Burn-yhtiön tehdas Ruirussa Nairobin ulkopuolella valmistaa ja myy tehokkaita keittoliesiä, jotka käyttävät vähemmän hiiliä ja tuottavat vähemmän savua ja pienhiukkasia. Suomen rahoittama Energy and Environmental Partnership on rahoittanut myös Burnia. Kuva Laura Sundblad

Kenia, itäisen Afrikan suurin talous ja kehittyvä innovaatiokeskus, on poliittisista haasteista huolimatta kokenut tasaista kuuden prosentin talouskasvua vuodesta 2004 lähtien. Kenian kasvavat markkinat ja ulkomaalaisille sijoituksille suotuisa lainsäädäntö houkuttelevat toimijoita useilta eri sektorilta: länsimaisten pankkien kasvurahastoista kiinalaisiin valtio-omisteisiin firmoihin ja etelä-afrikkalaisista pääomasijoittajista kansainvälisiin kehitysrahoituslaitoksiin. Pieni, mutta tärkeä osuus on vaikuttavuussijoittajilla, jotka etsivät taloudellisen tuoton lisäksi positiivisia ympäristö- tai sosiaalisia vaikutuksia. Yksi toimiala, jolla tämä kolmoistuotto on ilmeinen, on sähkö. Kenia onkin toiminut kasvualustana useille uusille, innovatiivisille sähköalan toimijoille (muun muassa M-KOPA Solar, PowerHive, SunTransfer), erityisesti hajautetun sähköntuotannon saralla. Mikä tekee Keniasta erityisen markkinapaikan hajautetun sähköntuotannon yrityksille, miksi vaikuttavuussijoittajat ovat avainasemassa tällä sektorilla, ja mikä rooli suomalaisilla yrityksillä ja sijoittajilla on ja voisi olla?

Sähkötilanne: riittämätön

Kenian sähköverkon kehnous luo kysyntää vaihtoehtoisille sähkötuotteille ja -palveluille. Vain joka viidennellä kenialaisella on pääsy sähköverkon piiriin, ja maaseudulla osuus on vielä pienempi, viisi prosenttia. Alhaiset luvut johtuvat matalasta tuotantokapasiteetista sekä tehottomasta ja riittämättömästä jakeluverkosta. Kenian sähkönkulutus yli 44 miljoonan hengen väestölle on alle 6600 gigawattituntia – vertailun vuoksi Suomessa 5.4 miljoonaa ihmistä kuluttaa 82 000 gigawattituntia vuodessa. Sähkön puute haittaa jokapäiväistä elämää, ja hidastaa Kenian talouskasvua: kansainvälisen uusiutuvan energian järjestön IRENAn mukaan Kenia menettää kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan sähkökatkoksille. Keniassa, kuten useissa Afrikan talouksista, kuitenkin on paljon käyttämätöntä energiapotentiaalia, erityisesti uusiutuvien osalta – 7-10 gigawattia maalämpöä, 5-6 gigawattia vesivoimaa, ja 0.8 gigawattia tuulivoimaa. Kenian sijainti päiväntasaajalla tekee siitä myös ideaalin kohteen aurinkoenergian käytölle.

Sähkösektorin kehittämisen tärkeys ei ole jäänyt huomiotta sen paremmin Kenian hallitukselta kuin kansainvälisiltä rahoittajiltakaan. Kenian hallitus on sitoutunut kasvattamaan keskitetyn sähköntuotannon kapasiteettia roimasti, yli 5000 megawatilla vuoden 2010 1,429 megawatista vuoteen 2017 mennessä, johon vaaditaan lähes kahden miljardin dollarin investointi. Tavoitetta tuskin tullaan saavuttamaan määräpäivään mennessä, mutta se antaa hyvän signaalin markkinoille ja ohjenuoran niin hallitukselle, kuin kansainvälisille toimijoille. Suurin osa investoinnista, ja tietysti myös kapasiteetinlisäyksestä, kohdistuu kantaverkon laajentamiseen.

Sähköverkon kasvattaminen on kuitenkin hidas prosessi, ja sähköntarve akuutti. Siksi hajautetut tuotantomuodot ovat kasvattaneet suosiotaan – kotitalouskohtaisilla tuotteilla ja palveluilla pääsee nopeammin kuluttajien luo kuin odottamalla verkon saapumista. Lisäksi myös ne asiakkaat, joilla jo on pääsy verkkoon, haluavat hajautettuja energiaratkaisuja laskemaan sähkölaskunsa hintaa, ja kattamaan sähköntarvetta sähkökatkosten aikana. Mobiilimaksut Kenian M-Pesa-maksupalvelun kautta edesauttavat hajautettujen energiapalvelujen toteutumista. M-KOPA Solar on johtava esimerkki tällaisesta mallista. M-KOPA Solar -asiakkaat maksavat alhaisen liittymismaksun, jota vastaan he saavat pienen, asennusvapaan aurinkoenergialla toimivan tuotepaketin, jolla voi ladata kännyköitä, kuunnella radiota, ja valaista pieniä tiloja. Liittymismaksun jälkeen asiakkaat maksavat M-Pesa-tililtään päivittäisen palvelumaksun, kunnes koko hinta on maksettu. Ratkaisu ei ole täydellinen; hinta käytettyä kilowattituntia kohtaan on korkea, ja palvelut rajoittuvat valaisuun ja pienten laitteiden lataamiseen. M-KOPA Solarin liki kolmelle sadalle tuhannelle asiakkaalle tämä palvelu on kuitenkin tervetullut vaihtoehto aiemmin käytössä olleille energianlähteille.

Vaikuttavuussijoittajien rooli hajautetussa sähköntuotannossa

M-KOPA Solarin menestys ei olisi ollut mahdollista ilman ulkomaisia sijoittajia, sillä vaikka Keniassa on vahva kotimainen rahoitussektori, kenialaiset pankit ovat erittäin konservatiivisia. Tässä tilanteessa vaikuttavuussijoittajilla on tärkeä rooli tukemassa alkuvaiheen pieniä ja keskisuuria yrityksiä, joilla ei ole vielä mahdollisuutta puhtaaseen kaupalliseen rahoitukseen. Keniasta onkin muodostunut vaihtoehtoisten sijoittajien alueellinen keskus – Nairobissa toimii 48 vaihtoehtoisen sijoittajan paikallistoimisto, ja viidellä vaihtoehtoisella sijoittajalla on Nairobissa päätoimisto. Nairobissa hiljattain järjestetty Sankalp Africa Summit, jonka järjestää intialainen Intellecap -vaikuttavuussijoitusyhtiö, keräsi yli 700 sosiaalista yritystä ja niistä kiinnostuneita sijoittajia ympäri Itä-Afrikkaa ja laajemmin – osallistujien joukossa oli myös allekirjoittanut. Konferenssissa oli mukana useita aurinkoenergiatuotevalmistajia, puhtaampien keittiötuotteiden valmistajia, miniverkkoyhtiöitä, ja muita energiaköyhille kotitalouksille palveluja ja tuotteita valmistavia toimijoita. Kaikki näistä etsivät oikeita liiketoimintamalleja voidakseen toimittaa tuotteensa niitä tarvitseville asiakkaille. Toimivassa mallissa rahoitus, sekä yrityksille että niiden asiakkaille, on avainasemassa – jos yritys tarjoaa asiakkailleen lainapohjaisia tuotteita tai osamaksuilla toimivia palveluita, se tarvitsee runsaasti käyttöpääomaa pitääkseen toiminnan käynnissä.

Vaihtoehtoiset sijoittajat tukevat nimenomaan uusia liiketoimintamalleja, tai innovatiivisia tuotteita, jotka eivät riskinsä vuoksi (vielä) kiinnosta perinteisiä kaupallisia rahoittajia. He myös kehittävät uusia rahoitusinstrumentteja, jotka soveltuvat tällaisten tuotteiden rahoittamiseen. Kiinnostava esimerkki on viime vuonna ensimmäinen kehittyvillä markkinoilla toteutunut kotitalouskohtaisten aurinkoenergiatuotteiden rahoittaminen omaisuusvakuudellisten arvopapereiden kautta. Tässä mallissa pääasiassa Keniassa ja Rwandassa toimivan BBOXX Ltd:n osamaksuasiakkaiden tuleva tuotto paketointiin sijoitustuotteiksi. Rahoittajana toimii hollantilainen vaihtoehtoinen sijoittaja Oikocredit, ja diilin strukturoi pieni, kantaverkon ulkopuolisiin energiayhtiöihin erikoistunut amerikkalainen investointipankki Persistent Energy Capital. Julkisen ja yksityisen rahan hybridimallista, joka sijoittuu perinteisen kehitysavun ja kaupallista tuottoa hakeva sijoitustoiminnan väliin, esimerkkinä toimii myös jo mainittu M-KOPA Solar. M-KOPA Solarilla on johtavina pääomasijoittajina USA:n entisen varapresidentin Al Goren perustama Generation Investment Management, hollantilainen Gray Ghost DOEN Social Ventures Coöperatief U.A., joka sijoittaa Alankomaiden lotosta saatavia tuloja, ja  LGT Venture Philanthropy, joka taas sijoittaa Liechtensteinin kuningasperheen varoja. Näiden lisäksi yhtiö on saanut rahoitusta myös perinteisemmistä lähteistä, muun muassa Iso-Britannian kehitysyhteistyölaitoksesta DFIDistä.

Tästä ja muutamista muista pioneereista huolimatta energia, erityisesti hajautettu energiantuotanto, ei ole ollut johtava sijoitussektori kehitysrahoituslaitosten ulkopuolisille vaikuttavuussijoittajille. Tämä johtuu lähinnä vaikeudesta sovittaa olemassa olevia rahoitusmalleja pieniin ja keskisuuriin yrityksiin, jotka usein tarvitsisivat pieniä, alle puolen miljoonan dollarin suuruisia investointeja. Tällaisten pienten lainojen hallinointikustannukset ovat suhteessa suurempia, kuin kookkaampien investointien, ja siksi epämieluisia sijoittajille. BBOXXin rahoituksen kaltaiset innovaatiot voivat toivottavasti yleistyessään vähentää näitä kustannuksia, mutta matka on vielä pitkä. Perinteiset kehitysrahoituslaitokset, kuten IFC ja Afrikan kehityspankki, taas tyypillisesti sijoittavat suurempiin, keskitettyihin energiahankkeisiin, kuten Turkana-järven tuulivoimaan, ja samalla alueella nyt tutkittavaan öljyyn ja maakaasuun. Näihin Suomikin on panostanut: Finnfund omistaa 12,5 prosentin osuuden Turkanan tuulivoimalasta 17 miljoonan euron investoinnillaan, ja Suomi rahoittaa korkotuen muodossa Kenya Powerin Jujan sähköntuotantohanketta liki 12.5 miljoonalla eurolla. Korkotukiluottojen myöntäminen on sittemmin lopetettu edellisellä hallituskaudella, koska niiden kehitysvaikutukset olivat epäselvät. Tänä vuonna Suomen pitäisi ottaa käyttöön korkotukiluotot korvaava ”uuden sukupolven investointituki kehitysmaille”.

Tällainen uuden sukupolven tuki toivottavasti soveltuu laajempiin hankkeisiin, myös sähköhankkeisiin, joihin kuitenkin tarvitaan ripeämpiä ja laajempia investointeja. Esimerkiksi tehokkaamman maatalouden ja laajemman teollisen toiminnan mahdollistamiseksi ja siten kehitystulosten parantamiseksi on välttämätöntä lisätä myös perinteistä keskitettyä sähköntuotantoa ja -jakelua. Kenian onneksi sen uusiutuvat energialähteet ovat paitsi riittoisia, myös erittäin hintakilpailukykyisiä, ja siten sähköntuotannon lisääminen voi tapahtua uusiutuvien kautta hiilen lisäämisen sijasta. Uusiutuvien energiamuotojen puolestapuhujien välillä esittämä näkökulma, jossa kehittyvät maat voisivat täysin loikata keskitetyn verkon ja fossiilisten polttoaineiden määrittämän sähkötuotannon yli ja siirtyä suoraan hajautettuihin, aurinkoenergian ja tuulen kaltaisiin uusiutuviin lähteisiin nojautuviin energiantuotantomuotoihin, on kuitenkin liian pelkistetty. Se on myös kaukana Keniassa ja laajemmin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa paraikaa toteutettavista sähköistämishankkeista. USA:n Power Africa -ohjelma nojaa sekä kantaverkon kapasiteetin ja kattavuuden lisäämiseen, että kantaverkkojen ulkopuolisten ratkaisujen kehittämiseen. Iso-Britannian Energy Africa –ohjelma taas täydentää muuta energiayhteistyötä keskittymällä nimenomaan hajautettuihin uusiutuviin. Se siis ei sulje pois tai vähennä kantaverkon kasvattamiseen tähtäävää toimintaa, vaan toimii sen rinnalla. Euroopan unioni taas rahoittaa hiljattain lanseerattua ElectriFi-hanketta, joka pyrkii lisäämään maaseudun sähköistämisastetta tarjoamalla 0.5-10 miljoonan euron investointeja sekä hajautettuun tuotantoon että kantaverkon laajentamiseen.

Onko Suomelle tilaa tässä kehityksessä?

Suomessa kehitysyhteistyön painopistettä on pyritty nykyisen hallituksen aikana siirtämään kohti yksityistä sektoria ja yritysyhteistyötä. Finnfundin lisärahoitus ja perinteisen kehitysyhteistyöbudjetin leikkaaminen vuonna 2015 ovat käytännön esimerkkejä tästä. Suomessa on kuitenkin ollut jo ennen nykyistä hallitusta erilaisia instrumentteja suomalaisten yritysten kannustamiseen toimimaan kehitysmaissa. Finnpartnership on yksi tarjolla oleva instrumentti, joka on saatavilla myös Keniaan. Finnpartnershipin alla voidaan myöntää kehitysyhteistyövaroista tukea pitkäaikaisen, liiketaloudellisesti kannattavan yritysyhteistyön suunnitteluun ja kehitykseen. Samantyyppistä, mutta laajempaa toimintaa on esimerkiksi Alankomaissa, jossa Dutch Good Growth Fund joka tukee kehittyvissä maissa toimivia alankomaalaisia yrittäjiä, kehitysmaihin vientiä toteuttavia alankomaalaisia yrittäjiä, ja paikallisiin pk-firmoihin sijoittavia alankomaalaisia toimjoita. Ei olekaan sattumaa, että hollantilaisiin yrittäjiin törmää ympäri kehittyviä markkinoita.

Suomessa vaikuttavuussijoittaminen on vielä lapsenkengissä, mutta kiinnostusta siihen on. Sitra on panostanut vaikuttavuussijoittamisen mahdollistamiseen Suomessa (ja suomentanut englannin termin impact investing vaikuttavuussijoittamiseksi), keskittyen tähän asti Suomessa toimiviin yrityksiin ja niiden rahoittajiin. Slush-start-up-konferenssissa järjestettiin viime vuonna Slush Impact – siellä suomalaisia sijoittajia edusti Tekesin BEAM ja jokseenkin erikoisesti ministeri Anne Berner enkelisijoittajan roolissa. Myös joukkorahoitusta kotimaiselle puhtaan energian sektorille välittävän Joukon Voiman voidaan katsoa olevan vaikuttavuussijoittaja. Onkin kannatettavaa, että konsepteja testataan Suomen ja Euroopan kotimarkkinoilla, joista niitä voi monistaa ja soveltaa muille markkinoille. Samalla on tärkeää, että suomalaiset yritykset aloittaa vaikuttavuussijoittaminen oppivat muista markkinoista; on turha monistaa virheitä, tai aloittaa aivan alusta kun pohjatyötä on jo tehty niin Keniassa, kuin Iso-Britanniassa, kuin monissa muissa suuremmissa markkinoissa kuin Suomi.

Kenialla ja Suomella on maiden nuoruuteen nähden pitkät suhteet. Viime vuonna juhlittiin maidenvälisten diplomaattisten suhteiden 50-vuotista taivalta, ja tätäkin aiemmin Keniassa vietti aikaa esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela vuosina 1909-1910. Suomen ja Kenian yhteistyö on keskittynyt perinteiseen kahdenväliseen kehitysyhteistyöhön, jonka suuntaviivat määrittää vuonna 2012 luotu maastrategia. Energia ja sähkö eivät suoraan kuulu Suomen kolmeen painopistealueeseen Keniassa (demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen; köyhyyden vähentäminen maataloutta kehittämällä; ja metsä- ja vesiresurssien parempi hallinta), vaikka toki sähköllä on rooli jokaisessa näistä alueista. Suomi on kuitenkin rahoittanut energiaan liittyviä hankkeita – aiemmin mainittujen korkotukiluoton ja Turkanan tuulivoimalan lisäksi Suomi rahoittaa yhdessä Itävallan ja Iso-Britannian kanssa Itä-Afrikassa toimivaa energia- ja ympäristökumppanuutta (Energy and Environmental Partnership) ja globaalisti toimivaa ENERGIA-verkostoa, joka toimii sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi energia-alalla.

Suomen ja Kenian kauppasuhteet ovat yleisesti ottaen kovin vaisut, vaikka ulkoministeriön mukaan kauppa on kehittynyt 2010-luvulla Finpron Nairobin-toimiston perustamisen jälkeen. Suomesta Keniaan suuntautuva vienti kaksinkertaistui vuonna 2014 yli 55 miljoonaan euroon; tuonti Keniasta oli vain noin 15 miljoonaa euroa. Jos kehitysyhteistyötä arvostellaan tuloksettomuudesta, niin huomiota tulisi kyllä kiinnittää myös vienninedistämisen tehottomuuteen; ensimmäinen kaupallisen sihteerin toimisto avattiin Suomen Nairobin suurlähetystöön jo vuonna 1963.

Miksi tätä kaikkea taas tehtiinkään?

Innovaatioistaan, start-up-skenestään, kehitysavustaan ja talouskasvustaan huolimatta Kenialla on pitkä matka edessään ennen kuin kenialaisten elintaso on lähelläkään toivottua. YK:n kehitysindeksillä mitattuna Kenia sijoittuu 145. sijalle 187 maasta, ja lähes puolet kenialaisista tienaa alle 1.25 dollaria päivässä. Paljon on siis vielä tehtävää sekä muuttamista ja kehittämistä toimintatavoissa, jos aiotaan saada parempia tuloksia aikaan niin kehitysyhteistyön kuin vienninedistämisen ja yritysyhteistyön aloilla. Samoin kuin sähkösektorilla, myös terveys-, koulutus-, liikenne- ja muilla keskeisillä aloilla tarvitaan investointeja ja innovaatioita niin keskitetysti kuin hajautetusti, julkisella ja yksityisellä puolella. Haasteistaan huolimatta Keniassa näitä tapahtuu innostavassa määrin jo nyt. Jotta niiden määrää, laatua ja skaalaa voidaan entisestään kasvattaa, tarvitaan enemmän yksityistä ja julkista pääomaa, sekä niiden innovatiivisia yhdistelmiä.

Suomalaisten sijoittajien ja yritysten ei välttämättä tarvitse rynniä sähköalalle, jos se ei kuulu meidän ydinosaamiseemme; paljon kysyntää olisi myös uusille terveys– ja koulutusalojen tuotteille ja palveluille, joissa Suomi voisi profiloitua vahvemmin. ICT-alalla Suomella on jo kattava portfolio pk-yrityksiä Finpron alla kasvuohjelmassa. Niiden menestys Kenian markkinoilla edesauttaisi myös muiden sektoreiden pk-yritysten tuloa itä-Afrikkaan. Tärkeää on, että eri toimijat puhaltavat yhteen hiileen: Suomen maabrändiä ei kehitä se, että jokainen toimija puuhailee omia juttujaan. Hajautuneessa toiminnassa jää myös käyttämättä arvokasta tietoa ja kokemusta, jota on kertynyt – menestyäkseen Keniassa tai missä tahansa kehittyvillä markkinoilla täytyy entistä hanakammin käyttää käytännön tietotaitoa ja luotuja verkostoja, tulivat se sitten valtionhallinnosta, yksityissektorilta, tai kansalaisjärjestömaailmasta.

Nostaisin vielä lopuksi esiin, että suomalaisen viennin ja suomalaisten yritysten tukemisen ei tule olla kehitysyhteistyön elinehto. Timo Stewart kirjoitti hiljattain, että kehitysyhteistyön puolustajien ei tulisi varomatta käyttää pakolaiskysymykseen liittyviä argumentteja, sillä kehitysyhteistyöllä ei ole pakolaisasiaan suoria vaikutuksia, ja suomalaista kehitysapua tarvitaan myös maissa, joista ei ole tulossa pakolaisia. Sama tulee muistaa myös kauppapolitiikan näkökulmasta – vaikka kehitysyhteistyö voi eri tavoin tukea Suomen vientiä tai suomalaisten yritysten toimia kehitysmaissa, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että kehitysyhteistyöstä pitäisi aina olla suoraan mitattavissa olevaa, välitöntä taloudellista hyötyä Suomelle. Vauraana ja korkeasti koulutettuna maalla meillä on siitä huolimatta velvollisuus tukea kestävää, ihmisoikeusperustaista kehitystä niin Keniassa kuin muuallakin.