin verran rahaa.

Kohti Taivaanpiiriä?

Interventioiden ja perinteisen kovan voimapolitiikan sijaan Kiina vaikuttaa siis panostavan taloudelliseen yhteistyöhön ja rauhanturvaamiseen omilla intressialueillaan. Kansan vapautusarmeija kyllä vahvistuu ja notkistuu, mutta sitä pidetään vastaisuudessakin taka-alalla eräänlaisena jokerikorttina, joka vedetään esiin vasta äärimmäisessä hädässä. Sen päätehtävänä tulee olemaan lähinnä Kiinan sijoitusten, kuljetusten ja kansalaisten suojaaminen, eikä siis varsinainen voimanprojisointi Amerikan malliin. Kiinan sotilaallisen rettelöinnin Etelä-Kiinan merellä, Xinjiangissa tai Taiwanin-salmella laajeneminen globaaliksi on monessakin mielessä vääränlainen analogia, sillä Kiina katsoo edellä mainittujen alueiden kuuluvan oman suvereniteettinsa piiriin, missä se saa tehdä miten parhaimmaksi näkee.

Globaalilla toimintakentällä Kiinasta muodostunee siis uudenlainen toimija, jonka liikkeitä on vielä vaikea ennakoida, ja joista kiinalaiset itsekään eivät ole vielä kenties selvillä. Kiinassa etsitäänkin nykyään yhä enemmän neuvoja ja oppia maan omasta historiasta länsimaisten esikuvien sijaan. Esimerkiksi mielikuvituksellisimmat filosofit, kuten Zhao Tingyang, haaveilevat maailman palaavan 3000 vuotta sitten läntisen Zhou-dynastian (n. 1046-771 eaa.) aikana vallinneeseen Taivaanpiirin järjestelmään, jossa Kiina oli jakautunut pieniin, autonomisiin läänitysvaltioihin. Järjestelmän keskuksena toiminut Zhoun hovi valvoi rauhan ja harmonian säilymistä dynastian alueella – Taivaanpiirissä – mutta antoi vasallivaltioiden harjoittaa itsenäistä sisäpolitiikkaa parhaaksi näkemillään tavoilla. Se toimi eräänlaisena erotuomarina läänitysvaltioiden välisissä kiistoissa ja lähetti vasta ääritapauksessa sotajoukon rankaisemaan Taivaanpiirin harmoniaa horjuttavaa läänitysvaltiota.

Zhaon visiot Taivaanpiiristä resonoivat kummasti nyky-Kiinan ”rauhanomaisen laajentumisen” strategian kanssa. Vaikka Zhao ei juuri käsittele sitä, mikä tai kuka muodostaisi uuden Taivaanpiirin keskuksen, kuljettaa hänen teoriansa väistämättä ajatukset Kiinaan, joka olisi muinaisena ”keskuksen valtakuntana” ainakin monen kiinalaisen mielestä varmasti luonnollinen maailman rauhoittaja ja keskipiste…