Photo via Refugee Resettlement Watch under the Creative Commons license

Euroopan unionin ja Turkin välisen pakolaissopimuksen myötä Libya siirtynee jälleen siirtolaiskeskustelun keskiöön. Tämän aamuinen Helsingin Sanomat taustoitti ansiokkaasti muutosta siirtolaisvirroissa keskisellä Välimerellä. Myös ulkoministeri Timo Soini arveli Lontoossa vieraillessaan Libyan olevan seuraava ”harminkohde”, mitä siirtolaisuuteen tulee. Soinin mukaan Euroopan Unionin olisikin suunniteltava uutta operaatiota Libyan maaperälle, jotta siirtolaisvirta saataisiin tukittua. EU:n antama taloudellinen tuki siirtolaisvirtojen estämiseksi todennäköisemmin pitkittää konfliktia, kuin luo mitään todellista ratkaisua.

Öljyllä vaurastunut Libya on ollut pitkään siirtotyöläisten kohteena. Saharan eteläpuolisesta Afrikasta on matkustettu Libyaan paremman elämän toivossa tai pysähdytty keräämään rahaa Välimeren ylistystä varten. Muammar Gaddafin diktatuurisen hallinnon kaaduttua ja maan luisuttua sisällissotaan ovat vierastyöläiset olleet ensimmäisten kärsijöiden joukossa. Sodan myötä Libya on muuttunut päätepisteestä kauttakulkumaaksi.

Toisin kuin itäisen Välimeren reittiä tulevat, valtaossa Libyan kautta kulkevista siirtolaisista on Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta. Tarkkoja määriä Libyassa oleskelevista siirtolaisista ei ole saatavilla, mutta jotakin osviittaa antaa Italiaan saapuvien siirtolaisten tarkastelu. Vuoden 2015 aikana suurimmat Italiaan saapuvat ryhmät olivat nigerialaiset, eritrealaiset ja somalit.

Libyan tilanteen sekavuutta lisää se, ettei maassa ole toimivaa hallitusta. Maan sisällä on ollut kaksi hallitusta, yksi Tripolissa ja toinen Tobrukissa. Näiden lisäksi Tunisiin perustettiin kuluvan vuoden alussa YK:n tunnustama yhtenäishallitus, joka ei kuitenkaan ole saanut juuri kannatusta maan sisällä. Tämä hajaannus aiheuttaa vakavia ongelmia kansainväliselle yhteisölle toimissaan Libyan kanssa. Nyttemmin Tripolin hallitus on ilmoittanut luopuvansa vallasta Tunisin hallinnon hyväksi. Lisäksi eri hallitusten yhteydessä ja niistä erillään toimii satoja erilaisia aseellisia ryhmittymiä.

Valtatyhjiö Libyassa mahdollistaa niin aseiden, huumeiden kuin ihmistenkin salakuljetuksen. Käytännössä samat salakuljetusverkostot hoitavat kaikkia eri aloja. Monelle sodan runtelemassa maassa salakuljetuksesta onkin tullut varsin tuottoisa tulomuoto. Sisällissota hyödyttää taloudellisesti pientä vähemmistöä, joka taas tekee parhaansa sodan luoman kaaoksen jatkumiseksi. Libyan ihmissalakuljetuksessa liikkuvan rahasumman on arveltu olevan kymmenkertainen huumeisiin tai aseisiin verrattuna, noin 300 miljoonaa euroa vuosittain.

Siirtolaisvirtaa Libyasta Eurooppaan on pyritty aiemminkin tukkimaan erilaisin keinoin. Eversti Gaddafin hallintokauden aikana Italian hallitus sopi palauttavansa kansainvälisillä vesillä kiinniotetut siirtolaiset suoraan takaisin Italiaan. Samalla Italia sitoutui antamaan 5 miljardia euroa taloudellista tukea Libyalle. Keskeisiä ongelmia järjestelyssä on, ettei Libya ole jäsenenä missään pakolaisia koskevissa kansainvälisissä sopimuksissa. Ihmisoikeusjärjestöt vastustivatkin kovin sanankääntein Italian tekemää sopimusta.

Sotiminen vaatii resursseja

Yleinen konsensus konfliktin tutkimuksen saralla on, että sotimiseen tarvitaan rahaa. Jotta Libyassa toimivat aseelliset ryhmittymät voivat jatkaa taisteluaan, on välttämätöntä, että ne pystyvät ostamaan aseita, ammuksia ja maksamaan taistelijoilleen. Vaikka aseellisiin joukkoihin liityttäisiinkin ideologisista syistä, on konfliktin jatkumisen kannalta riittävä taloudellinen perusta välttämätön, muuten aseellisten ryhmittymien jäsenet todennäköisesti lähtevät etsimään muuta elantoa.

Erityisesti luonnonvarojen saatavuutta konfliktin jatkumisen kannalta on tutkittu paljon. Erilaisilla luonnonvaroilla on erilainen vaikutus konfliktin kehittymiseen. Helposti hallittavat ja hankalasti varastettavat luonnonvarat, kuten öljy, johtaa useimmiten keskitetympään konfliktiin, jossa on vähemmän toimijoita. Helposti salakuljetettavat ja vähän infrastruktuuria vaativat luonnonvarat ovat taas pienempienkin ryhmien hyödynnettävissä ja johtavat helpommin hajanaisempaan konfliktiin.

Ainoa luonnonvara Libyassa on lähtökohtaisesti öljy. Siitä saatavat tulot eivät ole koskaan jakautuneet tasaisesti yhteiskunnassa, vaan rikastuttaneet lähinnä kapeaa eliittiä. Tämä tulojen epätasaisuus ja talouden yksipuolisuus ovat olleet osasyynä siihen, miksi arabikevään myötä myös Libyassa levottomuudet alkoivat.

Konfliktin rahoituskeinona öljy tukee yleensä isoja ja organisoituneita toimijoita. Vaativat porausprosessit ja maailmanmarkkinoille viennin vaatima infrastruktuuri vaatii huomattavaa määrää työvoimaa ja osaamista. Öljy on myös tulonlähteenä niin merkittävä, että sen tuotannon täydellinen hallinta johtaa helposti konfliktin päättymiseen. Osapuoli, joka hallitsee öljyä pystyy murskaamaan vastapuolen Libyan kaltaisessa kontekstissa.

Siirtolaiset resurssina

Libyassa olevat siirtolaiset voidaan nähdä vaikutuksiltaan samankaltaisina, kuin luonnonvarat jossakin toisessa kontekstissa. Heidän läsnäolonsa mahdollistaa konfliktin rahoittamisen ja sitä kautta sotimisen jatkumisen. Siirtolaisista on mahdollista hyötyä varsin pienellä alkupääomalla. Muutama vartija ja kumivene on periaatteessa riittävä investointi salakuljetusbisneksen pyörittämiseen. Siirtolaisten läsnäolo mahdollistaa myös pienempien aseellisten ryhmien olemassaolon Libyassa.

Libyassa olevista siirtolaisista on mahdollista hyötyä käytännössä kahdella tapaa. Siirtolaiset maksavat salakuljettajille näiden tarjoamasta pääsystä kohti Eurooppaa. Laivamatkan hinta Libyasta kansainvälisille vesille vaihtelee pitkälti kuljetettavan varallisuuden mukaan. Sitä, kuinka suuri osa salakuljettajien saamista rahoista päätyy aseellisten ryhmien taskuun, ei voida varmaksi sanoa. Voidaan kuitenkin perustellusti olettaa, ettei Libyan anarkistisessa tilanteessa aseistetut ryhmät tyydy katsomaan vierestä, kun salakuljettajat rikastuvat.

Toinen vaihtoehto hyötyä siirtolaisista taloudellisesti on pidättää heidät. Näin on mahdollista kiristää lisää rahaa joko siirtolaisilta itseltään tai heidän perheiltään. Myös Euroopan rooli korostuu tässä ansaintalogiikassa. Libyan hallinto vaatii Euroopalta taloudellista tukea, jotta se voi toimia portinvartijan tehtävässään. Siirtolaisten käyttö kiristyskeinona Eurooppaa vastaan ei ole Libyassa kuinkaan uutta. Gaddafi uhkasi muuttaa Euroopan mustaksi, mikäli hänen vaatimuksiinsa neljän miljardin avustuksista ei Brysselissä suostuttaisi.

Euroopan antama tuki tulisi kuitenkin todennäköisimmin valumaan hallinnolta myös alaspäin. Varsin väljän valtiorakenteensa vuoksi Libyan kilpailevat hallinnot joutuvat käyttämään eri aseellisia ryhmiä alihankkijoina täyttäessään Euroopan toiveita siirtolaisvirran hillitsemiseksi. Tämä tarkoittaa, että aseellisilla ryhmittymillä on taloudelliset edellytykset jatkaa sotimista. Samalla Eurooppa tulee epäsuorasti tukeneeksi Libyan jatkuvaa sisällissotaa tahtomattaan.

Mutta mitä tekee Euroopan unioni?

On hankala nähdä, että ulkoministeri Soinin haaveilema operaatio Libyaan siirtolaisvirtojen hillitsemiseksi saisi aikaan toivottuja vaikutuksia. Euroopan unionin rajojen ulkoistaminen Libyaan on paitsi kallista ja hankalaa, se ei todennäköisesti tuo minkäänlaista pitkän tähtäimen ratkaisua siirtolaiskysymykseen. Siirtolaisvirran siirtyessä Turkista Libyaan pitäisi jo itsessään olla osoitus siitä, ettei rajavalvontaa lisäämällä puututa siirtolaisuuden perimmäisiin syihin. Jatkuva patoamispolitiikka johtaa korkeintaan salakuljettajien ja EU:n rajavalvojien väliseen kilpavarusteluun. Pahimmillaan Euroopan unionin antama tuki johtaa konfliktin pitkittymiseen Libyassa, mikä taas entuudestaan lisää siirtolaisuutta vastoin EU:n tavoitetta.

Lähtökohtaisesti ihmiset lähtevät siirtolaisiksi turvallisemman ja vauraamman elämän toivossa. EU:n rajaturvallisuuteen panostamisen sijaan järkevämpää rahankäyttöä olisikin lähtömaiden kehityksen tukeminen.