Topias Uotila on turvallisuuspolitiikan ja sotataidon harrastaja sekä aktiivinen reserviläinen.

Ydinaseen ja ballistisen ohjuksen yhdistelmä on sodankäynnin radikaalein muutos kautta historian. Nämä teknologiat eivät ainoastaan mahdollistaneet sodan aloittamista välittömillä iskuilla mihin tahansa kohteeseen, vaan ne tekivät samalla puolustuksen lähes mahdottomaksi ja nostivat lopulta sotimisen potentiaalisen tuhovoiman koko ihmiskuntaa uhkaavaksi.

Yhdysvallat aktivoi toukokuussa paljon puhutun ohjuspuolustuksensa Romaniassa, mikä on herättänyt keskustelua ohjuspuolustusjärjestelmän luonteesta myös suomalaisten kommentaattorien keskuudessa. Yhdysvallat on painottanut Iranin ballististen ohjusten uhkaa, kun taas Venäjä on kokenut hankkeen olevan suunnattu sitä vastaan. Jotta sekä keskustelua että järjestelmän merkitystä kyetään hahmottamaan, täytyy tietää muutamia perusasioita ydinaseista, ohjuksista ja maantieteestä. Tämä artikkeli tuokin esiin näitä perusasioita ja samalla analysoi Yhdysvaltain ohjuspuolustuksen strategista merkitystä.

Ohjusteknologia

Ballistinen ohjus kiihdytetään yleensä rakettimoottorilla lentoradalle, jota ohjataan hyvin vähän lennon aikana. Näin ollen lentorata muistuttaa heitetyn esineen lentorataa. Etäisyyksien ollessa pitkiä nousee lentoradan lakikorkeus ilmakehän ulkopuolelle jopa 1200 kilometriin. Tämä mahdollistaa ohjukselle erittäin suuren, käytännössä äärettömän, kantaman sekä korkean lentonopeuden esimerkiksi 7 kilometriä sekunnissa.

Ballistiset ohjukset jaetaan kantaman perusteella eri luokkiin. Lyhimmän kantaman ohjukset sekoittuvat jo raketinheittimiin, keskimatkan (500–5500 kilometriä) ohjukset taas ovat maalta laukaistavina INF-sopimuksessa kiellettyjä ja tämän ylittävissä kantamissa puhutaan mannertenvälisistä eli ICBM-ohjuksista.

Mannertenvälisten ohjusten lentoradasta voidaan hahmottaa kolme vaihetta:

1. Laukaisuvaihe. Kesto 5 minuuttia. Kiihdytys jopa 8 kilometriä sekunnissa -nopeuksiin ja 400 kilometrin korkeuteen asti.
2. Lentovaihe. Kesto noin 25 minuuttia. Käytännössä ilmakehän ulkopuolella.
3. Paluuvaihe. Kesto 2 minuuttia. Alkaa kun ohjus on noin 100 kilometrin korkeudella.

Myös puolustusjärjestelmän torjuntaohjukset voidaan jakaa kantamansa perusteella luokkiin:

Ohjustyyppi	Kantama	Esimerkkejä
Tactical	20–80 km	Patriot, S-300V
Theatre	80–400 km	THAAD, S-400
Strategic	400–1000 km	A-135, GMD

Lisäksi torjuntajärjestelmät eroavat toisistaan sen mukaan, missä aiemmin mainituista vaiheista lentorataa torjunta suoritetaan.

Strategiset torjuntajärjestelmät

Strategisia järjestelmiä on olemassa kaksi: venäläisten Moskovan ympärille sijoittama A-135 sekä Yhdysvaltojen GMD (Ground-Based Midcourse Defense). A-135 on oikeastaan saman 1950-luvulla alkaneen projektin tuotos jo silloiseen Moskovan suojaamisen tarpeeseen. GMD taas on pikemminkin viimeisin konsepti ideoista, joista mitään ei ole saatu täysin operatiiviseen käyttöön. Tarve on ollut pienehkö sillä, 1972 solmittu Anti-Ballistic Missile (ABM) –sopimus rajasi kummankin puolen ohjustorjuntajärjestelmät yhteen, yhtä kohdetta puolustavaan ja sataan torjuntaohjukseen. Järjestelmien merkittävin ero on se, että Yhdysvallat on luopunut torjunnasta toisella ydinohjuksella ja pyrkii yksinkertaisesti törmäämään torjuntaohjuksella kohteeseensa ja että GMD:n on tarkoitus asemia laajalle hajauttamalla suojella yksittäistä kohdetta laajempia alueita kuten koko Yhdysvaltoja.

GMD-järjestelmää perusteltiin vuosituhannen vaihteessa syyskuun 11. terrori-iskujen jälkimainingeissa ”roistovaltioiden” uhalla, ja järjestelmän kehitys nähtiin niin tärkeänä, että Yhdysvallat irtaantui sen takia ABM-sopimuksesta 2002. Eurooppaan piti alun perin sijoittaa osia tästä samasta järjestelmästä. Tilanne arvattavasti ärsytti Venäjää merkittävästi, kuten myös osaa päätöksenteossa sivuutettuja NATO-maita. Presidentti Obama päättikin luopua GMD-suunnitelmasta, ja nyt Eurooppaan tulevasta järjestelmästä käytetään nimeä European Phased Adaptive Approach (EPAA).

EPAA Euroopan ohjuspuolustuksena

EPAA ei tosiaan pohjaudu GMD:n teknologialle vaan laivaston AEGIS-järjestelmään. Kyseessä on kantamaltaan strateginen, lentovaiheen torjuntajärjestelmä, jolla pystytään kuitenkin korkeintaan torjumaan keskimatkan ballistisia ohjuksia, kantamaltaan alle 5500 kilometriä. Järjestelmän suorituskyky koostuu keskeisesti tutkien, lavettien ja torjuntaohjusten suorituskyvystä.

Järjestelmän käyttämä ohjus on RIM-161 Standard Missile 3. Nyt käytössä on alaversio Block IB, ja vuoden 2018 aikana arvioidaan käyttöönotettavan Block II -ohjukset.

	Block IB	Block II
Kantama	700 km	2500 km
Lakikorkeus	500 km	1500 km
Nopeus	3 km/s	4,5 km/s

Nykyinen ohjus on sen verran vaatimaton, ettei ulottuvuus riitä monien ballististen ohjusten torjuntaan lentovaiheessa. Block II suorituskyky taas näyttää tältä osin riittävältä.

Vaikka uuden ohjuksen kantamat ovat pitkiä, on nopeus kuitenkin niin pieni, että maalin tavoittaminen muodostuu erittäin hankalaksi. Jos torjuntaohjus laukaistaan esimerkiksi ennakkopisteeseen 900 kilometrin päähän, mihin matka-aika on 200 sekuntia, ehtii ballistinen ohjus kulkea samassa ajassa 1400 kilometriä. Ohjuksen lentorata on pitänyt siis olla erittäin hyvin tiedossa torjunnan laukaisuhetkellä torjunnan onnistumiseksi. Tämä on erittäin vaikeaa, sillä ballistisen ohjuksen lähtövaiheessa on vaikea päätellä riittävällä tarkkuudella ohjuksen tulevaa lentorataa. Torjuntaohjusten spesifikaatioista onkin hankala suoraan päätellä millaisia ohjuksia sillä voidaan torjua, koska asiaan vaikuttavat molempien lentonopeuden lisäksi havaitsemisetäisyydet ja kohtaamiskulmat.

Ohjuslavetteja EPAA-järjestelmässä ovat kaikki AEGIS-järjestelmän ballististen ohjusten torjuntaan pystyvät laivat, joita on yhteensä 33 kappaletta. Näistä 14 kuuluu Atlantin laivastoon. Lisäksi olennainen osa järjestelmää ovat Puolan rannikolle sekä Romaniaan sijoitetut maa-asemat.

Tutka-asemia järjestelmässä on kaksi – Romaniaan juuri sijoitettu SPY-1-tutka sekä aiemmin Turkkiin sijoitettu AN/TPY-2-tutka. Ensimmäinen näistä on sama kuin AEGIS-järjestelmän laivoissa, kun taas jälkimmäinen on EPAA:ta vähemmän suorituskykyisen THAAD-torjuntajärjestelmän tutka. Kummassakaan tutkassa ei tämän perusteella ole ennennäkemättömiä suorituskykyjä.

”Torjutaan Iranin ohjukset”

Yhdysvallat siis sanoo pelkäävänsä ohjus- ja ydinteknologian leviävän vuosien saatossa yhä laajemman roistovaltiojoukon käsiin. Näiden valtioiden kuten Pohjois-Korean ja Iranin pelätään voivan laukaisevan yksittäisen ballistisen ohjuksen, joka pitää luonnollisesti torjua. Maantieteellisistä syistä Euroopan osalta keskustelu koskee vain Irania, joka on alueen ainut valtio, jonka Yhdysvallat kokee uhkaksi nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Iraninkin osalta ajatusta voidaan pitää outona, koska olemme juuri päässeet sopimukseen Iranin ydinaseohjelman lopettamisesta.

Maa-asemien sijoittelu on Iranin uhkan kannalta pääosin looginen, mutta voidaan, kysyä miksi Puolan asema on pohjoisessa, johon laivankin voisi sijoittaa. Etelä-Puola olisi paremmin Iranista lähtevien lentoratojen vierellä, mutta toisaalta jo hyvin lähellä Romanian asemaa. Suorituskykynsä puolesta maa-asemien ei pitäisi aiheuttaa ainakaan suurempaa uhkaa Venäjälle kuin laivojen. Näiden paikathan tiedetään tarkasti ja niiden toimintaan voidaan siksi paremmin varautua.

”Strateginen tasapaino järkkyy”

Venäjä on viestinyt, että järjestelmä järkyttää suurvaltojen välistä strategista tasapainoa ja että järjestelmä on hyökkäyksellinen. Venäjä kertookin olevansa ”pakotettu” vastaamaan omilla toimillaan. Erityisesti esillä on ollut INF-sopimuksesta vetäytyminen sekä Iskander-ohjusten sijoittaminen Kaliningradiin. Näillä lyhyen kantaman ballistisilla ohjuksilla ulottuisi Puolassa sijaitsevaan ohjuspuolustusasemaan.

Uhkauksen voisi ajatella perustuvan siihen, että Iskanderin kehittyneiden lentorataominaisuuksien takia sitä ei pystyttäisi torjumaan samoilla ohjuksilla. Tosin samalle Mk 41 laukaisimelle on saatavissa ohjuksia, jotka on suunniteltu tämän tyyppiseen torjuntaan.

Venäjä on kertonut INF-sopimuksen vanhentuneen lentokoneiden nykynopeuksien ja NATO:n uusien tukikohtien takia. Lentokoneiden nopeudet eivät kuitenkaan ole kylmän sodan ajoista nousseet. INF-sopimuksen tarkoituksena ollut lentoaikojen pidentäminen vastaiskupäätöksentekoikkunan pidentämiseksi ei ole väitteen mukaan enää tarpeen, jos Ämarista lentää kuitenkin pommittamaan Pietaria kymmenessä minuutissa. On kuitenkin esitetty epäilyksiä, että Venäjä itse kehittäisi nimenomaan Iskanderin alustalle INF:ää rikkovia ohjuksia.

Venäjän dramaattisin tarina kuitenkin unohtaa maantiedon. Suurin osa Venäjän mahdollisten laukaisupaikkojen ja Yhdysvaltojen mahdollisten kohteiden välisistä lentoradoista näyttää tältä:

Kaikista lähinnä Puolan rannikkoa lentävät ohjukset olisivat Kozelskin tukikohdasta Miamiin suuntautuvia, jotka lentäisivät alle 700 kilometrin päässä Puolan rannikosta muun muassa Maarianhaminan ylitse. Venäjällä ei kuitenkaan pitäisi olla mitään syytä ampua juuri Miamiin suuntautuvia ohjuksia juuri tästä tukikohdasta. Kuten kuvasta näemme, nämäkin Venäjän ohjukset olisi Yhdysvaltain kannalta helpompi torjua joko laivoilta tai vaikkapa Norjasta.

Lisäksi keskeinen haaste ohjustorjunnassa on taloudellinen, sillä torjuntaohjukset saattavat olla kohteitaan kalliimpia, ja niitä tarvitaan jopa moninkertainen määrä kohteisiin verrattuna. Suunniteltu 19 kappaletta Block II –ohjuksia on tietenkin tässä katsannossa varsin pieni määrä, kun määrää verrataan Venäjän 489 ICMB:ään.

Toisessa iskussa laukaistavia ohjuksia voisi ajatella olevan paljon vähemmän. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole, sillä toisen iskun kyky perustuu pikemminkin laukaisuun ennen kuin ensi-isku osuu maaliinsa sekä sukellusveneisiin, joita ensi-isku ei pysty lamauttamaan. Näiden lentoradat taas kulkevat tietenkin aivan muualla kuin Itä-Euroopan yllä. Venäjän liikuteltaviin ohjuslavetteihin tekemät panostukset tarkoittavat, että jopa maan pinnalla olevista ohjuksista jäänee jäljelle niin merkittävä osuus, ettei muutaman ohjuksen torjunnalla olisi merkitystä.

Alustana toimivan Mk-41:n muuntaminen hyökkäykselliseksi on sinänsä mahdollista, ja näin laukaisupaikoista voitaisiin ampua Tomahawk-risteilyohjuksia. Tomahawk-ohjuksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä ole ydinkärkiä, ja risteilyohjuksena Tomahawkin nopeus ja korkeus ovat niin matalia, että ne olisivat torjuttavissa Venäjän normaalilla ilmatorjuntakalustolla. Kun Tomahawk on jo laajasti laivaston käytössä, mutta vain heidän, tuntuu erikoiselta, että kaksi sopivaa maalavettia muuttaisi kokonaistilannetta – erityisesti kun käyttöönotto rikkoisi INF-sopimusta.

Todellinen strateginen merkitys

Selvästi järjestelmällä kuitenkin on osapuolille merkitystä. On jopa spekuloitu tavanomaisten aseiden rajoitussopimuksen kaatuneen lopullisesti järjestelmän suunnitelmien takia. Mitä merkitystä järjestelmällä sitten on?

Merkitys tuskin perustuu tekijöihin, joita Venäjä ei nosta esiin, vaikka ne kuulostaisivat ymmärrettäviltä viattomilta huolilta, kuten että Venäjä pelkäisi satelliittejaan tuhottavan tai että se ei haluaisi Iranin ohjusten tuhoutuvan oman alueensa yllä.

Venäjä ei myöskään valita ohjuspuolustuksesta Japanissa, Alaskassa tai Washingtonissa, vaikka nämä järjestelmät ovat operatiivisia ja kehitetty todellisempaan tarpeeseen. Ne ovat lisäksi osittain suorituskykyisempiä kuin Puolassa oleva järjestelmä parhaimmillaankaan. Vaikuttaakin siltä, että asiassa ei ole kyse Yhdysvalloista vaan nimenomaan Euroopasta. Euroopassa taas kyse on vaikutusvallasta ja keskimatkan ohjuksista.

Konkreettisin hyöty ja tavoite sekä Yhdysvalloille että järjestelmän osia alueelleen ottaneille maille on potentiaalinen käyttö keskimatkan ohjusten torjuntaan, jos ja kun INF-sopimusta rikotaan. Samalla valtiot tulevat varmistaneeksi Yhdysvaltojen intressin heidän puolustamiseensa, sillä vaikka Yhdysvaltalaiset komppaniat voisivat Baltiassa kokea Dunkirk-hetkensä, on hyvin varmaa, että Puolan asemaa ei voi jättää venäläisten käsiin jo pelkästään teknologian paljastumisen takia. Yhdysvallat taas tietää saavansa vaikutusvaltaa kyseisen maan asioihin, olkoonkin, että valtatasapaino vaikuttaa olevan enemmän kumppanimaiden puolella. Näin ohjuspuolustuksella olisi hieman samanlainen rooli kuin Yhdysvaltojen NATO-maille lainaamilla taktisilla ydinaseilla, jotka ovat lentokoneiden kuljettamia räjähdysvoimaltaan suhteellisen pieniä aseita. Näillä ei ole ohjuspuolustuksen tai strategisen tilanteen kannalta merkitystä.

Mikäli ydinsota kehittyy hallitumpien eskalaatioportaiden kautta ennemminkin kuin täytenä ensi-iskuna, voidaan järjestelmällä torjua tai tehdä epävarmaksi yksittäisten kohteiden tuhoaminen. Esimerkiksi mikäli NATO:n ja Venäjän sota kääntyisi Venäjälle tappiolliseksi ja joukot etenisivät kohti Moskovaa, voisi Venäjä nykydoktriininsa mukaan iskeä yksittäisillä ydinaseilla joko eteneviin joukkoihin, niiden huoltoon tai sitten jopa johonkin NATO:n kaupunkiin. Iskun esimerkiksi Amsterdamiin, Pariisiin tai Lontooseen järjestelmä voisi hyvinkin torjua tai pakottaa ainakin Venäjän käyttämään joukon ohjuksia yksittäisen sijaan. Merkitystä tällä olisi esimerkiksi siksi, että Venäjän olisi haastavampi väittää usean laukaisun olleen vahinko.

Näyttääkin hyvin todennäköiseltä että Yhdysvallat ja Venäjä jakavat yhteisen näkemyksen järjestelmän todellisesta merkityksestä, mutta valitsevat olla puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Järjestelmällä haetaan ensisijaisesti poliittista vaikutusvaltaa, mutta taustalla uskotaan vastapuolen jo luopuneen INF-sopimuksen noudattamisesta. Ehkä siksi, että sopimuksen noudattamisesta on luovuttu jo itse. Keskimatkan ohjusten paluu taas todella muuttaa strategista tilannetta toisin kuin Euroopan ohjuspuolustus.