Kiinan on sanottu alkaneen kurottautua entistä aktiivisemmin maailmaan nykyisen presidentti Xi Jinpingin valtakaudella (2012–). Viisiosainen Katsauksia kansantasavaltaan -artikkelisarja tarkastelee Xin Kiinan ulkopolitiikan eri ulottuvuuksia; sen unelmia, tavoitteita ja saavutuksia.

Osa 1: Katsauksia kansantasavaltaan I: Kiinan länteen kurkottava Silkkitie

Osa 2: Katsauksia kansantasavaltaan II: Kiina – globalisoituva merimahti

Osa 3: Katsauksia kansantasavaltaan III: Kiinalaista voimapolitiikkaa

Osa 4: Katsauksia kansantasavaltaan IV: Uusi kiinalainen maailmanjärjestys

Edellisessä artikkelissa tarkastelimme Kiinan nousun vaikutusta kansainväliselle järjestelmälle maailmanpolitiikan perinteisen ”revisionisti vs. status quo” -kysymyksenasettelun kautta. Pyrkiikö Kiina siis kumoamaan vallitsevan kansainvälisen järjestyksen vai integroituuko se vähitellen järjestelmän keskeiseksi osaksi? Totesimme, että globaalissa mittakaavassa jälkimmäinen vaihtoehto näyttäisi todennäköisemmältä, eikä Kiina siis suoranaisesti haasta Yhdysvaltoja, mutta alueellisella tasolla, Itä-Aasiassa, tilanne on kuitenkin hyvin toisenlainen. Alueellisella tasolla Kiinan nousu järisyttää geopoliittisia mannerlaattoja niin perusteellisesti, että jonkinlainen nykyisen valtarakenteen uudistaminen on väistämättä edessä – ennemmin tai myöhemmin. Artikkelisarjan viimeisessä osassa keskitymme Kiinan ja sen lähiympäristön suhteisiin.

Itä-Aasiaa seuraavat maailmanpolitiikan tutkijat olettavat tyypillisesti, että vahvistuva Kiina pyrkii työntämään Yhdysvallat ulos etupiiristään Yhdysvaltojen rakentaessa tasapainottavaa vastavoimaa ja että asetelma johtaa pahimmassa tapauksessa hegemoniseen suursotaan leirien välillä. Sinologisemman lähtökohdan omaavat maailmanpolitiikan tutkijat kehottavat kuitenkin ottamaan pidemmän, historiallisen perspektiivin Itä-Aasian nykyaikaa ja tulevaisuutta analysoidessa. Esimerkiksi David Kang on esittänyt, että toisin kuin pienten kansallisvaltioidenvälisten sotien, konfliktien ja vaihtuvien liittoutumien riivaamassa Euroopassa, Itä-Aasiassa vallitsi vuosituhansien ajan niin kutsuttu tribuuttijärjestelmä täysin erilaisine lainalaisuuksineen. Kiina oli yksinkertaisesti liian valtava, jotta eurooppalaistyyppinen tasavertaisten ja suvereenien valtioiden kanssakäyminen olisi tullut kysymykseen, ja niinpä se toimi hierarkkisen alueellisen järjestelmän vakauttavana keskuksena. Kangin mukaan pienemmät valtiot tyytyivät asemaansa järjestelmässä, eikä toinen toistaan seuraavia valtakamppailuja päässyt syntymään.

Kangin esittelemä tribuuttijärjestelmä on epäilemättä siloteltu ja yksinkertaistettu esitys historiallisesta todellisuudesta, ja sitä onkin kritisoitu varsin purevin argumentein. On silti kiistaton tosiasia, että sodat niiden valtioiden välillä, jotka olivat ottaneet konfutselaisuuden omaksi valtioideologiakseen – kuten Korea, Vietnam ja Japani – olivat tribuuttijärjestelmässä äärimmäisen harvinaisia. Tätä taustaa vasten Kang kysyykin provosoivasti onko lännestä kumpuava westfalialainen käsitys kansainvälisistä suhteista epäsopiva kuvaamaan Itä-Aasian näyttämöä, ja jylläävätkö Aasiassa pinnan alla vanhat, tribuuttijärjestelmän aikaiset prosessit palatakseen myöhemmin takaisin.

Kiinan paluu, tribuuttijärjestelmän paluu?

Ainakin Kiina itse on kohoamassa pitkää suurvaltahistoriaansa vasten tarkasteltuna erikoisesta alennustilastaan. 1800-luvun alussa Itä-Aasian Kiina-keskeinen järjestelmä alkoi romahtaa. Tuolloin itsetyytyväisyytensä sokaisema Qing-dynastia taantui ja ajautui länsimaisten ja myöhemmin japanilaistenkin imperialistien hyökkäysten kohteeksi. Kiinan kansantasavallan perustamisen (1949) jälkeen Kiina oli jälleen yhtenäinen ja valmis uuteen nousuun, mutta Mao Zedongin (1893–1976) orkestroimat sisäpoliittiset sekoilut, kuten katastrofaalinen ”suuri harppaus” ja lähtölaukauksensa 50-vuotispäiviä juuri viettänyt ”suuri proletaarinen kulttuurivallankumous”, ajoivat maan lähelle sisällissotaa ja uutta hajoamista. Maolaisen politiikan vuoksi Kiina pysyi pitkään heikkona ja sisäänpäin käpertyneenä, ja niinpä Yhdysvallat kykeni niin kutsutun ”hub and spokes” -liittolaisjärjestelmänsä avulla ylläpitämään kiistattoman johtoaseman alueella.

Maon kuoltua Deng Xiaoping aloitti suureelliset talousuudistukset, jotka käänsivät Kiinan nopean talouskasvun aikaan. Talouskehitystä seurasi luonnollisesti myös asevoimien kokonaisvaltainen modernisointi. Kiinan paluu alueelliseksi voimatekijäksi herätti varsin pian ahdistusta ympäröivissä valtioissa, mihin Kiina pyrki vastaamaan luottamusta herättävillä toimilla ja pasifistisella retoriikalla. Näistä näyttävin oli 2000-luvun alkupuolella aloitettu massiivinen soft power- ja julkisuusdiplomatia-kampanja ”Kiinan rauhanomaisesta noususta”, jonka argumenttien mukaan Kiinan nousu ei ollut suinkaan uhka, vaan se päinvastoin tarjoaisi ennennäkemättömiä mahdollisuuksia kaikille osapuolille. Kiina ei siis tähtäisi alueelliseen saati globaaliin hegemoniaan vaan haluaisi uudistaa koko tapamme ajatella kansainvälisistä suhteista.

Yhdysvallat seurasi Kiinan nousua pitkään epäluuloisena. George W. Bushin komennossa Yhdysvallat ajautui kuitenkin massiiviseen talouskaaokseen sekä kahteen pitkittyneeseen sotaan, mikä jätti Itä-Aasian maan ulkopolitiikassa taka-alalle. Tämä oli puolestaan Kiinalle signaali ”strategisen tilaisuuden aikaikkunan” avautumisesta ammolleen. Kiinan otteet lähialueillaan ovatkin sittemmin, ja edelleen Xi Jinpingin valtakaudella koventuneet huomattavasti. Kansan vapautusarmeijan iskukyvyn nopea kehittyminen yhdessä Xi Jinpingin puheisiin Kiinan ”kansallisesta uudelleenheräämisestä” (National Rejuvenation) ovat olleet hyvinkin omiaan herättämään kasvavaa huolta Kiinan lähialueilla.

Kansallinen uudelleenherääminen tulkitaan Kiinan nationalistisemmissa piireissä haikailuna menetetyn keisarillisen valta-aseman perään. Tästä mielenkiintoisena ilmentymänä voidaan mainita Kiinassa kiertelevät ”kansallisen nöyryytyksen kartat”, jotka kuvaavat Kiinan keisarikuntien muinaista loistoa, ja erityisesti sitä, miten ulkomaiset imperialistit ovat sitä pala palalta nakertaneet. Pelottavan ultranationalistisissa unelmissa Xin kansallinen uudelleenherääminen nähdään muinaisen aseman palauttamisena peräti asevoimin: esimerkiksi vuonna 2013 Wenweipossa ilmestynyt kirjoitus Six Wars China is Sure to Fight in the next 50 years hahmottelee kuusi sotaa, jotka Kiinan on käytävä vuoteen 2060 mennessä, jotta 1800-luvulla alkanut nöyryytysten aikakausi saadaan pyyhittyä historiaan. Oman osansa näissä suunnitelmissa saavat niin Venäjän Kiinalta riistämä kaukoitä kuin Mongoliakin…

Pehmeää ja kovaa ulkopolitiikkaa

Mitä Xin kansallinen uudelleenherääminen ikinä tarkoittaakaan, Kiina on nyt palaamassa takaisin alueen keskeisimmäksi voimatekijäksi. Kangin ajatuksenjuoksua seuraten voisimme kysyä, olemmeko nyt todistamassa Kiina-keskeisen tribuuttijärjestelmän paluuta alueen ”luonnolliseksi” valtarakenteeksi vai olisiko se nykypäivänä edes mahdollista? Arvioikaamme Xin Kiinan lähialuepolitiikkaa sekä sen herättämiä reaktioita alueen muissa toimijoissa.

Kiina on valtava maa ja niinpä sen ulkopolitiikkakin saa eri ilmansuunnissa kovin erilaisia olomuotoja. Se ei ole nopeasti tarkasteltuna erityisen johdonmukaista. Kiinan läntisillä raja-alueilla ei ole tietoakaan Etelä- ja Itä-Kiinan merien kiristyvästä militarisoitumisesta ja nationalistisesta hurmoksesta. Rajakiistat Venäjän ja Keski-Aasian tasavaltojen kanssa on sovittu jo ajat sitten, ja maiden välistä yhteistyötä koordinoi Shanghain yhteistyöjärjestö. Mutta vaikka Kiina on lännessä tietoisesti välttänyt provokaatioita, vetää sen talouden vetovoima ja megalomaaninen Silkkitie-hanke alueen tasavaltoja Venäjän, ja sen heikosti hengittävän Euraasian talousunionin kiertoradalta kohti itää.

Kiinan ulkopoliittinen strategia itäisillä merialueilla on sen sijaan lähes päinvastainen verrattuna lännessä vallitsevaan yhteistyhön ja sovitteluun. Etelä-Kiinan merellä Kiina on ryhtynyt vuodesta 2014 lähtien vahvistamaan sotilaallisia asemiaan rakentamalla tekosaarista ”Kiinan hiekkamuuriksi” (The Great Wall of Sand) kutsuttuja tukikohtia Kansan vapautusarmeijan meri- ja ilmavoimien käyttöön. Aivan tuoreimpana kehityksenä Kiina sijoitti helmikuussa Etelä-Kiinan meren pohjoisosissa sijaitseville Paracel-saarille ilmatorjuntaohjuksia. Japanin de facto hallinnoimien Itä-Kiinan meren osien ylle Kiina julisti puolestaan vuonna 2013 ilmapuolustuksen tunnistusvyöhykkeen (ADIZ, Air Defense Identification Zone), jolla on lähinnä symbolinen merkitys, mutta toisaalta vyöhyke on oivana symbolina Kiinan uudelle aggressiivisemmalle politiikalle. Nopeasti yksinkertaistettuna lännessä vallitsee siis liberaalin institutionalismin mukainen taloudellisen kehityksen ja yhteistyön harmonia, idässä taas kova realistinen voimapolitiikka.

Kiinaa ympäröivien valtioiden reagoiminen Kiinan nousuun ja aggressiivisempaan linjaan on samaan tapaan monimutkaisempi kuin realististen linssien läpi tulkitusta ja mustavalkoisesta voimatasapainon näkökulmasta voisi kuvitella. Asetelman tulkitsemista hankaloittaa se, että esimerkiksi laajan Asian Barometer -tutkimuksen mukaan suurin osa Itä-Aasian valtioista pitää Kiinaa jo nyt alueen merkittävimpänä voimatekijänä ja suhtautuu (Japania ja Vietnamia lukuun ottamatta) myös Kiinan nousun vaikutuksiin varsin myönteisesti! Kiinaa ei siis nähdä yksiselitteisen uhkaavana voimana, jota vastaan on asettauduttava tasapainottavaan rintamaan, ja Kiinan naapurimaiden syvenevä taloudellinen riippuvuussuhde ainoastaan vahvistaa tätä monitulkintaisuutta.

Tätä Kiina käyttää myös hyväkseen. Se pyrkii varsin näkyvästi hajottamaan Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön, ASEANin, yhtenäisyyttä ja siten sen kykyä muodostaa tiivistä, Kiinan-vastaista blokkia Aasiaan. Tämä on ollut suhteellisen helppoa, sillä ASEAN on rakenteeltaan varsin löyhä instituutio ja sen jäsenvaltiot, joilla ei ole suoraa yhteyttä aluekiistoihin (kuten Kambodza tai Laos) on ollut helppo taivutella taloudellista porkkanaa heiluttamalla Kiinan näkemysten taakse.

Hegemonin vastaus

Bushin sekoiluista vähitellen selviävä Yhdysvallat on Barack Obaman kaudella viimeinkin havahtunut laiminlyöneensä Itä-Aasian rintaman ja aloittanut (ainakin puheiden tasolla) strategisen painopisteensä ”uudelleenbalansoinnin” kohti itää. Balansointi on kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi, sillä Lähi-idän entistä kaoottisemmaksi muuttunut tilanne ja Venäjän kiukuttelu ovat pakottaneet Yhdysvallat säilyttämään sotilaallisen voimansa ytimen edelleen lännessä. Balansoinnin varsinaisista käytännön toimista näkyvintä ovatkin olleet lähinnä Yhdysvaltojen aloittamat ”Freedom of Navigation” -partiot Etelä-Kiinan merellä, joilla on tarkoitus osoittaa Kiinalle, että alueella saa edelleen seilata miten lystää. Ne merkitsevät suuressa kuvassa hyvin vähän.

Yhdysvaltain asevoimien budjettien kiristyessä varsinaisen sotilaallisen voiman uudelleensijoittamista olennaisempaa olisikin saada Kiinan naapurivaltiot mukaan tasapainotustalkoisiin. Uusien ystävien etsiminen ja vanhojen liittosuhteiden vahvistaminen on kuitenkin osoittautunut niin ikään suunniteltua hankalammaksi. Esimerkiksi Intiasta, jossa nehrulainen sitoutumattomuuden periaate elää vahvana, ei ole kovasta yrityksestä huolimatta tullut Yhdysvaltojen kaipaamaa strategista liittolaista, ja jopa Australia on tasapainotellut Kiinan lepyttelyn ja Yhdysvaltojen liittolaisuutensa välillä. Viimeisimpänä käänteenä presidentti Barack Obama matkusti Vietnamiin purkamaan maata vastaan asetetun asevientikiellon, mutta myös Vietnam arvostaa Kiina-suhdettaan ja pitänee viime kädessä kiinni ”kolmen ein periaatteestaan” (ei sotilasliittoja, ei vieraan vallan tukikohtia Vietnamin maaperälle eikä tukeutumista kolmanteen osapuoleen) joten yhteistyöstä on tuskin odotettavissa erityisen syvällistä.

Talouden vetovoima vaikuttaa olevan ideologiaa ja geopolitiikkaa mahtavampi. Aika on myös päivä päivältä vahvistuvan Kiinan puolella ja sikäli Kiinan koventuneet otteet aluekiistoissa sotivat sen tavoitteita vastaan. Ne ovat saaneet monet Itä- ja Kaakkois-Aasian maat toivottamaan Yhdysvaltojen uudelleenbalansoinnin tervetulleeksi, ja lisäksi monet alueella aiemmin tuntemattomatkin valtiot ovat vahvistaneet läsnäoloaan Kiinan läheisillä merialueilla. Esimerkiksi Intia lähetti toukokuussa pienen laivastosaattueen partioimaan Etelä-Kiinan merelle osana pääministeri Modin aloittamaa ”Act East” -politiikkaa. Aikaisemmin vain oman alueensa puolustukseen sidottu Japani on sekin tulossa mukaan, pyrkien samalla tiivistämään sotilaallisia suhteitaan sekä Intian että Vietnamin kanssa.

Toisaalta Xin kovat otteet iskevät myös Kiinan kansainväliseen arvovaltaan. Etelä-Kiinan meren kiistoissa nurkkaan ajetun Filippiinien Kansainväliseen välitystuomioistuimeen lähettämän välitystapauksen ratkaisu tullee ulos tässä kuussa, ja se on oletettavasti Filippiineille myönteinen. Vaikka tällä ei varmastikaan ole mitään konkreettista merkitystä Etelä-Kiinan meren reaaliseen tilanteeseen, on se kova isku Kiinan arvovallalle, erityisesti Kiinan vuosikausia uutterasti rakentamalle kuvalle itsestään lempeänä jättiläisenä, joka sitoutuu kansainväliseen normistoon vastuullisen suurvallan lailla. Se sataa automaattisesti Kiinaa vastaan balansoivan leirin laariin.

Muodostaaksemme jonkinlaisen synteesin Kiinan ja sen lähialueiden monimutkaisista suhteista voidaan todeta, että Kiinan nousua ”tasapainottaa” yhtenäisen blokin sijaan sekalainen seurakunta bilateraalisia yhteyksiä. Se on kuitenkin myös sekalainen joukko valtioita, jotka näkevät sekä Yhdysvaltain että Kiinan läsnäolon olennaisena alueen vakauden ja hyvinvoinnin kannalta, ja jotka eivät heittäydy (kenties Japania lukuunottamatta) suin päin kummankaan suurvallan leiriin.

Asetelman voi tulkita merkillisenä yhdistelmänä realistista tasapainopolitiikkaa mutta myös Kangin tribuuttijärjestelmän hierarkkista logiikkaa, jossa Kiinan keskeistä asemaa kunnioitetaan. Pitkällä tähtäimellä vaikuttaakin siltä, että Kiinan ja Yhdysvaltojen on molempien hyväksyttävä jonkinlainen vallanjako Itä-Aasiassa, sillä kummankaan täydellinen hegemonia, tämän aseman vuoksi käydystä sodasta puhumattakaan ei ole alueen valtioiden, eikä koko planeetankaan intresseissä.

Lopuksi

Katsauksia kansantasavaltaan -artikkelisarja tulee näin viimeinkin tiensä päähän. Lyhyenä yhteenvetona viidestä, Kiinan ulkopolitiikan eri aspektia tarkastelevasta artikkelista voidaan summata tärkein: Kiina nousee ja sen vaikutusvalta maailmanpoliittisella näyttämöllä vahvistuu, pidettiin tästä tai ei. Siksi Kiinan tarkkaileminen ja erityisesti sen ymmärtäminen tulee päivä päivältä tärkeämmäksi. Läntisten medioiden tyypillisen yksipuoliset ja mustavalkoiset kuvaukset Kiinasta pahana, punaisena diktatuurina eivät vie meitä lähemmäs tätä päämäärää.

Kiina on maa, joka ei kestä yksinkertaistamista ja lokeroimista kategorioihin. Se on maa, jota kommunistinen puolue todellakin hallitsee autoritaarisesti, ihmisoikeuksia ja sananvapautta sortaen, mutta jossa keskushallituksen kannatuslukemat ovat äärimmäisen korkeat, ja siten käytännössä myös hallituksen legitimiteetti on vahva.

Kiina on kehittyvä talous, joka per capita bruttokansantuotteella (PPP) mitattuna painii samassa sarjassa esimerkiksi Algerian ja Serbian kaltaisten maiden kanssa, mutta joka lähettää samaan aikaan huippukehittyneitä tutkimusmönkijöitä Kuuhun. Kiina on köyhä maa, jossa vallitsee vielä monin paikoin totaalinen ja absoluuttinen kurjuus, mutta jossa nuorison (myös tyttöjen) lukutaitoisuus on kautta maan yli 99,6 % ja jossa väestön elinajanodote on kehittyneimmissä osissa kivunnut jo useimpia länsimaitakin korkeammaksi.

Kiina on yksinkertaisesti maa, jonka näkeminen mustavalkoisesti ”lohikäärmeen surmaamisen” tai ”pandanhalaamisen” äärimmäisistä näkökulmista ei johda minnekään. Ne eivät auta tulemaan toimeen Kiinan kanssa. Toimeen on kuitenkin tultava – päivä päivältä tiiviimmissä ja läheisemmissä merkeissä.

Katsauksia kansantasavaltaan -artikkelisarja on nyt kantanut kortensa kekoon tämän prosessin edistämiseksi. Kurkistukset kansantasavaltaan tulevat kuitenkin jatkumaan jälleen syksyllä ja sinofiili toivottaa näin kaikille antoisaa ja harmonista kesää!