Brysselin iskut symbolisoivat, kuten Saksan sisäasianministeri de Maizière ilmaisi, iskua jokaisen eurooppalaisen oikeuksia ja turvallisuutta vastaan. Siksi oli erityisen rumaa seurattavaa, kuinka EU-vastaiset kommentattoorit nousivat logiikkavirheineen Twitter-barrikaadeille jo ennen kuin viaton veri oli kuivunut Brysselin kaduilla. Tämä ei kuitenkaan ole artikkeli siitä, miten EU-vastaisuudella pelataan suoraan terroristien pussiin – sen artikkelin löydät täältä, täältä, täältä, tai täältä.

Tämä on artikkeli siitä, miksi EU-vastaisuudessa ei ole mitään isänmaallista, ja siitä, miten yksinkertaisin keinoin puolueet voivat manipuloida äänestäjiä puhumalla “kansallisen edun” kieltä. Hallituspuolueet puhuvat sitä sujuvasti sanomatta mitään.

Olkaamme hetki yhdessä kriittisiä diskurssianalyytikkoja. “Kansallinen etu” esiintyy suomalaisessa keskustelussa päivittäin kaikenselvittävänä ratkaisuna erinäisiin EU-kysymyksiin. Se on kuitenkin oppikirjaesimerkki tyhjästä, sisällöllisesti ambivalentista käsitteestä, jolla kommunikoidaan samalla hyvin vähän (käsitteen tyhjyyden vuoksi) että huomattavan paljon (sen emotionaalisen voiman takia).

Vasta pysähtymällä kyseenalaistamaan, mitä “kansallinen etu” oikeastaan tarkoittaa, on mahdollista sanoa mitään mielekästä siihen tukeutuen. Tästä analyysista voidaan johtaa eimerkiksi seuraava kysymys: Kumman koet ymmärtävän suomalaisia näkökantoja paremmin: Ruotsin, Belgian ja Ranskan – vai Kiinan?

Thakur avaa kansallisen edun merkitystä Oxford Handbook of Modern Diplomacy -teoksessa:

”Lord Palmerston totesi kerran kuuluisasti, ettei valtioilla ole pysyviä vihollisia tai liittolaisia; niillä on vain pysyviä etuja. Tämä sanonta on kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan mantra ja diplomattien evankeliumi. Mutta onko ”kansallinen etu” olemassa objektiivisesti ja riippumattomasti päättäjistä ja analyytikoista? Termi itsessään on looginen harhapäätös: se vahvistaa seurauksensa (“The logical fallacy of affirming the consequent”). Sen, mikä oli tarkoitus todistaa päättelyn ja empiirisen näytön kautta, oletetetaan olevan totta jo ennen tätä prosessia. Jos valtiot kerran toimivat vain kansallisen edun mukaan, niin tästä lähtökohtaisesti seuraa että kaikki, mitä ne tekevät, on valtion kansallisen edun mukaista. Kyseessä on kehäpäätelmä.

 ”“Kansallinen etu” ei myöskään ole mielekäs opas oikeaan politiikkaan. Se on kehotus, ei ohje. Se johtaa absurdiin tilanteeseen, jossa keskenään kilpailevia ehdotuksia tarjotaan ratkaisuiksi kansallisen edun nimessä. Realistiteoreetikot olettivat käsitteen sisällön, eivätkä täten koskaan kyseenalaistaneet, miten valtiointressit syntyvät. Yksiselitteisen ja ilmeisen määritelmät puutteessa meidän tulee todeta, ettei “kansallisella edulla” ole pysyvää sisältöä. Eri aikakausina ja eri teoreetikkojen ja ammattilaisten ajatuksissa sillä on perusteltu niin eristäytymispolitiikkaa ja pasifismia kuin interventioismia ja sotaakin.”

Tätä politiikan tutkimuksessa, filosofiassa, sosiologiassa, antropologiassa ja kansainvälisen tutkimuksen piirissä jo lähes puhkitutkittua päätelmää vasten on mielenkiintoista tarkastella Suomen hallituspuoluiden tapaa puhua EU:sta.

Aloitetaan “kansallisen edun” diskurssin suurkuluttajista, Perussuomalaisista. Määritellessään “perussuomalaista” arvomaailmaa, puolue ilmoittaa haluavansa “puolustaa omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan.”

Lause ei lopulta kerro mitään, mutta keskeistä onkin ensisijaisesti, että lukijalle jää mieleen tunteisiin vetoava “kansa”-sanan toisto. Pian sekin tosin osoittautuu kiusalliseksi sanavalinnaksi. Perussuomalaisten vaaliohjelma toteaa eduista ja itsenäisyydestä seuraavasti: “Jos talousedut ja itsenäisyys ovat ristiriidassa, itsenäisyys on tärkeämpää”. “Terve järkihän sen sanoo” – ideologia on ajanut itsensä semanttiseen umpikujaan: Tuleeko meidän ymmärtää, että itsenäisyys on kansallinen etu, mutta taloudellinen hyvinvointi ei? Vai hakeeko vaaliohjelma takaa ajatusta siitä, että itsenäisyyden nimissä on oikeutettua polkea kansallisia etuja? Ja kaiken tämän poliittisen onttouden keskellä, mitä vaaliohjelma yrittää kommunikoida selventäessään, että “toisin kuin muut puolueet, emme ole poliittisesti sitoutuneita euroon, vaan ainoastaan Suomen etuun”?

Ei ihme, että politiikan tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että “kansallisen edun” käsite heitetään pöydälle silloin, kun halutaan välttää debatti politiikan oikeista sisällöistä. Tai vaihtoehtoisesti: kun halutaan välttää huomio, ettei sitä sisältöä ole kovinkaan runsaasti.

Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole yksin reputtaessaan poliittisen sisällön kriteerin. Nopea katsaus muiden hallituspuolueiden EU-filosofioihin paljastaa surkuhupaisia yhtäläisyyksiä. Keskusta ehdottaa, että “eurooppalaista yhteistyötä on tehtävä käytännönläheisesti, olennaiseen keskittyen”.  Harva meistä ehdottaisi EU:ta varten mahdollisimman epäkäytännöllistä ja epäoleellista lähestymistapaa – niinpä tämäkin lausahdus on ensisijaisesti pidennetty tulkinta termistä “kansallinen etu”.

Kaiken kruunaa akateemikoiden lemmikkiturhake: ”Tarvitsemme enemmän maalaisjärkeä”, keskusta ilmoittaa. Kyseessä on “common sense” – argumentaatiovirhe. Maalaisjärki ei ole universaali ajatusmalli, jolla voisi todistaa asioita. Sen sijaan maalaisjärjen mukaista on aina oma ajattelutapamme, toisten ollessa auttamattomasti harhateillä maalaisjärki-vajeensa vuoksi.

Yleisesti EU-myöntäisempinä tunnetut kokoomuslaiset ovat lähiaikoina sortuneet yhtä vaatimattomiin analyyseihin. EU-integraatiosta tohtorityönsä kirjoittanut valtiovarainministeri Alexander Stubb ilmoitti hallitusneuvottelujen tiedotustilaisuudessa viime vuonna että “isänmaan etu tulee nyt ensin”. Vain kovimman linjan salaliittoteoristi olettaisi, että Stubb on tähän mennessä tietentahtoen rikkonut kotimaansa hyvinvointia vastaan palvellakseen nimeltämainitsemattomia kansainvälisiä tahoja – todennäköisempää lienee, että hän on syvän EU-tuntemuksensa pohjalta tullut siihen päätelmään, että vahva EU-yhteistyö on Suomen pitkäaikaisessa intressissä.

Vallitsevassa vainoharhaisen yksinkertaistavassa poliittisessa ilmapiirissä tällainen argumentti kuitenkin vaatisi kuulijoilta korkeamman tason keskittymiskykyä. Helpompaa on leikkiä leikkiä, jossa se, joka ensiksi huutaa “isänmaa”, voittaa.

Me Thakurin tekstinpätkän lukeneet olemme jo sen tason politiikantutkijoita, että tunnistamme vastaavat lauseet nopeasti tyhkäksi retoriikaksi, jolla ei kommunikoida mitään poliittisesti sisällöllistä – että sekä Soini, Stubb ja Sipilä ja jokainen oppositiojohtaja kokevat toimivansa kansallisen edun mukaisesti.

On kuitenkin utopistista olettaa jokaisen suomalaisen äänestäjän viettäneen aikaa kriittisen diskurssianalyysin parissa, tai kouluttautuneen kyseenalaistamaan “kansallisen edun” petollista yksinkertaisuutta. Ei ole sattumaa, että EU-myönteisyys korreloi positiivisesti koulutustason kanssa. Näin monet niistä, jotka eniten hyötyvät EU:sta, opetetaan vastaamaan Brysselille tyhjillä mainoslauseilla suomalaisuudesta ja kansasta. Juuri niitä tavallisia suomalaisia, joiden etua EU:n maaseuturahastot tai pienyritysten kehitysohjelmat niin vankasti tukevat. Niitä, jotka toivovat vahvaa suomalaista taloutta, sekä vähemmän rikollisuutta, ihmiskauppaa ja turvattomuutta maamme kaduilla.

EU:n rahastoilla kehitetään juuri niitä kaupunkikeskuksien ulkopuolelle jääviä alueita, jotka usein kokevat jäävänsä sisäpoliittisessa keskustelussa Helsinki-keskeisen filosofian jalkoihin– niin itäisessä, pohjoisessa, läntisessä, kuin eteläisessäkin Suomessa. Britanniassa on niinikään Brexit-keskustelun aikana huomattu, että “pienen ihmisen puolella” olevat EU-vastustajat ovat erityisen innokkaita pääsemään eroon EU:n työntekijän oikeudet turvaavista sitoumuksista, sekä jokaista kansalaista suojelevasta EU-tasolla neuvotellusta Human Rights Actista.

Ei liene kovinkaan rohkea metafyysinen väite, että maailma Suomen rajojen ulkopuolella on olemassa täysin siitä riippumatta, myönnämmekö sen itsellemme vaiko emme. Se maailma saastoittuu, sotii ja soutaa turvaan kansanmurhilta Suomen EU-yhteistyöstä riippumatta. Erona on se, voiko Suomi olla mukana luotsaamassa poliittisia reaktioita näihin ilmiöihin.

Itämeri ei palaa terveeksi puhtaasta isänmaallisesta tahdosta, eikä holokaustin häpeästä ihmisyyttä puolustamaan syntynyttä kansainvälistä humanitääristä oikeutta voi huutaa suohon paiskaamalla “rajat kiinni”. Vastustamalla EU:ta, jokainen itsejulistautunut “EU-kriitikko” myös sulkee pois juuri sen, mitä oikeastaan kaipasi: irtisanoutumalla yhteistyöstä luovutamme vapaaehtoisesti pois kaiken poliittisen sananvaltamme maailman tapahtumiin.

Politiikan keinotekoinen rajoittaminen yhden kansallisvaltion sisään suvereniteetin takaamiseksi on täysi harhakuvitelma – parhaimmillaan lohduttava utopia, pahimmillaan naiivi resepti kaiken päätäntövallan menettämiselle.

Perussuomalaisten vaaliohjelma ilmoittaa, että on “järjenvastaista olettaa, että kaukaisessa Brysselissä tai muissa jäsenvaltioissa ymmärrettäisiin omaa eduskuntaamme paremmin, mikä on Suomelle parasta lainsäädäntöä.” Jätetään tässä vaiheessa muistutukset siitä, että maaliskuussa 2016 91% suomalaisista ei kokenut perussuomalaisten ymmärtävän parhaiten, mikä on Suomelle parasta lainsäädäntöä. Mietitään sen sijaan maailmanpolitiikan laajempia kehityssuuntia. Maailman valtapisteet liikkuvat vaivalloisesti, mutta kaikki tämä liikehdintä on poispäin vanhalta mantereelta. Vuoteen 2060 mennessä, Kiinan ja Intian yhteenlasketun bruttokansantulon lasketaan kasvan isommaksi kuin kaikkien 34 OECD-maiden bruttokansantuotteiden yhteissumma.

Jos maailmanhistoriassa on joku rakenteellinen sääntö pysynyt masentavan monotonistisena, niin se on perinne, jossa taloudellisesti vahvimmat valtiot määrittelevät kansainvälisen politiikan pelisäännöt: miten maailmantalous pyörii, miten erinäisiä arvoja kuten ihmisoikeuksia kunnioitetaan, ja kuinka paljon pienemmille valtioille hyväntekeväisyyshengessä myönnetään sanavaltaa.

Jokainen voi mielessään ajaa läpi erinäisiä tulevaisuusskenaarioita, joissa itsenäinen (lue: yksinäinen) Suomi neuvottelee maatalouspolitiikasta ja kaupankäynnin säännöistä suoraan Kiinan kanssa. Huomisen suurvaltoja on vaikea suostutella tekemään, kuten sisukas mutta lopulta kovin pieni Suomi tahtoo. EU-jäsenenä taas Suomi voi puskea näkemyksiään osana yli puolen miljardin ihmisen talousjättiläistä, jota yksikään yksittäinen valtio ei voi jättää poliittiseen paitsioon.

Bryssel saattaa monista tuntua “kaukaiselta”, ja olkoon se niin. Tässä kuitenkin kertauksen nimissä kysymys, joka jokaisen rehellisen isänmaallisen suomalaisen tulee itselleen asettaa: Kumman koen ymmärtävän suomalaisia tarpeita paremmin: Ruotsin, Belgian ja Ranskan – vai Kiinan?

Mitä jos näennäiseen mutta käytännössä tyhjään suvereniteettiin vetoaminen onkin “kansallisen edun” vastaista? Mitä jos isänmaan vaurauden ja turvallisuuden nimissä pitääkin miettiä suuria linjoja, eikä perustella asioita tämän vuoden budjettimenoilla? Mitä jos kansainvälisyys onkin se “kansallinen etu”?

Nationalistisen sanaston onttous ja poliittinen voimattomuus eivät voi käsitellä kumpaakaan empiiristä kysymystä. Debatoikaamme mielummin poliittista sisällöistä: siitä, haluammeko oikeistolaisemman vai vasemmistolaisemman, liberaalimman vai konservatiivisemman Euroopan – tai vaikkapa siitä, miten Euroopan valtioiden turvallisuutta tulisi vahvistaa Pariisin ja Brysselin iskujen jälkeen. Pelkästä isänmaan rakkaudesta ei loogisesti, sisällöllisesti, poliittisesti eikä ideologisesti voi päätellä itselleen EU-vastaista kantaa. Tämän muistakaamme seuraavan kerran, kun kanssasuomalainen haluaa määritellä meille, miten isänmaallista politiikkaa tehdään.