Kuva: UNICEF Flickr, Pierre Holtz.

Ilmari Käihkö viimeistelee väitöskirjaansa Uppsalan yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitokselle sekä Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian, turvallisuuden ja johtamisen laitokselle

Yritykseni ymmärtää Keski-Afrikan tasavaltaa juontuvat vuoden 2008 puoliväliin. Olin valmistautumassa Yhdistyneiden Kansakuntien MINURCAT-rauhanturvaoperaatioon, joka toimi naapurivaltio Tshadissa, mutta jonka vastuualue ulottui Keski-Afrikan tasavallan pohjoisosaan. Pian tuli ilmeiseksi, ettei alueesta ollut helppo löytää tietoa – varsinkaan jos ei hallitse ranskaa. Lopulta tärkeimmiksi lähteiksi jäivät kansalaisjärjestöjen raportit, jotka korostivat alueen kurjia puolia ja kuvasivat Keski-Afrikan tasavaltaa aavevaltioksi tai suorastaan anarkiaksi. Lopulta käsitykseni maasta perustui yksittäisiin, usein kummallisiin, tapahtumiin: Parhaan esimerkin tarjoaa vuoden 1960 vallankaappaus, jossa sisäministeri David Dacko nousi valtaan myrkkynuolin varustautuneiden pygmien ympäröidessä parlamentin ja syöstessä pääministeri Abel Goumban vallasta.

Sekä vaikeudet löytää tietoa että MINURCAT-operaation todellisuus korostivat maan marginalisoitumista. Rauhanturvaoperaatiolle Keski-Afrikan tasavalta ei ollut prioriteetti. Sama kiinnostuksen puute koski myös kaikkea paikallisiin liittyvää. Tärkein huolenaihe tuntui usein olevan satelliittikuvat rajan takana Sudanin Darfurissa olleista kapinallisten pickup-autoista. Se tosiasia, ettei Keski-Afrikan tasavallalla – tai paikallisen kontekstin ymmärtämisellä – ollut toimillemme juuri merkitystä, toimiikin hyvänä esimerkkinä tämänkaltaisten rauhanturvaoperaatioiden suuremmista rakenteellisista ongelmista.

Marginalisoitunakin Keski-Afrikan tasavaltaa on kuitenkin vaikea ohittaa. Suomikin on toistuvasti osallistunut alueen konfliktien hallintaan: MINURCAT-operaation lisäksi tuoreempaan Euroopan Unionin EUFOR RCA-operaatioon sekä kansalaisjärjestöistä esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun kautta. Maa on siis tässä mielessä Suomen ei ehkä tärkeä, mutta ainakin pitkäaikainen kumppani. Siksi tuoreen Tatiana Carayannisin ja Louisa Lombardin toimittaman Keski-Afrikan tasavaltaa käsittelevän kirjan soisi kiinnostavan myös monia suomalaisia. Kuten tässä tekstissä arvioitavassa kirjassa todetaan, on maa lukuisista siihen kohdistuneista tukitoimista huolimatta huonosti ymmärretty.

Tämä tuli selkeästi esille maan tuoreimmassa konfliktissa, jossa pohjoisesta tulleet Seleka-kapinalliset valtasivat pääkaupungin Banguin maaliskuussa 2013. Koska kapinalliset olivat pääosin vähemmistöön kuuluneita muslimeita valtaosin kristityssä maassa ja koska kapinalliset juhlistivat voittoaan ryöstelemällä, nousi uusia hallitsijoita vastustamaan löyhä anti-balaka-miliisi. Tilanteen kärjistyessä Yhdistyneet kansakunnat varoitti muslimeihin kohdistuvasta kansanmurhasta. Kuten usein Afrikan konfliktit, sekin yksinkertaistettiin pian sensaatiomaiseksi anarkiaksi ja ikivanhoiksi kaunoiksi, jotka nyt väistämättä purkaantuivat joukkomurhina (joissa tietysti esiintyi kannibalismia). Median ja päätöksentekijöiden etsiessä vastauksia ja ratkaisuja polttaviin konfliktia koskeviin kysymyksiin vain harvat pystyivät valaisemaan tilannetta. Näitä ovat tämän kirjan kymmenen kirjoittajaa, etenkin Lombard. Arvioitavana oleva kirja jatkaa tätä tärkeää työtä, ja lisääkin ymmärrystä ainakin kolmella eri tavalla.

Ensinnäkin sen yksittäiset luvut käsittelevät Keski-Afrikan tasavallan historiaa, poliittista taloutta, alueellisia ja kansainvälisiä toimijoita ja eliittejä. Historiaa käsitellään aina Ranskan ”halvasta kolonisaatiosta” nykypäivään asti. Maan nykyiset ongelmat on helpompi suhteuttaa, kun tietää orjakaupan ja kolonialismin puolittaneen alueen väkiluvun vuosien 1890 ja 1940 välillä. Nyt maan lähes viisi miljoonaa asukasta ovat bruttokansantuotteella mitaten maailman kolmanneksi köyhimpiä. Erityisesti Keski-Afrikassa Ranska ulkoisti hallinnon ja kehityksen yrityksille, jotka pyrkivät tuottamaan voittoa raaka-aineita haalimalla. Samalla ne syyllistyivät alueen väkivaltaiseen ”rauhoittamiseen”. Kuten naapurivaltiossa Belgian Kongossa (jonka paremmin tunnetut raakuudet tulevat hyvin esiin esimerkiksi Joseph Conradin Pimeyden sydämessä sekä Adam Hochschildin Kuningas Leopoldin haamussa), ulkoistaminen johti tuhoisiin seurauksiin, inhimilliseen tragediaan ja yhä jatkuvaan tilanteeseen, jossa sekä valtion läsnä- että poissaolo ovat kivuliaita. Maan itsenäistyessä elokuussa 1960 sen lähtökohdat olivat lievästi sanottuna onnettomat.

Merkittävä tekijä Keski-Afrikan tasavallan historiassa on, kuten muuallakin, poliittinen talous. Voiko maa toimia, jos sen valtionbudjetti on samaa luokkaa kuin keskikokoisen ranskalaiskaupungin yhden sairaalan vuosibudjetti? Käytännössä monet valtion palvelut ovat jääneet muiden toimijoiden harteille. Tämä koskee etenkin terveydenhuoltoa, josta ovat pitkälti vastanneet kansainväliset järjestöt. Valtion poissaolo on myös johtanut tilanteeseen, jossa erilaiset aseistetut joukot ovat tuottaneet turvattomuutta (mutta myös turvallisuutta) maan kaukaisemmissa osissa. Tämä turvattomuus on niin konkreettista, että keskiafrikkalaiset ovat kääntyneet kirkkojen, moskeijoiden ja taikuuden puoleen pystyäkseen vaikuttamaan edes jossain määrin omaan kohtaloonsa. Maan kehitystä ei myöskään tue se (laajemmaltikin Afrikassa esiintyvä) tosiasia, että vain valtion kautta rikastuminen nähdään luonnollisena. Yksityisyrittäjiä katsotaan kateellisina, mutta myös epäillen – heitä pidetään helposti noitina, jotka hyväksikäyttävät muita. Tämä johtaa laajaan korruptioon ja vaikuttaa keskiafrikkalaisten ja naapurivaltioista tulleiden – erikoisesti muslimien – väleihin. Kuten muuallakin Afrikassa, maahanmuuttajilla (ja ainakin Länsi-Afrikassa etenkin muslimeilla) hyvät verkostot esimerkiksi lainojen saamiseen, mutta heillä on myös enemmän yritteliäisyyttä ja vähemmän sosiaalisia rajoitteita ja velvoitteita. Kuten muuallakin maailmassa, taloudelliset seikat ovat vaikuttaneet näiden ulkomaalaisiksi leimattujen muslimien ja itsensä kansalaisiksi käsittävien kristittyjen välisiin suhteisiin. Onkin aivan liian yksinkertaista tulkita tuorein konflikti uskontojenväliseksi.

Keski-Afrikan tasavalta on ollut pitkälti riippuvainen ulkopuolelta tulevasta tuesta, mutta se on myös sienen tavoin imenyt alueellisia ongelmia. Historiallisesti se on kuulunut Ranskan vaikutuspiiriin, mutta viime aikoina myös naapurimaa Tshadin presidentti Idriss Déby on toistuvasti päättänyt, kuka rajan takana hallitsee. Näiden lisäksi esimerkiksi Afrikan unioni, Etelä-Afrikka, Gabon, Kamerun, Kongo, Libya, Sudan, ja Uganda – sekä tietysti Yhdistyneet kansakunnat, Yhdysvallat, Euroopan unioni ja Suomi – ovat pyrkineet vaikuttamaan maan kehitykseen monin tavoin. Etenkin länsimaiset pyrkimykset – mukaan lukien tusina rauhanturvaoperaatiota – auttaa Keski-Afrikan tasavaltaa ovat pitkälti epäonnistuneet. Kirjan tapa kyseenalaistaa monia uskottuja ”totuuksia” onkin tässä mielessä hyödyllinen. Esimerkiksi tapa nähdä heikko valtio pääongelmana johtaa ratkaisuun, joka keskittyy valtion rakentamiseen. Tämä muuten hyvältä kuulostava ajatusketju ei kuitenkaan selitä, miksi yhtä lailla heikot naapurivaltiot eivät ole kärsineet samanlaisista ongelmista. Yksinkertaistetut käsitykset johtavat siis yksinkertaistettuihin ratkaisuihin – jotka eivät tähän asti ole onnistuneet ratkaisemaan keskiafrikkalaisten (tai afgaanien tai muiden saman diagnoosin saaneiden) ongelmia.

Tietystikään vastuuta maan surkeasta tilanteesta ei voi sysätä vain ulkopuolisille. Keski-Afrikan eliitin näkemykset ja intressit poikkeavatkin merkittävällä tavalla kansainvälisten toimijoiden toiveista. Esimerkiksi valtion heikkous on voitu kääntää resurssiksi seuraamalla ranskalaisten esimerkkiä ja ulkoistamalla kansallisia resursseja taloudellisen ja/tai poliittisen hyödyn saavuttamiseksi. Yksi luku kirjassa käsittelee myös maan itäosien pahamaineista Herran vastarinta – armeijaa, jota jahtaavat nyt Yhdysvaltain erikoisjoukot sekä Ugandan armeija. Kirjan kirjoitushetkellä Joseph Konyn joukko näytti kärsivän hätää, mutta on viime aikoina lisännyt hyökkäyksiään ja sieppauksiaan.

Kirja lisää ymmärrystä myös kyseenalaistamalla useat yltiöpessimistiset näkemykset Keski-Afrikan tasavallasta. Se ei kiellä tai kierrä maan ongelmia, mutta silti korostaa sitä tosiasiaa, ettei Keski-Afrikan tasavalta ole koskaan ollut tuomittu epäonnistumaan. Samalla sen toimittajat myös vaativat meitä kantamaan osavastuuta maan nykytilanteesta yritettyämme vaikuttaa maan kehitykseen. Toivottavasti kirjan tuoma parempi ymmärrys maasta ja sen tilanteesta tuottaa tuloksia tulevaisuudessa.

Useat kirjassa käsitellyt aiheet ovat tärkeitä myös Keski-Afrikan ulkopuolella. Esimerkiksi tapa leimata tuorein konflikti uskontojenväliseksi pohjautuu samaan huntingtonilaiseen käsitykseen sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, jonka kannattajia löytyy Suomestakin. Keski-Afrikka tarjoaakin tärkeän esimerkin uskontojen roolista identiteettien muodostumisessa. Nämä identiteetit viime kädessä oikeuttivat väkivallan käytön, ja saivat konfliktin näyttämään uskontojen väliseltä. Konfliktin kuvaaminen Twitter-hashtagilla #CARcrisis herätti myös kouriintuntuvasti kysymyksen siitä, mikä on kriisi ja kenellä on valta ja auktoriteetti määrittää sellainen alkaneeksi. Hashtag on yhä käytössä, mutta kuten kirjan toimittajat toteavat, eivät keskiafrikkalaiset ole koskaan eläneet ”normaalia” elämää, johon tuorein konflikti olisi tuonut radikaalin katkoksen: elämään Keski-Afrikan tasavallassa on aina vaikuttanut turvattomuus ja valtion poissaolo. Näihin syihin on vaikea vaikuttaa kriisiavulla. Tämä johtaa myös suurimpaan kritiikkiin kirjaa kohtaan. Luultavasti siksi, että monet sen kirjoittajista ovat järjestöammattilaisia, ovat useat luvut tiukasti aluetutkimusta ilman pyrkimystä teoretisointiin tai yleistämiseen. Tämä kenties lisää teoksen luettavuutta, mutta saa epäilemään, että se jossakin määrin tarjoaa vain kuvan ehkä jo ohitetusta aikakaudesta. Samalla kirja käsittelee yllättävän vähän esimerkiksi Seleka-kapinallisia, jotka ottivat vallan 2013, sekä väliaikaisen presidentin Catherine Samba-Panzan juuri loppunutta hallintoa (lukuun ottamatta vihjausta, ettei se välttämättä suuresti eronnut hänen edeltäjiensä valtakausista).

Vaikka Keski-Afrikan tasavalta on taas kadonnut otsikoista sen historian toisten demokraattisten vaalien jälkeen, ei tämä suinkaan merkitse, että valtakunnassa on kaikki hyvin. Lähes miljoona keskiafrikkalaista ei ole palannut kotiinsa paettuaan tuoretta väkivaltaa. Helmikuussa 2016 yli puolet näistä – 463 500 ihmistä – oli pakolaisina naapurivaltioissa. Toivottavasti tämä kirja – jonka olisin toivonut ilmestyneen kymmenen vuotta aikaisemmin – nyt välillisesti parantaa keskiafrikkalaisten elämää.

Tatiana Carayannis ja Louisa Lombard (toim.) (2015): Making Sense of the Central African Republic. London: Zed Books.