Veera Honkanen on toimittaja ja maailmanpolitiikan tutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Suorapuheinen juliste kertoo, että veneellä maahan yrittävät turvapaikanhakijat eivät tule saamaan kotia Australiasta. Euroopassa Australian linja kiinnostaa, koska pakolaisten määrään liittyvän ongelman kuvitellaan poistuvan sillä, että se siirretään muualle. Nykyisellä politiikalla ei kuitenkaan saada aikaan kestäviä ratkaisuja.

Eurooppa on kriisissä. Kriisi on syntynyt, koska Eurooppaan on saapunut lyhyessä ajassa aiempaa suurempi määrä ihmisiä tavoilla, joita pidetään epätavanomaisina ja epäsopivina. Euroopan unionissa tulijoiden on nähty uhkaavan niin sisäistä turvallisuutta, eurooppalaisia arvoja kuin talouttakin.

Tulijoiden takia Euroopassa on rakennettu uusia aitoja, turvauduttu kyynelkaasuun ja aloitettu rajatarkastuksia Schengen-alueella. EU-maiden johtajat ovat neuvotelleet epätoivoisesti siitä, kuka ottaa turvapaikanhakijoista minkäkin verran ja millä ehdoilla.

Yksi keksintö tilanteen ratkaisemiseksi on EU:n ja Turkin välinen toimintasuunnitelma, jonka tarkoituksena on hillitä Kreikkaan pyrkivien ihmisten määrää, kutistaa ihmissalakuljettajien bisneksiä ja pelastaa ihmiset hukkumiskuolemalta Välimerellä.

Parhaimmillaan tiukka linja voi kannustaa ihmisiä hakemaan turvapaikkaa YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kautta – mikä tosin on hidasta ja epävarmaa. Pahimmillaan sopimus on kuitenkin vain diplomaattista ihmiskauppaa.

Kritiikki sopimusta kohtaan on ollut voimakasta. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International kuvaili sopimusta sokeroiduksi syanidikapseliksi. UNHCR ilmaisi huolensa massakarkotuksista arvioidessaan EU:n ja Turkin sorvaamaa alustavaa sopimusta maaliskuun alussa.

Huoli ei ole ollut tuulesta temmattu: Turkki on esimerkiksi pakkopalauttanut syyrialaisia takaisin Syyriaan, vaikka palautukset rikkovat kansainvälisiä pakolaissopimuksia, Amnesty sanoo. Turkki tietenkin kiistää syytökset. Samaan aikaan EU vakuuttaa, että Kreikkaan saapuneiden turvapaikanhakijoiden hakemukset käsitellään asianmukaisesti.

EU on saanut neuvoja tilanteen ratkaisemiksi esimerkiksi Australian entiseltä pääministeriltä. Tony Abbottin mukaan ainoa toimiva keino veneellä saapuvien turvapaikanhakijoiden estämiseksi on yksinkertainen: ”Not to let them in.”

Onko 1,3 miljoonaa ihmistä paljon? Riippuu vertailukohdasta

Oman neuvonsa toteuttamiseksi Australia on tehnyt parhaansa. Rajat on suljettu turvapaikanhakijoilta, jotka yrittävät päästä maahan veneellä.

Australiaan rantautumisen sijaan venepakolaiset joko käännytetään takaisin esimerkiksi Indonesiaan tai viedään jollekin vastaanottosaarista. Joulusaaren, Naurun tai Papua-Uuden-Guinean säilöihin päätyvät saavat myös lupauksen, ettei heille koskaan myönnetä turvapaikkaa Australiasta.

Käytännöt ovat olleet kovan arvostelun kohteena: esimerkiksi UNHCR ja ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch ovat moittineet Australian ratkaisujen rikkovan kansainvälisiä pakolaisia koskevia sopimuksia.

Syytöksiä on esitetty muun muassa Naurulla ja Papua-Uudessa-Guineassa sijaitsevien säilöönottokeskusten epäinhimillisistä elinolosuhteista ja lasten oikeuksien rikkomisesta. Australiaa on myös syytetty rahan antamisesta ihmissalakuljettajille, jotta nämä veisivät veneidensä kyydissä olevat muualle.

Reiluuden nimissä on toki myönnettävä, että Australia lupasi viime syyskuussa, että se ottaa 12 000 ylimääräistä pakolaista Syyriasta ja Irakista. Maan pakolaiskiintiö tälle vuodelle on 13 750. Australian väkilukuun, hieman alle 22,8 miljoonaan verrattuna määrä on 0,1 prosenttia. Tuhatta asukasta kohden maahan otetaan siis yksi pakolainen.

Viime vuonna EU-maista, Norjasta ja Sveitsistä turvapaikkaa haki yli 1,3 miljoonaa ihmistä. Näissä maissa väkiluku on yhteensä noin 521,5 miljoonaa. Turvapaikanhakijoiden määrä on siis alle 0,3 prosenttia koko väestöstä. Jos heistä kaikki saisivat turvapaikan, se olisi alle kolme ihmistä tuhatta asukasta kohden. Kaikki hakijat eivät kuitenkaan saa turvapaikkaa, viime vuonna niitä myönnettiin koko EU:ssa yhteensä 292 540.

Sen sijaan esimerkiksi Syyrian naapurimaassa Libanonissa oli noin 1,2 miljoonaa Syyrian pakolaista, Amnesty kertoi viime syksynä. Maan väkilukuun suhteutettuna se on hieman alle 20 prosenttia. Tuhatta asukasta kohden se on 194 Syyriasta paennutta.

EU:ta ja Australiaa suuremman vastuun kantavat niitä köyhemmät maat: Maailmanpankin mukaan bruttokansantulo (GNI) vuonna 2014 oli Euroopan unionissa 35 742 Yhdysvaltain dollaria, Australiassa 64 600 dollaria ja Libanonissa 10 030 dollaria.

Pakolaiset vaarantavat talouden ja vakauden – vanhoja ajatuksia

Ratkaisujen logiikka on sama Australiassa ja Euroopassa. Australia julistaa, että venepakolaiset eivät koskaan tule saamaan kotia Australiasta. Euroopassa esimerkiksi Tanska on levittänyt viestiä, että sinne ei kannata tulla. Myös Suomi on turvautunut arabiankieliseen tiedotuskampanjaan, jonka tarkoituksena on kertoa muun muassa todellisista mahdollisuuksista turvapaikan saamiseen.

Julisteet ja tiedotteet ovat vain pieni osa viestiä, jota EU ja Australia levittävät. Rajatarkastusten palauttaminen, perheenyhdistämisen ehtojen kiristäminen ja turvapaikanhakijoiden omaisuuden takavarikoiminen ovat saman viestin eri muotoja.

Demokratiaa, rauhaa ja vaurautta henkivä EU haluaa tehdä selvän eron siihen, kenelle mainitut edut kuuluvat. Kaikki eivät ole tervetulleita eivätkä samanarvoisia.

Osaltaan ihmisen pelko on ymmärrettävää. Euroopassa kansalaiset ovat huolissaan, että saavutetut edut pienenevät. Poliitikot puolestaan pelkäävät, että heidän poliittinen uransa on ohi, jos he eivät ota tiukkaa linjaa siirtolaisia vastaan.

Yksi syy löytyy talouskriisistä, jonka koettelemat EU-maat säästävät kaikesta mistä pystyvät. Turvapaikanhakijoiden synnyttämää lisälaskua ei katsota hyvällä. Huolta on myös siitä, mitä tapahtuu ”eurooppalaisille arvoille”, kun monet erilaisessa kulttuurissa eläneet muuttavat tänne asumaan.

Nykypäivän huolet eivät ole ainutlaatuisia: Samoja kysymyksiä pohdittiin esimerkiksi 1990-luvulla Berliinin muurin kaaduttua, Neuvostoliiton romahdettua ja Balkanin maiden ajauduttua sotiin. Silloinkin länsieurooppalaiset maat näkivät ei-toivotut tai kontrolloimattomat tulijat potentiaalisena uhkana turvallisuudelle ja yhteiskuntien vakaudelle.

On surullista, että samat teemat toistuvat yhä uudelleen.

Turvatyynyillä siirtolaisia vastaan

Niin EU kuin Australia haluavat puskurivaltioita itsensä ja turvallisempaa, vakaampaa ja parempaa elämää tavoittelevien väliin. EU:n pääasiallisena turvatyynynä toimii Turkki, Australialla Nauru, Papua-Uusi-Guinea ja jopa Kambodža. Tavoite on, että tulijoiden määrää saadaan pienennettyä.

Tähän tavoitteeseen nähden EU:n sopimus Turkin kanssa on omalla tavallaan looginen, sillä vaihtoehdot ovat olleet vähissä. EU-tason päätöksiin kohdistuva kritiikki menee kuitenkin ohi maalin, jos samalla sivuutetaan jäsenmaiden omat poliittiset päätökset, joiden seurauksena valtioiden väliseen pakolaiskauppaan on ryhdytty.

EU-maat sopivat viime syksynä, että ne jakavat keskenään 120 000 lähinnä Kreikkaan ja Italiaan saapunutta turvapaikanhakijaa. Aiemmin keväällä jäsenmaat sopivat 40 000 ihmisen jakamisesta.

Huhtikuussa näistä 160 000 turvapaikanhakijasta 1 145 oli saatu jaettua jäsenmaihin. Samanlaisesta suhtautumisesta kertoo esimerkiksi Itävallan päätös ottaa päivittäin vastaan vain 80 turvapaikanhakijaa.

Yksi syy poliittiseen nihkeyteen on, että moni Eurooppaan saapuneista on liian mies, liian nuori, liian hyväosainen ja liian muslimi. Iso osa tulijoista nähdään etujen perässä kulkevina siirtolaisina, joiden edestä portit voidaan sulkea (esimerkiksi täällä ja täällä). Todellisuus ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen.

Nyt rajat halutaan pitää kiinni, vaikka turvapaikan toivossa EU:hun pyrkii aiempaa suurempi määrä naisia ja lapsia.

Ongelma ei katoa, vaikka silmät suljettaisiin

Kun EU-maissa ei ole yhteistä halua muuhun, pakolaispeli Turkin kanssa on käytännöllinen ratkaisu siihen, että tulijoiden määrää pyritään hillitsemään. Se ei kuitenkaan poista Euroopan päänsärkyä kokonaan, sillä EU:n ja Turkin sopimus ei esimerkiksi estä ihmisten siirtymistä Libyasta Italiaan.

Samaan aikaan Australia voi paukutella henkisiä henkseleitään. Kyseenalainen käytäntö, jossa maa siirtää venepakolaiset muiden ongelmaksi on paitsi estänyt turvapaikanhakijoiden hukkumiskuolemia merillä myös vahvistanut Australian rajojen loukkaamattomuutta, maan maahanmuuttoministeri ja kenraaliluutnantti vakuuttivat vuosi sitten tammikuussa.

Kovalla politiikalla ei kuitenkaan ratkota turvapaikanhakijoiden, pakolaisten ja muiden siirtolaisten määrän kasvun taustalla olevia syitä, jotka liittyvät muun muassa sotiin, valtioiden hajoamiseen ja ilmastonmuutokseen.

Monimutkaisten ongelmien purkamisen sijaan poliittinen eliitti niin Australiassa kuin Euroopassa keskittyy poliittisten pikavoittojen hakemiseen.

Valitettavasti pikavoitot eivät tarjoa todellisia ratkaisuja nykypäivän ja tulevaisuuden pulmiin. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksena siirtolaisten määrä todennäköisesti kasvaa edelleen. Myanmarissa rohingya-muslimien vaino ei ole loppunut. Eikä sellaista taikasauvaa olekaan, jolla Syyrian sodan osapuolet pääsisivät sopuun niin, että turvapaikanhakijat yhtäkkiä katoaisivat Euroopan porteilta.

Tarvitaan ratkaisuja, jotka eivät ole lyhytnäköisiä ja joiden seuraukset ovat punnittuja.

Euroopassa helpotusta voisi tuoda esimerkiksi Libanonin ja Jordanian pakolaisleirien olojen parantaminen. EU-maiden pitäisi myös ryhdistäytyä ja lopettaa vetkuttelu yhteisessä ”taakanjaossa”, kuten turvapaikanhakijoiden jakamista EU-maiden kesken kuvataan.

Olennaista on myös pohtia, millaisia pitkäaikaisia vaikutuksia nyt tehtävillä päätöksillä ja toimilla on. Millaisia seurauksia on siitä, jos Euroopassa ei pystytä ”juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita”? Voidaanko sopimusten velvoitteita löyhentää väliaikaisesti? Miten se vaikuttaa meihin itseemme?

Kun suljemme ihmisiä piikkilanka-aitojen taakse ja palautamme heidät jonnekin, missä ei ole takeita heidän turvallisuudestaan, toimintamme on irvikuva niistä sopimuksista, joihin olemme vapaaehtoisesti sitoutuneet. Jos edes EU ei pidä kiinni sitoumuksistaan, miten se voi odottaa muiden tekevän niin?